Kolmas pyörä

[Agitha]

// Daijin ja Taaleri poikineen. //

Celia istui paikalleen veljensä viereen musiikin erityistunnille. Hän oli tullut tunnille vähän myöhässä, joten muut istuivat jo paikoillaan. Hän ripusti koululaukkunsa roikkumaan tuolinsa selkänojalta, ja kaivoi nuottinsa esiin ja laski ne pulpetille. Muilla oppilailla oli mukanaan soittimia, mutta Celian ei tarvinnut kantaa sellaista. Tavallaan se oli helpotus.
Heti kun hän oli asettunut aloilleen, opettaja alkoi selittää päivän suunnitelmaa.
Musiikin erikoisryhmä oli hyvin erilainen, kuin tavalliset musiikin tunnit. Tehtävät olivat paljon kiinnostavampia, luovempia ja vapaampia. Luonnollisesti, sillä kysehän oli tarkkaan valitusta ryhmästä huippulahjakkaita nuoria muusikoita.
Tämän päivän tehtävä oli jakautua ryhmiin, jotka opettaja oli valinnut, ja harjoitella soittamaan jonkin vapaavalintainen kappale. Kappale tuli sovittaa ryhmässä olevien oppilaiden soittimille, ja vain niille. Taustamusiikkia ei saanut käyttää, ja kaikkien soittimien oli päästävä osaksi kappaletta. Heidän ryhmänsä tulisi kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että kappaleessa oli jotankin laulettavaa.
Opettaja oli päättänyt ryhmät heidän puolestaan, ja se teki tehtävästä hieman haasteellisemman. Esimerkiksi Celian ja Ephramin olisi ollut helppo muodostaa ryhmä kahdestaan, mutta kolmas tai neljäs osapuoli muuttaisi asioita kummasti.
"Ensimmäiseen ryhmään tulee neiti Hammond... Herra Hammond... Ja herra Hammond", opettaja luki paperistaan.
Kaksi herra Hammondia? Celia vilkaisi kysyvästi veljeään. Oliko paperissa jonkin virhe?
Hän odotti opettajan korjaavan virheensä, mutta opettaja siirtyi rauhallisesti seuraavan ryhmän kokoonpanoon.

[Fairytaler]

Ephram istui musiikkiluokan puolivälissä nuottipino eteensä nostettuna ja lukulasit niiden päälle huolellisesti taitettuina. Hän seurasi opetusta vielä tarkemmin kuin yleensä ja kuunteli kiinnostuneena. Musiikin erikostunneissa oli aina jotakin ihanaa ja Ephram oli siellä aina hyvällä tuulella. Hän saattoi olla luokan ulkopuolella vielä masentunut ja potea pahaa päivää, mutta aina, kun hän ylitti kynnyksen hän tunsi, että oli oikeasti olemassa jotakin, joka oli yhtä aikaa sekä voimakasta, että kaunista. Musiikki aina muistutti häntä siitä, miten hyvä elämä oli, vaikka se tuntuikin joskus raskaalta. Celia tuli tunnille myöhässä ja Ephram vilkaisi häntä sivusilmällä, kun tämä istuutui. Hän oli hivenen utelias tietämään, missä tämä oli ollut, mutta ei sitten tahtonutkaan kuulla. Jotenkin hänellä oli sellainen olo, että hän olisi ehkä onnellisempi, jos ei kysyisi.

Ryhmäjako sai Ephramin otsan kohoamaan ja hän vilkaisi Celiaa hämillään ja huomasi tämänkin katsovan häntä. Epätietoisena hän pudisti päätään ja raapi sitten poskeaan. Uteliaana hän alkoi vilkuilla ympärilleen. Jotakin outoa tässä nyt oli. Hän oli luullut, että Hammondeja oli tässä koulussa vain kaksi ja nyt joku tuli väittämään, että oli kolmaskin ja kaikesta päätellen muusikko. Hitaasti hän kääntyi taas Celian puoleen ja kohautti hämmentyneenä harteitaan. Hän käänsi tuolinsa puolittain sisareensa päin, katsellen yhä uteliaana ympärilleen. Ryhmät alkoivat jo muodostua heidän ympärillään, joten hän arveli, että tämä toinen "herra Hammond" kyllä löytäisi tiensä perille.

[daijin]

Anthony oli tapansa mukaan saapunut tunnille ajoissa ja seurasi opetusta hiljaa ja huomaamattomasti omalta paikaltaan luokan reunalla. Reunapaikka oli hänelle täydellinen. Siinä hän ei keräisi liikaa huomiota ja joutuisi siten pienemmällä todennäköisyydellä sosiaalisiin tilanteisiin. Nuotit hänen pulpetillaan olivat siististi pinossa ja lattialla pulpetinjalkaan nojasi musta viulukotelo. Anthonyn kasvot olivat peruslukemilla kuten yleensäkin, eikä hänen katseensa harhaillut opettajan suunnalta mihinkään edes Celian saapuessa myöhässä tunnille. Miksi häntä kiinnostaisi tuntemattoman tytön saapuminen luokkaan? Opetukseen keskittyminen oli hänelle tärkeää, joten mikään ei saanut eikä voinut häiritä häntä. Musiikintunnit olivat Anthonylle tunteja siinä missä muutkin tunnit. Niidenkin aikana opettajaa oli kuunneltava, ja virheiden välttämiseksi kaikki hänen sanansa oli painettava huolellisesti mieleen.

Anthony tuhahti pienesti itsekseen kuullessaan päivän tehtävän. Hän ei pitänyt ryhmätöistä. Ylimääräinen kanssakäyminen tuntemattomien ihmisten kanssa tuntui turhalta ja hyödyttömältä. Myöskään tehtävän esiintymisosuus ei ilahduttanut Anthonya. Mitä jos jokin menisikin pieleen? Mitä jos hän tekisi virheen? Anthony kuitenkin tiesi, että virheisiin ei ollut varaa. Hän tiesi myös sen, että ryhmätyötä ei voinut välttää.
Anthony kuunteli tehtävänannon loppuun kuullakseen, missä ryhmässä hän joutuisi työskentelemään. Ryhmäjako kuitenkin yllätti hänet. Lisää Hammondeja? Anthony odotti hetken, jos opettaja olisi huomannut tehneensä virheen, mutta mitään virhettä ei kuitenkaan ollut. Kun muut ryhmät alkoivat muotoutua luokassa, Anthony käänsi katseensa pois opettajasta, etsien katseellaan näitä kahta muuta Hammondia. Hän huomasi ympärilleen katselevan kaksikon luokan puolivälissä. Hetken tilannetta tarkkailtuaan hän nousi paikaltaan ja kulki Celian ja Ephramin luo.
"Oletteko te ne Hammondit?", hän kysyi ilmeettömästi tasaisella äänellä.

[Agitha]

Ephram vastasi Celian kysyvään katseeseen yhtä tietämättömän näköisenä, kuin mitä Celia oli. Koska opettaja ei kuitenkaan ilmoittanut virhettä tapahtuneeksi, ja muissakin ryhmissä oli kolme tai neljä henkilöä, Celian oli pakko hyväksyä se tosiasia, että hänen tietämättään koulussa oli joku, jolla oli sama sukunimi kuin heillä. Tai oikeastaan tässä ryhmässä oli joku saman niminen. Kummallista, että he eivät olleet huomanneet sitä aikaisemmin.
Hammond oli melko tavallinen sukunimi, mutta silti Celia oli utelias näkemään tämän toisen herra Hammondin. Oli hassua tavata joku, jolla oli sama sukunimi, mutta jota hän ei tuntenut. Oli myöskin hauska kuvitella, millaisia sekaannuksia herra Hammondien välillä saattaisi tulla tapahtumaan...
Celia katseli ympärilleen luokassa hakien katseellaan puuttuvaa Hammondia. Pian hän paikansi melko pitkän ja jalokasvoisen pojan, joka käveli heidän pulpettiensa luokse. Ennen kuin Celia ehti kysyä mitään, poika kysyi, olivatko he Hammondeja. Ilmeisesti puuttuva Hammond oli saapunut.
"Joo", Celia sanoi, ja kääntyi tuolillaan kunnolla ympäri, jotta hänen ei tarvitsisi istua vääntyneessä asennossa nähdäkseen Hammondin kasvot. Hän hymyili pojalle ystävällisesti, sillä tämä vaikutti hieman jäykältä.
"Olen Celia ja tuo on Ephram", Celia esitteli heidät. Kättelypuolen hän jätti veljelleen, joka sitä niin innokkaasti harrasti. "Meidän kannattaa varmaan käyttää etunimiä, kun kaikilla on sama sukunimi", hän jatkoi sitten vihjaisten, että pojan pitäisi kertoa oma etunimensä.

[Fairytaler]

Ephram nojautui tuolillaan hieman lähemmäs Celiaa aikeinaan kysyä tältä jotakin, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka tiedusteli, olivatko he "ne Hammondit". Ephram suoristautui ja kääntyi tulijan puoleen. Hän katsoi poikaa hieman arvioivasti ja raapaisi vikkelällä liikkeellä silmäkulmaansa. Hän oli jo aikeissa esittäytyä, kun tajusi Celian tekevän sen hänen puolestaan. Hän nousi tottuneesti seisaalleen ja ojensi kätensä. Tämäkin oli tapa, joka oli juurtunut jo hänen ollessaan pieni. Oli kuulemma kohteliasta kätellä esittäytyessään, eikä silloin saanut istua. Tai vanhempi sai, mutta Ephram oletti, ettei se tässä tapauksessa mennyt ihan niin. Nopeasti arvioiden poika silti vaikutti heitä muutamia vuosia vanhemmalta. Ephram tutki häntä hivenen uteliaasti. Poika oli häntä itseään hieman pitempi, vakava kasvoinen ja melkein kyllästyneen näköinen. Hän nyökkäsi jäykästi ja jotenkin hänestä tuntui, että tässä saattaisi olla ihminen josta hän pitäisi.
"Celia laulaa ja minä olen pianisti, entä sinä?" Ephram kysyi sitten toiselta herra Hammondilta yrittäen katsoa, oliko tämä ottanut soittimensa mukaan, vai tarvitsisiko tämäkin jotakin koulun omaa soitinta. Ephram oli melko tyytyväinen siihen, ettei hänen tarvinnut kanniskella mukanaan soitinta, vaikka olikin useasti todennut, että oppisi mielellään soittamaan selloa. Se oli hänen suosikkisoittimensa heti pianon jälkeen, eikä ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi ollut kiinnostunut siitä, miten sen soittotekniikka toimi. Hän hymähti hieman itsekseen ja pakotti sitten ajatuksensa takaisin näihin kahteen ihmiseen vieressään. Celia ei ollut noussut kätelläkseen, eikä hän tiennyt oliko sisko aikeissakaan tehdä sitä. Hänen tietääkseen Celia ei ollut erityisen kärkäs ojentamaan kättään uusille tuttavuuksille, toisin kuin hän. Ephram itse teki sitä ehkä turhankin paljon.

[daijin]

Hammondit esittäytyivät Celiaksi ja Ephramiksi. Anthony painoi heidän nimet mieleensä. Hän tulisi tarvitsemaan niitä ainakin ryhmätyön loppuun saakka, sillä hänestä olisi erittäin hävettävää huomata unohtaneensa ryhmän jäsenten nimet. Vielä hävettävämpää olisi, jos kyseiset henkilöt saisivat asian selville. Hammondien nimet jäivät kuitenkin helposti Anthonyn mieleen, sillä ne olivat melko tavallisia. Lisäksi tämä kaksikko ja heidän sukunimensä herättivät jonkinlaista pientä mielenkiintoa Anthonyssa, mikä helpotti myöskin kaksikon muistamista.

Ephramin noustua kättelemään Anthonya, hän ojensi oman kätensä ja kätteli poikaa. Anthonyn ote oli asiallinen, mutta aavistuksen jäykkä.
"Anthony Hammond", hän esittäytyi kätellessään ja kohteliaasti kumartui aavistuksen. Ephram vaikutti Anthonyn mielestä huomattavan kohteliaalta ikäisekseen. Edes hänen omasta ikäluokastaan monikaan ei harrastanut kättelemistä.
Kättelyn ja esittäytymisen jälkeen Anthony katsahti Celiaan, mutta koska Celia vielä istui, hän päätteli, ettei Celia aikonut kätellä häntä. Hän käänsi katseensa jälleen Ephramin suuntaan tämän esittäessä Anthonylle kysymyksen.
"Soitan viulua", hän vastasi lyhyesti tasaisella äänellään Ephramin esittämään kysymykseen.
Anthonyn musta viulukotelo nojasi yhä hänen pulpettinsa jalkaan luokan laitamilla, sillä hän ei ollut ottanut sitä mukaansa lähtiessään etsimään ryhmänsä jäseniä. Monen vuoden kokemuksella hän tiesi, ettei hänen viulukotelonsa katoaisi mihinkään, vaikka sen jättäisikin hetkeksi ilman valvovaa katsetta.
Anthony oli soittanut viulua jo neljävuotiaasta asti, joten hän oli ajan myötä myös tottunut kuljettelemaan soitintaan milloin harjoituksiin, milloin taas erilaisiin tilaisuuksiin. Hänen mielestään ei siis ollut mitenkään vaivalloista kuljettaa omaa soitinta mukana musiikintunneilla. Viulukotelo oli kuitenkin kooltaan sen verran pieni, että se kulki muutenkin helposti mukana ilman suurempaa hankaluuksia.

[Agitha]

Kuten Celia oli odottanutkin, Ephram nousi kättelemään Anthonyksi esittäytynyttä poikaa. Celia päätti kuitenkin jäädä istumaan. Hän oli salaa sitä mieltä, että Ephram suhtautui käyttäytymissääntöihin turhan vakavasti, etenkin kun he olivat koulussa seuranaan pari hassua opettajaa ja melkein sata teini-ikäistä. Anthonylta kätteleminen näytti kuitenkin tulevan luonnollisesti, eikä se vaikuttanut ollenkaan teennäiseltä. Melkein kuin Anthony ja Ephram olisivat olleet sukua!
Anthony kertoi soittavansa viulua, ja Celia vilkaisi hänen pulpettinsa suuntaan, ja huomasi mustan viulukotelon. Heillä oli aika hyvä onni. Piano, viulu ja sopraanoääni olivat aika helppo yhdistelmä.
Kun näytti siltä, että niin Ephram kuin Anthonykaan ei tehnyt elettäkään viedäkseen asiaa eteenpäin, Celia nousi ja kävei hakemassa läheiseltä tyhjältä pulpetilta tuolin. Hän asetti sen häntä ja Ephramia vastapäätä, ja työnsi sitten oman pulpettinsa kiinni Ephramin pulpettiin. Muutkin oppilaat näyttivät tekevän samanlaisia järjestelyjä, ja heillä olisi neuvoteltavaa.
Celia istuutui takaisin paikoilleen, ja nojasi kyynärpäillään pulpettiinsa.
"No, onko ehdotuksia?" hän kysyi mennen suoraan asiaan. "Ehdotan Fauren Chanson d'amouria, tai Schubertin Ave Mariaa", hän jatkoi. Hän oli päättänyt ovelasti ehdottaa jotain, minkä hän osasi laulaa jo valmiiksi, Niin hän pääsisi helpommalla, ja yleensä Ephram osasi samat kappaleet kuin hänkin. Hän ei tosin tiennyt, miten jousisoittimet sopivat hänen ehdottamiinsa kappaleisiin, mutta ainakin Ave Mariaan löytyi myös jousinoutit.

[Fairytaler]

Ephram tarkkaili Anthonyksi esittäytynyttä poikaa yhä silloinkin, kun tämä ilmoitti viulun soittimekseen. Ephramin kasvoilla käväisi omituinen ilme, joka kertoi osittain mielihyvästä ja osittain kiinnostuksesta. Viulun soittaminen kuulosti hyvältä. Viuluakin soitettiin paljon, mutta sitä oli sentään vaikeampi soittaa kuin pianoa ja oli se tavallaan erikoisempikin. Toisaalta viulu ei ollut niin eksoottinen, että pianoa soittava ei jäänyt aivan täysin varjoon. Ephram ei pitänyt ajatuksistaan, mutta vahva kilpailuvietti pakotti ne siihen suuntaan. Hän olisi mielellään piilottanut sellaiset ajatukset mielestään kokonaan, sillä ne saivat hänet ahdistuneeksi. Hän alkoi herkästi tuntea itsensä paljon huonommaksi, kuin hän todellisuudessa oli ja se tuntui pahalta. Hitaasti Ephram tajusi, mitä Celia puuhasi. Hän katseli hetken hämmentyneenä sisartaan ja laskeutui sitten omalle paikalleen, huitaisten varmuuden vuoksi Anthonylle, että tämäkin istuutuisi.

Tuntui hassulta istua Celian vieressä tekemässä ryhmätyötä niin, että mukana oli joku kolmaskin. He olivat kotona tehneet vain vähän paritöitä ja silloinkin aina kaksin. Nyt heitä oli liikaa. Kolme oli aika paljon. Ephram kääntyi istumaan puolittain Celiaa ja puolittain heitä vastapäätä olevaa tuolia päin niin, että käytännössä tuijotti väliin. Sitten hän vilkaisi nopeasti Celiaa, joka jo alkoi ehdotella kappaleita. Henkilökohtaisesti Ephram ei ollut ainakaan Faurén ihailija, mutta Schubertin sävellyksistä piti, ainakin tiettyyn pisteeseen. Ave Maria oli kaunis. Ephram olisi luultavasti sen kannalla. Hän ymmärsi sitten miettiä, osasiko Anthony sen. Ephram osasi molemmat kappaleet, sillä osasi lähestulkoon kaikki samat, jotka Celiakin. Se oli luultavasti hyvin arvattavaakin, sillä he olivat eläneet koko elämänsä lähes kaksin. Eipä ollut paljon muita ollut. Ja hyvin usein oli ollut tilanne, jossa kummankaan ei tehnyt mieli musisoida yksin. Ephram oli joutunut usein opettelijan rooliin, vaikka olipa se langennut Celiallekin silloin tällöin. Ephram oli melko nopeasti oppinut säestämään, vaikka se tietenkin oli vaatinut harjoittelemista. Jotenkin pianonkin soitto vain oli auennut Ephramille ja hän oli löytänyt siitä jotakin sellaista lohtua, jota kukaan ei hänelle voisi antaa.
"Minä olen Ave Marian kannalla, mutta mitä mieltä sinä olet Anthony? Jos otamme jonkin kappaleen, jonka toinen meistä jo osaa, on hyvin luultavaa, että myös toinen taitaa sen", hän sitten sanoi rauhallisella, selkeällä äänellä ja katsahti Hammondista toiseen. Tässä oli jotakin äärettömän huvittavaa, mutta itselleen tyypilliseen tapaan Ephram ei ilmaissut sitä mitenkään.

[daijin]

Anthony oli erittäin tyytyväinen Hammondien ryhmän kokoonpanosta. Viulu, piano ja sopraanoääni olivat hänen mielestään lähes täydellinen yhdistelmä, ja kaikenlisäksi kyseiselle instrumenttiyhdistelmälle oli todella helppo keksiä esitettävä kappale.
Celia ennätti hakea läheisen pulpetin äärestä tuolin ennen kuin Anthony oli edes erityisemmin ehtinyt ajatella koko asiaa. Hän olisi kyllä omasta mielestään voinut ihan hyvin seistäkin, tai vaikka istua lähimmän pulpetinreunalla, vaikka se olikin melko pahatapaista. Hän kuitenkin kiitti Celiaa tytön tuomasta tuolista, ja istui sille vasta kun sekä Celia, että Ephram olivat istuutuneet paikoilleen.
Anthony istui tuolilla ryhdikkäästi, nojaten selkänojaan vain aavistuksen, ja piti käsiään sylissään niin, että oikea kämmen oli vasemman kämmenselän päällä. Hänen olonsa ei ollut kovinkaan rento kahden puolituntemattoman Hammondin edessä, ja hänen olemuksestaan saattoi aistia pienen vaivaantuneisuuden. Keskustelu esitykseen valittavasta kappaleesta sai hänen olonsa kuitenkin hieman rentoutumaan.

Gabriel Fauré ja Franz Schubert olivat Anthonylle hänen musikkiharrastuksensa vuoksi suhteellisen tuttuja säveltäjiä. Vaikka Faurén suosikkisoittimia olikin ollut erityisesti piano, oli tuo aikanaan säveltänyt myös teoksia, joissa esiintyy jousisoittima kuten viulu. Anthony muisti joskus soittaneensa kyseisen säveltäjän satunnaisista teoksista joitakin osuuksia. Chanson d'amour kuulosti kuitenkin hieman vieraalta, eikä hän muistanut soittaneensa sitä ikinä. Franz Schubertin Ave Maria oli kuitenkin hänelle tuttu, ja hän muisti soittaneensa sitä viulullaan lukuisia kertoja lapsena. Henkilökohtaisesti hän piti enemmän Schubertista kuin Faurésta, jonka vuoksi hänen mielestään Scubertin Ave Maria olisi näistä kahdesta mielekkäämpi vaihtoehto. Lisäksi hänen oli helpompi harjoitella Ave Mariaa, josta suurimman osan hän muisti jo entuudestaan, kuin opetella kokonaan uusi kappale.

Ehpramin ehdottaessa Ave Mariaa, Anthony nyökkäsi pienesti.
"Minustakin Ave Maria kuulostaisi hyvältä. Valitsemmeko siis sen?" Hänen kasvonsa ja olivat yhä yhtä tasaisen ilmeettömät kuin aikaisemminkin. Vaikka hänestä ei sitä ulospäin näkynytkään, hän oli melko tyytyväinen siitä, että päätöksenteko vaikutti olevan melko yksimielistä. Hänestä olisi ollut turhan vaivalloista, jos jokainen ryhmän jäsen olisi ehdottanut eri kappaletta, eikä kukaan olisi hyväksynyt toistensa ehdotuksia. Ainakin tähän asti kaikki näyttii menevän kuten hän toivoikin.

[Agitha]

"Otetaan se sitten, etenkin jos kaikki kerran osaavat sen jotenkin jo valmiiksi", Celia sanoi, kun pojilla ei näyttänyt olevan minkäänlaista ongelmaa päättää, kumman kappaleen he mieluummin soittaisivat. Kaikki olivat siis yhtä mieltä Ave Mariasta. Celia laulaisi kappaleen ihan mielellään, vaikka oikeastaan Chanson d'amour oli vähän mielenkiintoisempi laulaa. Sitäpaitsi siitä, kun hän oli viimeksi laulanut Ave Mariaa, oli jo hieman aikaa. No, eiköhän kaikki muistuisi hänen mieleensä äkkiä. Jos pelkästään nopealla muistelulla hän muisti kappaleen lähes täysin, ja yllättyi itsekin.
"Onko väliä laulanko saksaksi vai latinaksi?" hän kysyi sitten. Celia ei oikeastaan puhunut kumpaakaan kieltä, mutta laulajana oppi vieraankin kieliset kappaleet helposti ulkoa. Siihen oli omat muistisääntönsä.
Hän katsoi vähän ympärilleen, ja huomasi, että muut eivät olleet pääseet kappaleen valitsemisessa edes alkuun. Heidän yhteistyönsä näytti pelaavan saumattomammin kuin muilla, ja Celia oli siitä salaa tyytyväinen. Hän halusi olla luokan paras, ja nyt kun hänen ei tarvinnut kilpailla Ephramin kanssa, hänen asemansa oli sen asian suhteen aika vahva.
"Ephram, onko sinulla Ave Marian nuotteja, vai käynkö pyytämässä opettajalta?" hän kysyi veljeltään. Sitten hän vilkaisi Anthonya. Hänen olisi tehnyt mieli pyytää Anthonylta näyte hänen viulutaidoistaan, vaikka hän ei epäillytkään niiden ylivertaisuutta. Se olisi kuitenkin ollut varmaan melko epäkohteliasta, ja Anthony vaikutti henkilöltä, joka ymmärsi käytöstapojen päälle.
"Mistä päin sinä tulet?" hän kysyi sitten vähän aiheen vierestä. Koska hän ei voinut enää kysyä, miksi Anthony oli Saint Walden'sissa, hän päätti siirtyä suoraan seuraavaksi suosituinpaan kysymykseen. "Me tulemme Oxfordista. Olemme kaksoset, jos et jo tiennyt."

[Fairytaler]

Ephramista oli hieno huomata, että he pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen kappaleen valinnan suhteen. Muualla käytiin vielä kiivasta keskustelua aiheesta. Toisaalta Ephrami harmittikin. Hän joskus nautti ristiriidoista ja olisi ollut mukavaa, jos Anthony olisi tuonut uuden näkökulman aiheeseen. Hän oli itse sitä ihmistyyppiä, jolle kelpasi toisinaan melkein mikä vain, ainakin soitettaessa. Ei ollut paljon kappaleita, jos yhtään, joista hän ei oikeasti olisi pitänyt. Hän oli silti aina etsimässä uutta soitettavaa ja uutta lempimusiikkia. Ephram tiesi, ettei kovin helposti kukaan tai mikään veisi Chopinin asemaa, mutta olihan sellainenkin mahdollisuus olemassa. Ephram tahtoi pitää ajatuksensa avoimelle kaikelle. Se olisi oikeastaan kaikista järkevintä, sillä soittaja ei oikeastaan voinut kehittyä kunnolla, jos ei tuntentun paljon erilaisia musiikkityylejä.
"Ave Maria se siis olkoon", Ephram tokaisi Celian perään ja nyökkäsi hiukan. Sitten hän pudisti hieman epävarmana päätään.
"Itse olen pitänyt siitä enemmän saksaksi, mutta oikeastaan se on sinun päätettävissäsi. Ellei Anthonyllä ole ajatuksia?" hän jatkoi ja vilkaisi sisartaan pikaisesti. Hän tiesi Celian osaavan sen kummalla tahansa kielellä, sillä pystyi laulaessaan suorituksiin, joihin ei varmasti tavallisesti olisi kyennyt. Celian ranskan ääntäminen saattoi olla lähellä täydellistä, mutta eihän se tietenkään taannut sitä, että hän osaisi puhua kaikkia muitakin kieliä yhtä hyvin. Mutta jo omastakin kokemuksestaan Ephram tiesi, että oli helppo muistaa sanat, jos ne sai sitoa säveliin ja rytmeihin.

Celian seuraavat sanat herättivät Ephramin taas samaan maailmaan muiden kanssa ja hän kohautti harteitaan.
"En ole ihan varma", hän vastasi, tavoitteli nuottipinon eteensä ja asetti lasinsa silmilleen. Sitten hän alkoi selata nuottejaan. Hän oli aivan varma, että oli ainakin jossain vaiheessa kuljettanut sitä mukanaaan, mutta ei osannut sanoa, oliko ottanut sen pois. Toisinaan hän jätti huoneeseensa nuotteja, joita ei sillä hetkellä tarvinnut tai joihin oli kyllästynyt. Ave Mariaan hän ei ollut kyllästynyt, mutta tarvitsemisesta hän ei sitten ollutkaan varma. Hän tutki nuottejaan huolellisesti, varoen rypistämättä ensimmäistäkään kulmaa ja kuuli miltei ohimennen, miten Celia pyrki virittämään keskustelua. Hän kohotti katsettaan sen verran nuoteista, että kykeni vilkaisemaan Anthonya lasiensa yli odottavasti. Hänkin oli utelias kuulemaan tämän kotipaikan sijainnin. Olisi todellakin mielenkiintoista tietää, missä päin muualla maailmassa oli Hammondeja. Siitä hän oli kuitenkin melko varma, että poika oli britti. Se tuntui itsestään selvyydeltä jo pelkästään sukunimen takia, vaikka voisihan tämän perhe olla muuttanut jonnekin. Tai sukukin peräti. Poika vain olisi sattunut siihen haaraan, jolla oli brittiläinen sukunimi. Tai sitten heidän sukunsa oli muuttanut muualta. Ephram ei tiennyt. Eikä sillä aina ollut väliäkään. Nyt hän kuitenkin oli utelias kuulemaan, miten asian laita oikeastaan oli.

[daijin]

Ryhmätyön yksi vaikeimmista vaiheista oli ohi, kun koko ryhmä hyväksyi kappaleeksi Ave Marian. Näytti myös siltä, että kyseisellä valinnalla jokainen pääsisi melko helpolla. Kenenkään ei tarvinnut opetella juurikaan mitään uutta. Pienellä kertauksella kaikki osaisi osuutensa täydellisesti tai lähestäydellisesti.
Keskustelun kääntyessä kieleen, jolla laulu esitettäisi, Anthonyn ei tarvinnut edes pohtia omaa mielipidettään valinnasta.
"Kumpi vain käy minulle, mutta mielestäni latina kuulostaisi paremmalta. Latina on aina kuulostanut jotenkin klassisemmalta kuin saksa." Hänen mielestään saksa kuulosti kielenä melko karkealta, eikä se olisi soveltunut heidän valitsemaansa kappaleeseen samalla tavoin kuin latina. Anthony kuitenkin tiesi, ettei hänen mielipiteensä tehnyt ryhmässä päätöstä, eikä häntä olisi haitannut, vaikka laulukieleksi oltaisiinkin valittu saksa. Eihän valittu kieli periaatteessa edes koskisi häntä millään tavoin, sillä laulun hoiti Celia eikä hän. Viimeisen päätöksen laulukielestä hän jätti siis Celialle.

Ephramin varovainen tapa käsitellä nuottejaan herätti hieman Anthonyn huomiota. Oli mukava katsoa, kun kerrankin joku oppilas pitää selvästi hyvää huolta tavaroistaan. Moni muu olisi plärännyt nuottipinon pikaisesti läpi muutamaan kertaan, taittaen kummallakin kerralla vahingossa jonkin kulman. Anthonylla itsellään ei ollut Ave Marian nuotteja. Hänellä oli ollut ne viimeksi käytössään kotona silloin, kun hän lapsena harjoitteli kyseistä kappaletta. Sen jälkeen hän ei ollut kovinkaan usein kappaleen nuotteja tarvinnut, joten ne olivat varmaankin jääneet joidenkin nuottikirjojen väliin kotikartanon kirjastoon.
Anthony havahtui Ephramin nuottien selaamisesta Lilyn esittäessä hänelle kysymyksen. Kuullessaan, mistä Hammondin kaksikko oli kotoisin, hän yllättyi jonkin verran. Hetken hiljaisuuden päästä hän tuhahti hieman.
"Mikä yhteensattuma. Minäkin olen kotoisin Oxfordista." Oli erittäin epätodellisen tuntuista kohdata kaksikko, jolla on saman sukunimen lisäksi myös sama kotikaupunki.

[Agitha]

Celiaa hymyilytti, kun Anthony ja Ephram olivat vaihteeksi eri mieltä. He vaikuttivat jotenkin niin samanlaisilta herttaisilta tylsimyksiltä, mutta ilmeisesti Anthony oli vielä perinteisempi kuin Ephram, ja halusi kuulla Ave Marian latinaksi, vaikka saksa olikin ollut itävaltalaisen Schubertin äidinkieli. Tai sitten kyse oli vain makuasiasta, mutta sellaista oli vaikea uskoa mokomista musikaalisista neroista. Celia yritti unohtaa, että hänet laskettiin mukaan samaan nerojen joukkoon.
"Laulan latinaksi", hän ilmoitti iloisesti. Se kuulosti aina vähän dramaattisemmalta, ja Celia ei pitänyt saksasta, vaikka se kuulostikin kauniimmalta laulettuna kuin puhuttuna.
Anthonyn kotikaupunki yllätti Celian täysin.
"Oxfordista?" hän ihmetteli. Mikä sattuma, todellakin. Oli aika uskomatonta, että Oxfordista löytyi kaksi perhettä, joilla oli sama sukunimi ja suunnilleen saman ikäiset lapset jotka kaikki olivat jollakin tavoin musikaalisia ja selvästi myöskin tiukan kasvatuksen saaneita.
Hetken Celian mielessä kävi hassu ajatus, että hänellä saattaisi olla toinenkin kaksoisveli, mutta sitten hän tajusi, että Anthony taisi olla häntä muutamalla vuodella vanhempi. Mutta veli ehkä? Aika epätodennäköistä. Hänen isältään liikeni aikaa tuskin yhdelle vaimolle, joten kahdelleko muka? Tosin heissä oli vähän samaa. Ainakin Anthonyn ja Ephramin nenissä oli jotain yhteistä, vaikka toisaalta ne olivat hyvinkin erilaiset, puhumattakaan heidän käytöksestään ja asenteestaan...
"No aika hassua", Celia sanoi edelleen vähän yllättyneenä. Hän vilkaisi Ephramia ja yritti saada selvää, mitä veli asiasta ajatteli. Ehkä kyse ei ollut niin isosta jutusta kuitenkaan.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa hyväksyvästi, kun tämä oli tehnyt päätöksensä kielen suhteen. Jotenkin Ephramilla oli ollut sellainen aavistus, että tyttö päätyisi latinaan. Sillä tuskin oli loppujen lopuksi ollut mitään väliä, mitä hän tai Anthony sanoivat. Oli itse asiassa ihan hyvä, jos Celia oli tehnyt päätöksensä oman mielensä mukaan. Ephramin mielestä Celia lauloi aina parhaiten, kun lauloi jotakin sellaista, josta piti. Hän oli oppinut arvostamaan tytön sointuvaa ääntä, sillä sellaisia hän oli kohdannut harvoin, vaikka olikin elänyt hyvin musikaalisessa ympäristössä. Edes heidän huippuopettajansa eivät olleet kyenneet laulamaan yhtä puhtaasti ja kauniisti kuin Celia ja se oli jo jotakin. Ephram tiesi, ettei kehunut ketään usein ja tiesi senkin, että Celiaa hänen olisi pitänyt kehua paljon useammin. Celia oli hänelle kuitenkin tärkeä. Olisi pitänyt olla itsestään selvää, että tälle sanoisi jotakin, joka merkitsi. Varsinkin kun tyttö tiesi, miten iso askel se häneltä oli.

Ephram kohotti katseensa nuoteista hämmästyneenä, kun kuuli Anthonyn kotikaupungin. Oxford. Ephramin päässä alkoi raksuttaa. Hän oli kuullut isänsä joskus mainitsevan joistakin Hammondeista jotakin, mutta ei muistanut milloin tai mitä. Saattoi tietysti myös olla, että Ephram sekoitti sen niihin lukuisiin kertoihiin, kun isä oli kertonut Hammond Incistä. Miten Ephram vihasikaan sitä nimeä. Hän ei kerta kaikkiaan voinut sietää ihmisiä, jotka elivät vain rahan vuoksi ja hänestä tuntui, että hänen vanhempansa olivat sellaisia. Hän oli koko ikänsä joutunut elämään isänsä yrityksen varjossa, ja hän syytti sitä paljolti kaikesta. Ephram ei tiennyt, millainen hän olisi, jos hänen isänsä ei omistaisi yritystä, mutta tiesi, että saattaisi olla hieman enemmän täysissä järjissään.

Ephram pakotti ajatuksensa takaisin siihen hetkeen ja vilkaisi Celiaa rypistäen otsaansa kevyesti.
"Outoa", hän sitten kommentoi lisäksi kahden edellisen puheisiin. Hän ei jatkanu heti enempää, sillä löysi juuri samalla hetkellä etsimänsä nuotin.
"Ah, tässä", hän sanoi vaimeasti ja veti paperin varovasti esiin pinkasta. Hän siirsi loput nuoteista takaisin pöytänsä nurkalle ja palasi sitten keskusteluun, jos siinä jotain keskusteltavaa oli.
"Oletko sinä opiskellut viulun soittoa tai musiikkia jossain?" Ephram kysyi Anthonylta. Aihe oli hänestä äärimmäisen kiinnostava, sillä hän yritti keksiä vaihtoehtoja, joita hänelle jäisi Saint Walden'sista päästyään.

[daijin]

Anthony ei ollut kuullut Celian laulavan aikaisemmin, eikä osannut sanoa, kumpi kieli hänen äänelleen olisi sopinut paremmin. Hän luotti siihen, että tyttö itse tietäisi, kumpi on oikea valinta ja osaisi tehdä valintansa sen mukaan. Celian valinta laulukielestä kuitenkin miellytti Anthonya. Jälleen asiat menivät, kuten hän oli toivonut. Vaikka kappaleen laulukieli ei hänen soittotaitoihinsa vaikuttanutkaan millään tavalla, niin olihan se ainakin hänen mielestään miellyttävämmän kuuloista, jos laulu tapahtui latinaksi.

Anthony kohautti hieman olkiaan kahden muun Hammondin oudoksuville kommenteille. Yhteinen kotikaupunki ja sukunimi toki oli aluksi hieman hämmentävää, mutta hän tottui ajatukseen yllättävän nopeasti. Oxford oli kuitenkin suhteellisen suuri kauppunki, joten oli täysin mahdollista, että samassa kaupungissa asuisi saman sukunimen omaavia perheitä. Kaikenlisäksi Hammond oli melko tavallinen sukunimi.
Anthonyn mielessä kuitenkin kävi ajatus eräästä sukulaisperheestä, josta hän oli nuorempana vahingossa kuullut vanhempiensa keskustelevan aina aika-ajoin. Hänen isänsä oli näemmä jonkintapaisissa riidoissa isän veljen ja tämän perheen kanssa kanssa. Anthonylle ei asiasta oikeastaan koskaan suoraan sanottu mitään, mutta mikäli hän oli ymmärtänyt oikein, kyse oli kai erimielisyyksistä perheyrityksen, Hammond incin, perimisestä.
Idea sukulaisuudesta kuulosti Anthonyn mielestä kuitenkin varsin kaukaahaetulta, hän sulki sen pois mielestään. Hän päätti olla ajattelematta asiaa ja keskittyi jälleen olennaiseen. Juuri sopivasti samoihin aikoihin Ephramkin näytti löytäneen etsimänsä, ja oli jälleen aloittamassa jonkinlaista keskustelua.

"Kyllä, mutta oikeastaan vain kotiopetuksella. Miten niin?" Anthony vastasi Ephramille aavistuksen vaimeasti. Vaikka Anthony ei erityisemmin pitänytkään itsestään kertomista, oli kohteliasta vastata kysymyksiin edes lyhyesti. Hän oli opiskellut koko pienen ikänsä kotiopetuksessa. Nuorempana hän ei pitänyt erityisemmin kotiopetuksesta. Hän olisi halunnut käydä joillakin yleisilläkin tunneilla ja tutustua ehkä myös muihin ikäisiinsä. Ajan myötä tämä haave kuitenkin haihtui, eikä hän enää tiennyt, oliko kotiopetuksessa oikeastaan sittenkään mitään vikaa. Mitä hän olisi hyötynyt muihin tutustumisesta, kun tärkeintä oli oppia kaikki hyvin?