Kolmas pyörä

[Agitha]

Celia vilkaisi aikansa kuluksi Ephramin löytämiä nuotteja, mutta käänsi katseensa hämmästyneenä Anthonyyn, kun poika kertoi opiskelleensa kotiopetuksella. Se ei ollut kovin yleistä enää nykypäivänä.
"Niin mekin..." hän sanoi hieman epävarmasti, ja vilkaisi Ephramia kysyvästi. Oliko tässä jo liikaa sattumaa?
Celia yritti ajatella mahdollisimman loogisesti, ja olla innostumatta ennen aikojaan. Heillä oli sama sukunimi. Hammond oli melko yleinen nimi, eivätkä kaikki Hammondit olleet sukua. Anthonykin oli kotoisin Oxfordista. Oxford oli suhteellisen suuri kaupunki, ja vaikka Saint Walden's oli pieni koulu, ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että siellä oli kaksi samasta kaupungista olevaa opiskelijaa. Anthony oli myöskin opiskellut kotona. Koskiko tämä vain musiikin opintoja? Se oli mahdollista, mutta silti yksityistunnit kielivät jonkin sortin varakkuudesta. Myöskin Anthonyn käytöstavat olivat hyvät, joten hän oli saanut myös tapakasvatusta. Hänen käytöksensä oli lähes virheetöntä, eikä niinkään vain jotain kohteliasta päin.
Celia tiesi, että hänen isällään oli veli, mutta koska hän ei ollut koskaan kuullut veljestä sen enempää, hän oletti, että kyse oli tabu-aiheesta. Hän oli saanut selville, että kyseessä oli jokin kiistä isän firmasta, mutta sen enempää hän ei tiennyt. Hän ei ollut ajatellut asiaa ennen, mutta hänen isänsä veljellä saattoi hyvinkin olla lapsia. Se tarkoittaisi, että heillä olisi serkkuja.
Voisiko Anthony Hammond olla heidän serkkunsa? Vai oliko ajatus liian kaukaa haettu?
Celia vilkaisi veljeään uudestaan, ja jäi katsomaan häntä vähän pidemmäksi aikaa. Ajatteliko Ephram samaa kuin hänkin?
Hän ei kuitenkaan voisi esittää Anthonylle tarkempia kysymyksiä olematta tunkeileva. Ei olisi todellakaan soveliasta udella Anthonyn sukulaisista tai rahatilanteesta.
Celia katsahti vielä Ephramista Anthonyyn, ja yritti taas keskittyä tehtävänantoon. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan häntä. Oliko isä joskus jopa puhunut veljensä pojasta, vai kuvitteliko hän vain.
"Umm... Muut eivät taida olla vielä valmiita, mutta saammekohan me alkaa jo harjoitteleman?" hän kysyi.

[Fairytaler]

Anthonyn vastaus sai Ephramin hieman hätkähtämään. Hän vilkaisi vastapäätä istuvaa poikaa otsa rypyssä ja nyökkäsi vahvistukseksi Celian sanoille.
"Mielenkiintoisia yhteensattumia", hän tokaisi, unohdettuaan jo, että Anthony oli kysynyt häneltä jotakin. Ephram tunsi unohtaneensa jotakin, mutta koska ei ollut varma, ei sanonut mitään. Sitten hän väänsi kasvojaan hieman vinoon ja raapaisi silmäkulmaansa. Hän vilkaisi Celiaa nopeasti ja jäi katsomaan tätä sivusilmällä, kun huomasi tämänkin katsovan häntä. Ephram tajusi, ettei ollut aivan tavallista kohdata poikaa, joka oli melko samalla tavalla lahjakas kuin itse oli, jolla oli sama sukunimi, joka oli kotoisin samasta kaupungista ja joka myös oli ollut kotiopetuksessa. Ephram koetti pinnistellä mieleensä asioita, joita oli kuullut sukulaisistaan. Oliko Anthony sukua? Oliko Anthony Hammond heidän vertansa, niin kliseseltä kuin se kuulostikin? Hän ei tiennyt, mitä Celia mietti, mutta arveli, etteivät tämän aatokset voineet olla kovin kaukana hänen ajatuksistaan. Ehkäpä he molemmat ajattelivat samaa. Mutta mitä Ephram ajatteli? Uskoiko Ephram todella, että tämä poika saattaisi olla heidän serkkunsa tai jotakin? Rehellisesti, kyllä. Ephram uskoi.

Hiljaisuus venyi Ephramin mielestä liian pitkäksi ja hän oli kiitollinen, kun Celia aloitti puhumisen. Pojan kädet miltei syyhysivät päästä soittamaan. Hän nousi hitaasti seisomaan, mutta pudottautui sitten alas, kun tajusi Celian sanat kunnolla. Häntä epäilytti hieman. Toisia saattaisi häiritä, jos he alkaisivat nyt jo soittaa. Ephramia itseään se olisi ehkä auttanut, mutta muista ei tiennyt. Tosin Anthonyn pitäisi luultavasti vielä virittää viulunsa ja Celian avata äänensä, joten tuskinpa se ketään häiritsisi. Olisi kuitenkin selvitettävä vielä jotakin, ennen kuin he voisivat aloittaa.
"Onko sinulla nuotti, Anthony? Tai tarvitsetko edes?" Ephram uteli ja kallisti päätään aavistuksen verran sivulle. Hän katsoi toista melko kiinteästi, koettaen löytää piirteitä, josta voisi yhdistää tämän kehen tahansa tuntemaansa Hammondiin.

[daijin]

"Niinkö?" Anthony vastasi kysyvästi Celialle tämän kerrottua, että myös nuo kaksi muuta Hammondia olivat opiskelleet kotiopetuksessa. Tytön kommentista ei kuitenkaan saanut selville, että olivatko he opiskelleet kotiopetuksessa vain musiikkia, vai myös muitakin kouluopintoja kuten Anthony itse. Hän ei kuitenkaan kehdannut eikä halunnut udella asiaa pidemmälle. Kotiopetuksessa ei hänen mielestään muutenkaan ollut mitään erityisen kummallista. Olihan se nykypäivinä hieman harvinaisempaa, mutta ainakin varakkailla perheillä täysin normaalia.
Sekä Celian, että Ephramin hämmästyneisyys sai Anthonyn hieman vaivaantumaan. Hetkeksi hän olisi vain halunnut unohtaa kaikki nuo yhteensattumat ja keskittyä olennaiseen, eli musiikin ryhmätyöhön. Jos yhteensattumat todellakin niin paljon vaivasivat, niitä ehtisi kyllä pohtia tunnin jälkeenkin.

Hammondin kaksikon vaihtamat katseet toistensa kanssa, sekä heitä ympäröivä syvä hiljaisuus tuntui Anthonyn mielestä erittäin painostavalta. Lopulta Celia kuitenkin viimein avasi suunsa kysyen mahdollisesta harjoittelemisesta. Anthony vilkaisi muiden ryhmien suuntaan ja huomasi etteivät nämä todella olleet vielä valmiita. Harjoittelu kuulosti hyvältä, sillä se ehkä hieman estäisi uusien vaivaantuneiden hiljaisuuksien syntymistä. Kuitenkin harjoittelu sillä hetkellä tarkoittaisi ylimääräistä esiintymistä, eikä se taas kuulostanut Anthonystä erityisen houkuttelevalta. Hänen onnekseen hänen viuluaan oli kuitenkin hieman viritettävä ennen soittamista, joten hänellä oli vielä toivoa siitä, että muutkin ryhmät saisivat sillävälin hommansa valmiiksi. Jos muutkin ryhmät olisivat harjoitteluvaiheessa, hänen ryhmänsä ei kiinnittäisi niin paljoa huomiota.
Anthony havahtui Ephramin kysyessä hänen nuottitilannettaan. Hänen omistamansa nuotit valittuun kappaleeseen olivat tosiaan unohtuneet jo aikapäiviä sitten Oxfordissa sijaitsevan kartanon kirjastoon. Hän käänsi katseensa Ephramiin ja pudisti sitten pienesti päätään. "Ei minulla taida olla nuotteja." Ephramin kiinteä katse tuntui Anthonyn mielestä jonkin verran painostavalta, mutta hän yritti antaa asian olla.
Hetken hän oli hiljaa kunnes jatkoi hieman epävarmasti: "Voisin kyllä ainakin alkuun tarvita jonkinlaisia nuotteja. Siitä on aikaa kun olen viimeksi soittanut tuota kappaletta." Vaikka hänen viimekerrastaan Ave Marian parissa olikin kulunut muutama vuosi, hän muisti kappaleen jotenkuten. Täydellisesti se ei kuitenkaan hänen muistissaan ollut. Anthony ei olisi millään halunnut myöntää itselleen, ettei hän enää ulkomuistista osannut soittaa Ave Mariaa, vaikka hän olikin sen joskus opetellut. Hänen oli siis hyväksyttävä se tosiasia, että hänen tulisi kerrata kappaletta ainakin muutaman kerran nuottien kanssa.

[Agitha]

Celia nyökkäsi Anthonylle, ja vilkaisi taas Ephramia. Oliko Ephramilla useammat nuotit, vai pitäisikö heidän pyytää opettajaa kopioimaan kappale Anthonyllekin? Celiakin saattaisi tarvita ne, vaikka hän olikin innokas kokeilemaan, kuinka laulaminen sujui ulkomuistista.
"Hmm", hän sanoi sitten mietteliäästi. "Entä jos alamme hiljalleen viritellä itseämme harjoituskuntoon? Mietin, että harjoittelevatkohan kaikki täällä. Siitä voi tulla melkoinen sotku." Celia ainakin kaipasi omaa rauhaa harjoitellessaan. Muiden kappaleet sotkivat helposti hänen mielensä ja keskittymiskykynsä. Hän muisteli, että ainakin juhlasalissa oli piano, joka pitäisi tosin nostaa esiin. Jos muissa ryhmissä oli nimittäin toinen oppilas, joka tarvitsi pianoa myöskin, he eivät voisi soittaa musiikin luokassa.
"Pitäisikö jonkun kysyä opettajalta, jos pääsisimme vaikka juhlasaliin?" hän ehdotti sitten, ja katseli odottavasti vuoroin Ephramia ja vuoroin Anthonya. Kyllä hänkin voisi asiaa kysyä, mutta ehkä oli sopivaa ehdottaa sitä muille ensin.
Samassa opettaja kuitenkin tuli heidän luokseen kierrellessään oppilasryhmiä, ja ehdotellessaan kappaleita niille, jotka eivät sellaista onnistuneet keksimään.
Ennen kuin opettaja ehti avata suunsa kysyäkseen heidän tilanteensa, Celia ehti ensin.
"Soitamme Schubertin Ave Marian", hän ilmoitti. "Ajattelimme, onko mahdollista mennä harjoittelemaan juhlasaliin? Täällä voi tulla vähän ahdasta."
Opettaja mietti asiaa hetken, ja myöntyi sitten. Celia vilkaisi poikia tyytyväisenä itseensä.
Saint Walden'sissa vallitsi oppilaiden välinen kilpailu opettajien huomiosta. Tietenkään huomiota ei ikinä haettu negatiivisessa valossa, kuten apua pyytäessä, mutta kaikki pyrkivät tuomaan itseään mahdollisimman paljon esiin. Olihan kyse kuitenkin koulusta, jossa jokainen oli tottunut olemaan paras jossain, ja opettajan huomio oli kultaakin arvokkaampaa arvosanoista kilpaillessa.

[Fairytaler]

Ephram katseli hetken kädessään olevaa nuottipaperia ja pudisti sitten päätään.
"Me tarvitsemme tästä kopioita. Yhdestä nuotista soittaminen voisi olla turhan vaikeaa", Ephram sanoi sitten matalasti ja kohautti harteitaan hieman. Hän ei ollut koskaan pitänyt siitä, ettei jokaiselle riittänyt omia nuotteja. Varsinkin pianolla se oli hankalaa, sillä silloin tuntui, että joku oli koko ajan hönkimässä niskaan. Ephram rypisti otsaansa pelkälle ajatuksellekin ja pudisti sitten päätään hiukan, kun kuuli Celian ehdotuksen. Hän oli samaa mieltä sekasotkusta. Oli yleisestikin ottaen ikävä kuunnella montaa kappaletta päällekkäin, sillä ne sopivat yhteen hyvin, hyvin harvoin. Ja ajatus juhlasalista tuntui hyvältä.
"Ei kai siellä ole kenenkään tunteja?" hän kysyi nopeasti, mutta ei ollut tarpeeksi nopea, kun opettaja jo tuli ja Celia esitti asiansa tällekin. Ephram hieraisi takaraivoaan ja vilkaisi Anthonya. Ilmeisesti kenelläkään ei ollut siellä tunteja, sillä opettaja antoi luvan. Ephram huomasi Celian ilmeen ja nyökkäsi tälle hieman huvittuneena toisen innosta ja kiinnitti sitten huomionsa opettajaan.
"Anteeksi, olisiko mahdollista saada tästä kopiota?" Ephram kysyi ja vilkaisi nopeasti Anthonya ja Celiaa.
"Kahta", hän lisäsi sitten edellistäkin anteeksipyytävämpään sävyyn ja ojensi nuottia kohti opettajaa. Opettaja hymyili hieman, tarttui nuottiin ja katosi hetkeksi. Ephram vilkaisi kahta muuta seurassaan ja nyökkäsi sitten.
"Schubertin Ave Mariaa juhlasalissa", hän kertasi melkein itsekseen. Hyvä, ajatus ainakin kuulosti järkeenkäyvältä. Ehkäpä tästä tulisi vielä jotakin.

Kun opettaja palasi heidän luokseen ja ojensi nuotin kolmena kappaleena Ephram nyökkäsi.
"Kiitos paljon", hän lisäsi nyökkäyksen perään melko ilmeettömästi ja kääntyi sitten ojentamaan toisen nuoteista Celialle ja toisen Anthonylle. Hän ei ollut aivan varma, pitikö Anthonyn sovittaa kappaletta tai mitä riviä tämä soittaisi. Ephram katsahti muita mietteliäänä. Hänen nuottinsa oli kolmirivinen. Siinä oli oikea käsi ja vasen käsi, sekä laulumelodia. Hänen puolestaan Anthony saisi itse valita, mitä soittaisi.

[daijin]

Ajatus muualla harjoittelemisesta kuulosti erittäin hyvältä idealta. Silloin he eivät häiritsisi muita ryhmiä, ja ennen kaikkea muut ryhmät eivät häiritsisi heitä. Olisi ollut huomattavasti hankalampaa soittaa oikeita nuotteja musiikin täydellisessä sekasotkussa, joka syntyi lukuisien eri kappaleiden ja soittimien onnistuneista ja vähemmän onnistuneista soinnuista. Anthony oli varma, että hän tulisi näkemään seuraavana yönä pahoja painajaisia, jos he joutuisivat kaikki harjoittelemaan siinä yhdessä ja samassa tilassa. Hän oli jo muutenkin melko herkkäuninen eikä hän kaivannut enää yhtään enempää huonoja yöunia.
Anthony ajatteli mielessään, että juhlasalissa harjoittelu voisi olla hyvä vaihtoehto. Siellä olisi piano, ja tarpeeksi rauhallinen ilmapiiri harjoitteluun. Lisäksi silminnäkijöitä olisi vain kaksi, jos hän erehtyisi tekemään jonkinlaisen virheen harjoitellessaan. Ennen kuin hän kuitenkaan kerkesi avaamaan suutaan ideastaan, Celia ennätti ensin. Hän nyökkäsi tytön idealle, muttei kuitenkaan sanonut mitään opettajalta kysymisestä. Ennenkuin kukaan kuitenkaan kerkesi erityisemmin päättää kysyvänsä juhlasalista opettajalta, opettaja saapui heidän ryhmän luokse. Anthony katsahti opettajan suuntaan, mutta jälleen Celia oli nopeampi. Hän ei ikinä ollut ollut hyvä tällaisessa huomiosta kilpailemisessa. Hän keräsi huomiota enemmän soittamalla kuin keskustelemalla.

Celia näytti hoitavan heidän ryhmän kappalevalinnan esittelemisen sekä juhlasalin varaamisen harjoittelutilaksi, ja Ephram hoiti kopioiden saamisen, joten Anthonylle ei jäänyt mitään erityistä sanottavaa opettajalle. Kaikki mitä hän siinä tilanteessa saattoi sanoa, oli hieman vaimea "Kiitos" Ephramin ojentaessa hänelle kopiota Ave Marian nuoteista.
Anthony katsoi syvään saamaansa nuottia. Se ei ollut samanlainen kuin se, joka hänellä oli lapsuudessaan ollut, mutta antoi kyllä oikeaa suuntaa. Nuotteja silmäilemällä hän pystyi ainakin osittain palauttamaan mieleensä ne hänen kauan sitten omistamansa nuotit. Hän pystyi saamistaan nuoteista soveltamaan itselleen sopivia melko nopeasti. Kerrankin hänellä oli melko varma tunne tulevasta suorituksesta.

Hetken ajatuksissaan silmäiltyään nuottejaan, Anthony nousi tuoliltaan ja katsahti ensin Celiaan ja sitten Ephramiin. "Pitäisikö meidän mennä harjoittelemaan?"

[Agitha]

Ephram hoiti nuottien kopioiden hankkimisen, ja ei aikaakaan, kun heillä kaikilla oli Ave Marian nuotit käsissään. Celia oli hieman hämmentynyt heidän tehokkaasta ryhmätyöskentelystään, sillä toiset ryhmät näyttivät kaikki olevan enemmän tai vähemmän hukassa. Opettajakin katsoi heidän ryhmäänsä hyväksyvästi, vaikka Saint Walden'sissa jaettiinkiin kehuja vain hyvistä suorituksista, ei tehokkaasta käyttäytymisestä.
Celia tunsi myös suurta tyytyväisyyttä heidän tiimityöstään. Heille jäisi paljon aikaa harjoitella, ja jos he soittivat yhdessä yhtä hyvin kuin päättivät asioita, he saattaisivat saada jotain todella hienoa aikaan. Hänen ajatuksensa harhailivat jo seuraavaan "taidonnäytejuhlaan", jossa koulun parhaat suoritukset pääsivät esiintymään yleisölle. Juhla järjestettiin kerran puolessa vuodessa, ja siinä missä muiden koulujen esityksissä istui oppilaiden lähiomaiset ja ystävät, Saint Walden'sin juhliin kutsuttiin kuuluisien koulujen rehtoreita, tieteen ja taiteen professoreja, ja muita tärkeitä ihmisiä, joihin oli hyvä tehdä vaikutus, jos halusi edetä valitsemallaan alalla. Luonnollisesti koulu järjesti myös tavallisia juhlia perheille ja muille tutuille, mutta koulun tason vuoksi sellaisten järjestäminen oli lähinnä leikkimielistä kisailua, ja todelliset taidot paljastettiin vasta kunniavieraiden edessä.
Celia havahtui kunnianhimoisista ajatuksistaan, kun Anthony ehdotti juhlasaliin siirtymistä. Celia nyökäytti päätään, ja nousi ylös Anthonyn perässä. Hän otti syliinsä nuottipinon, ja päätti jättää loput tavaransa luokkaan. Hän voisi hakea ne myöhemmin.
Sitten hän vilkaisi Anthonya.
"Sinulla varmaan on jotain viriteltävää tai sellaista? Minun pitää nimittäin avata ääneni", hän sanoi, ja vilkaisi Ephramia. "Voit varmaan säestää?" Pianossa tuskin olisi viritettävää.

[Fairytaler]

Ephram myöntyi Anthonyn ehdotukseen ja nousi hitaasti ylös. Hän tuijotti hetken mietteliäänä nuottipinoa pöydällään ja päätti sitten ettei tarvitsisi niitä mukanaan, vaikka useimmiten hän kantoi ne joka paikkaan. Nyt Ephram siis tyytyi vain suoristamaan pinon varovasti. Hän kääntyi Celian puoleen, kun tyttö pyysi säestämään äänen avausta ja nyökkäsi.
"Selvähän se", hän vastasi huolettomasti. Celia oli avannut ääntään hänen säestyksellään niin kauan kuin Ephram muisti. He olivat tehneet sen lähes joka päivä. Se olikin ollut ainoa osa heidän yhteisestä harjoittelustaan. Ainakin toisinaan. Usein he olivat myös harjoitelleet yhdessä. Ja parhaina päivinä he olivat harjoitelleet yhdessä opettajien kanssa, ilman opettajia, ja saaneet vielä yksilöllistäkin opetusta. Ephramia sen muistaminen huvitti. Hän muisti asioita, joiden muistamisesta ei ollut mitään hyötyä, mutta ei muistanut niitä, jotka olisivat saaneet hänet paremmalle tuulelle. Nyt hän kuitenkin oli vielä ihan hyväntuulinen, joten ei aikonut mustata sitä päivää ylianalysoimalla.

"Mennään", Ephram tokaisi toisille ja lähti sitten Ave Mariaa kädessään pidellen astelemaan ulos luokasta. Juhlasali oli alakerrassa, joten sinne ei olisi pitkä matka. Ephramin ei tarvinnut ottaa edes mitään mukaansa, joten hän saattoi lähteä melkoisen vaivattomasti. Hän asteli portaat alas osuen vain joka toiselle ja pysähtyi sitten päästyään niiden juurelle. Hän katseli hetken hieman ihmeissään ympärilleen, astui sitten vielä muutaman askelen eteenpäin ja päätyi sitten tummanruskean oven eteen. Hän avasi sen reippaasti ja jäi sitten pitämään sitä auki, jotta muutkin pääsisivät sisään.

[daijin]

Anthony huomasi molempien Hammondien suostuvan hänen ehdotukseensa harjoittelemaan lähtemisestä. Sekä Ephram, että Celia alkoivat nousta paikoiltansa ja liikkua kohti luokan ovea. Heillä oli kaikki tarvittava materiaali harjoittelemista varten, joten mikään ei estänyt heitä poistumasta luokasta ja suuntaamasta kohti juhlasalia.
Ennen luokasta poistumista Anthony käveli pulpettinsa luokse. Hänen viulunsa nojasi yhä hänen pulpettinsa jalkaan. Hän nosti mustan viulukotelonsa käteensä ja ennen lähtöään tarkisti katseellaan, ettei mitää harjoittelun kannalta tärkeää jää jälkeen. Pulpetin päälle hän jätti siistin pinon lukuisia eri nuotteja, joita hän ei juhlasalissa tulisi tarvitsemaan, ja jotka hän pystyisi kyllä helposti hakemaan myöhemminkin. Viulukotelo toisessa kädessään ja Ave Marian nuotit toisessa kädessään Anthony suuntasi viimein ulos luokasta Hammondin kaksikon mukana.

Matka juhlasaliin ei ollut kovinkaan pitkä, sillä se sijaitsi vain yhden kerroksen alempana. Lyhyen matkan vuoksi äärimmäisen suurta kiirettä ei ollut, mutta Anthony ei kuitenkaan voinut viivytelläkään liikoja. Hänen olisi vielä viriteltävä viuluaan ennenkuin varsinainen harjoittelu voitaisi aloittaa, eikä hän halunnut,että kaikki mahdollinen harjoitusaika kuluisi hänen viulunsa virittelyyn. Tavallaan Anthony oli kateellinen Ephramille siitä, että Ephramin ei suuremmin tarvinut virittää instrumenttiaan. Vaikka piano ei kulkenutkaan kätevästi mukana kuten viulu, pianoa pystyi sentään soittamaan heti kun vaan halusi.
Anthony havahtui ajatuksissaan Celian kysymykseen. Hän katsahti tyttöön hieman nyökäten. "Kyllä minulla saattaa olla hieman viriteltävää, mutta siinä ei mene kauaa."
Anthonyn onneksi Celiallakin meni aikansa, ennenkuin harjoitteleminen voisi alkaa. Mahdolliset viivästykset eivät siis välttämättä olleet ainoastaan Anthonyn syytä.

Pienen kävelyn jälkeen ryhmä päätyi tummanruskean oven eteen. Anthony aikoi avata oven kaikille, mutta Ephram ennätti ovelle häntä ennen. Odotettuaan, että Celia astuu naisena häntä ennen ovesta, astui hän lopulta myös itse juhlasalin puolelle.

[Agitha]

Celia seurasi herra Hammondeja juhlasalin ovelle, ja astui saliin sisään, kun Ephram piti hänelle ovea auki. Hänestä tuntui melkein kuin hän olisi ollut taas kotona. Molemmat pojat käyttäytyivät niin asiallisesti. Celia oli jo lähes unohtanut koulussaoloaikanaan, että jotkut muutkin kuin hän ja Ephram käyttäytyivät etiketin mukaisesti. Hän ei ollut varma, pitikö tästä kotoisasta tunteesta vai ei. Jollakin kierolla tavalla oli aika mukavaa avata ovet itse, ja luoda sitten paheksuvia katseita lähelläoleviin toimettomina seisoviin poikiin...
Celia katseli salissa ympärilleen, ja hoksasi pianon olevan salin päässä olevalla esiintymislavalla. Pianoa tuskin saisi laskettua alas, mutta oikeastaan akustiikka olisi huomattavasti parempi, jos he harjoittelisivat lavalla. Tarkemmin ajateltuna pianon siirtämisessä alas ei olisi ollut mitään järkeä.
Celia kiipesi lavalle välittämättä portaista, ja seisahtui sille katse kohti salia. Olisi hauskaa päästä laulamaan joskus koko koululle, ja todennäköisesti hän pääsisikin. Koulussa ei ollut kovin montaa laulajaa, ainakaan yhtä kirkasta ja ainutlaatuista sopraanoa. Tietääkseen Celia oli ainoa, mutta tietenkään hän ei tuntenut vielä kaikkia.
"Soitetaan täältä lavalta, koska piano on täällä", Celia ehdotti, ja kävi istumaan lavan reunalle. Lava oli sen verran korkea, että hänen jalkansa jäivät roikkumaan ilmaan. "Jos uskon että pianoa ei kannata edes siirtää, se soi varmaan ihan hyvin tuosta, jos Anthony seisoo tuolla", hän jatkoi, ja huitoi kädellään eri suuntiin lavalla. Celia saattoi olla hieman ärsyttävä määräillessään, mutta hän ei ollut sentään kajonnut pianoon. Ephram saisi itse tarkistaa, että piano oli kunnossa.

[Fairytaler]

Ephram astui sisään liikuntasaliin ja veti oven kiinni perässään. Hän päästi sen varovasti sulkeutumaan, sillä ei tahtonut aiheuttaa kovin isoa meteliä, joka olisi varmasti syntynyt oven läimähtäessä täydellä voimalla kiinni. Ephram käänsi hitaasti selkänsä ovelle ja kohotti katseensa kahteen muuhun Hammondiin, jotka olivat astuneet sisään hänen edellään. Celia ei ollut tuhlannut aikaansa vaan näkyi jo kiiruhtaneen lavalle. Ephram ei voinut sille mitään, että päätyi samantien kuvittelemaan sisartaan suuren yleisön eteen suureen gaalaan tai johonkin sen kaltaiseen. Celialla saattaisi olla yllään tummansininen tai vitivalkea, pitkä leninki. Hän pitäisi hiuksiaan vapaina tai kauniisti kammattuina ja hän näyttäisi kauniimmalta kuin koskaan ennen. Celia varmasti laulaisi jotakin hentoa ja kaunista tai vahvaa ja komeaa. Ephram osasi kuvitella tilanteen hyvin. Hän mietti, miten yleisö olisi haltioissaan ja taputtaisi. Ehkä kukaan heistä ei tietäisi millainen tausta Celialla oli tai millaista elämää hän oli elänyt. Tai ehkä he kaikki tietäisivät. Ephram ei tiennyt, kumpi kuulosti paremmalta. Molemmat ajatukset olivat tavallaan pelottavia.

Ephram heräsi todellisuuteen, kun kuuli Celian äänen. Hän astui askelen lähemmäs ja nyökkäsi. Celia tiesi mistä puhui, vaikka hänen tapansa esittää asia olikin hieman määräilevä. Ephram nyökkäsi uudelleen ja katsoi pianoa kasvoillaan ilme, joka kieli jonkinasteisesta jännityksestä. Hän vilkaisi Anthonya ja lähti sitten harppomaan lavan luo. Portaat hän astui parilla loikalla ylös ja hidasti sitten vauhtiaan, ettei vaikuttaisi aivan niin sekopäältä, kuin hänen hoppuilustaan nyt luultavasti sai kuvan. Hän pysähtyi flyygelin ääreen ja kosketti sitä melkein hellästi. Harkitun huolellisesti hän laski nuottinsa penkille, nosti koskettimien päältä niiden suojan pois ja kiersi sitten avaamaan soittimen kantta hieman. Hän siirsi nuotit paikalleen, istuutui, sääti penkkiä hieman ja kääntyi sitten muiden kahden puoleen.
"Meidän kannattaa varmaan aloittaa niin pian kuin mahdollista", hän totesi ja silmäili Celiasta Anthonyyn ja takaisin. Aikaa ei olisi ruhtinaallisesti, mutta oli luotettava siihen, että se riittäisi.

[daijin]

Anthony löysi katseellaan juhlasalista esiintymislavan ja pianon. Koska pianoa olisi ollut vaikea siirtää lavalta alas eikä sen laskemisessa olisi muutenkaan ollut suurempaa järkeä, hän ajatteli, että olisi järkevintä harjoitella lavalla. Eikä esiintymislavasta haittaakaan voinut olla. Ephram ja Celia lähtivät suuntaamaan kohti lavaa, joten Anthony päätti tehdä samoin. Rauhallisesti, muttei hidastellen hän käveli lavan luo ja nousi portaat sivistyneesti yksi kerrallaan ylös harppomatta yhdenkään askelman yli.

Celialla näytti olevan sopiva suunnitelma jo lähes kaikkeen, sillä hän opasti harjoittelun tapahtuvan lavalla, ja ohjasi molempia soittajia paikoilleen. Ei Anthonylla ollut mikään tytön neuvoja vastaan, sillä hän oli itsekin ajatellut harjottelun onnistuvan vallan mainiosti lavalta. Lisäksi häntä ei vaivannut soittaa Celian osoitamassa paikassa. Harjottelutkin oli otettava vakavasti vaikka heillä ei ollutkaan muuta yleisöä kuin toisensa.
Anthony laski nuottinsa ja mustan viulukotelonsa varovasti maahan ja kyyksityi sen eteen. Hän otti kotelosta esiin kauniin vaaleanruskean viulun, joka vaikutti kaikinpuolin hyväkuntoiselta ja hyvinhoidetulta. Toiseen käteensä hän otti jousen, jolla hän soittaisi viulua. Hän nousi ylös kyykystään ja varmisteli, että jousen jouhet olivat sopivan kireällä, ja että viulun kielet eivät olleet mitenkään epävireessä. Hän ei voinut edes kuvitella soittavansa viululla, jonka kielet eivät olleet täydellisessä vireessä. Viulun virittämiseen ei mennyt kauaakaan aikaa. Saatuaan viulunsa soittokuntoon, Anthony katsahti muiden Hammondien suuntaan.
"Olisin valmis aloittamaan. Entä te?"
Anthony ei halunnut tuhlata kallisarvoista harjoitusaikaa joutavaan oleskeluun. Hän oletti, etteivät myöksään Ephram ja Celia haluaisi ajan tuhlautuvan mihinkään turhaan. Melko vähäkäs aika oli käytettävä viisaasti, jotta siitä olisi mahdollisimman paljon hyötyä.

[Agitha]

Kun pojat olivat kiivenneet lavalle, ja selkeästi hyväksyneet Celian ehdotuksen asetelmasta ja toimintatavasta, Celia asteli kepeästi Ephramin ja flyygelin luokse. Hän katsoi hetken vierestä, kun Ephram valmistautui aloittamaan harjoittelemisen. Hän ei ollut enää viimevuosina koskenut pianoihin ollenkaan, vaan oli jättänyt ne kokonaan Ephramille. Hän osasi soittaa yksinkertaisia sävelmiä nuoteista, mutta tajuttuaan 7-vuotiaana, että laulaminen sopi hänelle paljon paremmin, hän oli yksinkertaisesti luovuttanut pianon suhteen. Ephram oli aina ollut häntä parempi soittamaan, joten Celia oli iloinen, että oli löytänyt jotain omaa.
Celia otti muutaman askelen flyygeliä kohti, ja vilkaisi Ephramin nuotteja. Celia ei tarvinnut nuotteja ja sanoja laulaessaan, ainoastaan harjoitellessaan kappaleita ulkoa ensimmäisiä kertoja. Hänellä oli keinonsa muistaa, ja yleensä myös olla unohtamatta. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin tarkisti Ave Marian sanat Ephramin nuoteista, joissa ne olivat latinaksi ja saksaksi. Hänen kasvoilleen levisi pieni helpottunut hymy, kun hän tajusi muistavansa kappaleen edelleen.
Hän havahtui, kun pojat tiedustelivat muiden valmiustilaa suunnilleen samaan aikaan.
"No, minun pitäisi edelleen avata ääneni", hän huomautti. Hän ei erityisesti pitänyt äänen avaamisesta, vaikka ymmärsikin sen tärkeyden. Joskus Celia huijasi vähän, ja avasi äänensä yksinkertaisesti laulamalla. Tällä kertaa hän kuitenkin halusi tehdä vaikutuksen tekemällä, sillä hänen ja Ephramin seurassa oli vielä yksi musikaalinen Hammond.
Hän kävi flyygelin eteen seisomaan selkä suorassa ja ryhdikkäästi, valmiina laulamaan. Hän odotti, että Ephram auttaisi häntä äänen avaamisessa soittamalla yksittäisiä nuotteja.
Laulaminen oli aina yhtä ihanaa, jopa silloin kun kyse oli jostain tylsistä lurituksista tai äänen avaamisesta. Celia yllätti joskus itsensäkin äänellään, sillä vaikka hänen puheäänensä oli melkein samanlainen kuin kenellä tahansa tytöllä (vaikka joskus siitäkin kuulsi läpi tietty laulajille ominainen heleys), laulaessaan hän kuulosti erilaiselta. Hänen äänensä oli kirkas ja kuuluva, eikä yksikään nuotti tuntunut olevan liian korkea hänelle. Hänen äänensä ei kadonnut tai värissyt, ja siitä huolimatta että hänen laulutekniikkansa oli kypsä, hänen äänensä oli säilyttänyt heleän nuorekkuutensa. Hän oli lähes ainutlaatuinen, vaikka itse niin sanoikin.

[Fairytaler]

Ephram silmäsi Anthonysta Celiaan, kun Anthony esitti kysymyksensä ja nyökkäsi. Hän oli valmis. Oli kuitenkin selvää, ettei Celia vielä voinut olla. Äänen avaaminen oli tärkeää. Ephram tosin tiesi, ettei tyttö aina vaivautunut sitä tekemään, vaan oikaisi suoraan laulamiseen, mikä ei ollut hyväksi lauluäänelle, ainakaan Ephramin tietojen mukaan. Nyt oli ilmeisesti kyse näyttämisenhalusta ja Ephram ymmärsi Celiaa siinä suhteessa. Kyllähän hänkin tahtoi osoittaa Anthonylle, ettei hän, tai etteivät he olleet mitenkään huonompia, vaan että he olivat saaneet puhtaasti musiikillisen kasvatuksen. Ei ollut oikeastaan tärkeää, kuka oli paras. Oli tärkeää osoittaa, että oli hyvä. Ainakin niin se oli Ephramille. Hän sitä paitsi arveli, ettei ollut mitään mieltä verrata pianon ja viulun soittoa, saati laulamista keskenään. Tyylit olivat sen verran erilaisia, ettei oikeastaan ollut edes järkeä syynätä, kuka oli saanut parhaat arvosanat soittotutkinnoista tai kuka oli pisimmällä niissä. Jokainen soitin tai ihmisääni oli yksilöllinen ja erilainen. Ei ollut mieltä etsiä paremmuutta. Nyt olisi hyvä koettaa tehdä töitä yhdessä saumattomasti, sillä ryhmässä olisi hyvä olla parempien puolella, vaikka pienessä joukossa sillä ei ollut mitään väliä.

Ephram pyörähti pianonsa puoleen ja vilkaisi Celiaa. Kun tyttö vaikutti valmiilta, hän alkoi soittaa samaa vanhaa kuviota, johon oli jo tottunut. Samat sävelet, sama järjestys. Celia oli avannut äänensä sen mukaan jo vuosia, joten ei ollut ihme, että se sujui joustavasti ja melko vikkelästikin. Ephram ymmärsi äänenavaamisen tärkeyden, vaikka sen suorittaminen oli hänestäkin puuduttavaa, vaikka hänen osuutensa siinä oli melkoisen pieni. Hänen ei tarvinnut kuin soittaa muutamia ääniä. Tehtävä oli sen verran helppo, että Celiakin olisi siitä selvinnyt, vaikka Ephram oli tunnetusti häntä taitavampi pianistina, eikä se ollut mikään ihmekään, sillä silloin kun Celia oli lopettanut, oli Ephram paneutunut soittamiseen uudella innolla. Celia oli alkanut laulaa ja Ephramin mielestä se sopi tytölle paremmin. Tällä oli kaunis ääni, eikä ollut epäilystäkään, etteikö se voisi joskus tuoda hänelle ammattia. Celian heleä ääni sai hymyn pojan huulille ja hän tunsi olonsa hyväksi ja vapautuneeksi. Sellainen vaikutus musiikilla häneen oli yleensäkin.

Lopulta Celia oli valmis ja Ephram nojautui taas hieman poispäin soittimestaan. Hän heilutteli ja kipristeli sormiaan hetken ja kohotti sitten katseensa.
"Meidän kannattaisi varmaan aloittaa?" Ephram ehdotti hitaasti. Hän ei tiennyt, oliko luokassa millainen tilanne, mutta arveli, että heillä saattaisi joka tapauksessa olla eniten aikaa harjoitella. Ja he saisivat tehdä sen rauhassa, kunhan kukaan muu ei keksisi ilmestyä paikalla. Ephram oli varma, että kadottaisi osan tunnelmasta, jos paikalle saapuisi enemmän ihmisiä ja jos kappaleet sekoittuisivat keskenään. Sitä paitsi hän epäili, että Anthony saattaisi mennä lukkoon. Poika vaikutti kovin pidättyväiseltä, joten ei olisi mikään ihme, jos tämä alkaisi jännittää. Olisi paras, jos he saisivat olla vain keskenään.

[Pienipuolittainen hittailu, sori Agi : )]

[daijin]

Celia oli oikeassa, hänen oli yhä suoritettava äänenavaus. Vaikka Anthony ei laulaja ollut koskaan ollutkaan, hän tiesi äänenavauksen olevan laulajan äänen kannalta erittäin tärkeää vaikka kyseessä olikin tavalliset harjoitukset. Celian äänenavaus antoi Anthonylle vain lisäaikaa hänen viulunsa tarkistamiseen. Kaiken oli oltava kunnossa, jottei mikään pienikään epäkohta voisi aiheuttaa epäonnistumista. Kun tarkastukset oli tehty, hän ei voinut muuta kuin kuunnella ja odottaa, että Celian ääni oli avattu. Avauksen kuunteleminen ei tuntunut millään tavoin tympeältä tai tylsältä, sillä Celian ääni kuulosti Anthonyn korvaan jopa jotenkin erityiseltä. Vaikka tytön ääni olikin puhuessa lähes samanlainen kuin muilla hänen ikäisillään, laulaessa hänen äänensä sai kokonaan uuden ulottuvuuden. Laulun tasokkuus loi Anthonylle tiettyä itsevarmuutta esityksen kannalta, mutta samalla se lisäsi hänen piileviä suorituspaineitaan entisestään. Vaikka hän ei erityisemmin halunnutkaan kilpailla Hammondien kanssa, hän ei siltikään saanut eikä aikonut jäädä huonommaksi.

Aikanaan Celian ääni oli avattu, ja Ephram ehdotti harjoitusten aloittamista. Se kuulosti hyvältä, sillä yhäkin aika oli rajallista. Eikä sitäkään koskaan tiennyt, vaikka musiikin opettaja lähettäisi toisenkin ryhmän juhlasaliin harjoittelemaan. Vaikka tila olikin suurempi kuin musiikinluokka, suurempi olisi myös järkytys kahden tai useamman kappaleen sekasotkusta. Anthonyn mielestä harjoitukset oli käytettävä harjoittelemiseen, eikä muille ryhmille esittämiseen, ja äänestä kilpailemiseen. Kyse ei ollut niinkään jännityksestä, vaan paineista. Mitä enemmän yleisöä, sen suuremmat suorituspaineet. Oli vain toivottava, ettei muita ryhmiä saapuisi kyseiseen tilaan.
"Aloitetaan vaan. Ei tässä kai ole enää mitään syytä viivytelläkään", Anthony vastasi Ephramille nostaen viulun paikoilleen kaulallensa. Hän veti hieman henkeä ja jäi odottamaan kappaleen alkua uskoen, että Ephram hoitaa aloituksen.