Kolmas pyörä

[Agitha]

//Ei ongelmaa, pientä hittailua puolin ja toisin. : D//

Celia avasi äänensä vanhan kaavan mukaan, Ephramin säestäessä häntä kuten aina. Melkein kuin he olisivat harjoitelleet kotona, paitsi että nyt heidän seurassaan oli kolmas Hammond, joka osasi soittaa myöskin. Omalla tavallaan se lisäsi Celian kilpailunhalua, ja hän oli tyytyväinen siitä, että he olivat valinneet kappaleen, jossa Celialla olisi suuri rooli. Ave Maria ei ollut Ave Maria ilman sopraanoa.
Laulettuaan viimeiset nuottinsa, Celia käännähti Ephramia kohden, ja hymyili merkiksi, että Ephram voisi aloittaa. Ephramin tehtävä olisi aloittaa, ja Celian käsityksen mukaan viulu tulisi mukaan samoihin aikoihin hänen laulunsa kanssa. Toivottavasti heidän yhdistelmänsä olisi toimiva, sillä piano ja yksi viulu olivat hyvin harvinainen yhdistelmä, mitä Schubertin Ave Mariaan tuli.
Celia odotti, kunnes hänen veljensä soitti ensimmäiset nuotit, ja keskittyi vain hengittämään. Yksin laulaminen jännitti häntä aina yhtä paljon, oli hänellä yleisöä tai ei, mutta se jännitys oli hyvälaatuista. Se paransi hänen suorituskykyään, ja auttoi häntä keskittymään vain laulamiseen.
Juuri oikeaan aikaan Celia avasi suunsa, ja alkoi laulaa tuttuja sanoja kirkkaalla äänellään.
Celia piti katseensa tiukasti kaukaisuudessa, aivan kuten laulaessaan yleisöllekin. Lavalla se oli harvinaisen helppoa, ja Celian oli helppo unohtaa kaikki muu laulamista lukuunottamatta. Anthonyn viulu tuki hänen ääntään juuri sopivasti, eikä ollut ollenkaan niin hyökkäävä, kuin Celia oli pelännyt.

//Vähä lyhyttä pukkaa...//

[Fairytaler]

Ephramin kasvoilla kävi arvoituksellinen hymy, kun hän tajusi muiden olevan valmiita. Hän nyökkäsi sitten kahdelle muulle trion jäsenelle ja mitään puhumatta laski ilmoille ensimmäiset sävelet. Jokin kappaleessa oli äärimmäisen tuttua ja turvallista. Sellaista, josta ei tahtonut luopua. Ephram paneutui täysin soittamiseen ja kuuli selkeästi jokaisen sävelen ja tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiitään pitkin, kun Celian kirkas ääni ja Anthonyn viulu yhtyivät mukaan. Ave Maria oli kaunis kappale, vaikka esittäjä olisi ollut huonokin, mutta jostain syystä Ephram tiesi jo valmiiksi, etteivät he olleet huonoja. Eivät kai he olisi päässeet sisäänkään, jos olisivat huonoja. Ephram lakkasi puolivälissä seuraamasta nuottia ja tajusi jokseenkin heikosti, ettei seurannut enää aivan samoja kuvioita, vaan soitti enemmänkin niin, kuin hyvältä tuntui. Hän rypisti otsaansa ja kohdisti katsettaan takaisin nuotteihin, etsien samalla sitä paikkaa jossa he olivat. Ei ehkä olisi kovin hyvä ajatus sekoittaa toisten musisointia omallaan, saati muuttaa kappaletta toiseksi.

Kun Ave Marian viimeiset sävelet olivat leijuneet hiljaisuudeksi Ephram istui hetken äänettömänä, kunnes veti kätensä reisiensä päälle ja kohotti katseensa. Hän siirsi sen hitaasti Celiasta Anthonyyn ja takaisin. Hän ei uskaltanut sanoa mitään siitä, miltä musiikki oli kuulostanut. Hän tiesi tehneensä joitakin virheitä ja pelkäsi hieman, että olisi Anthonyn silmissä pelkkä amatööri. Kaiketi Ephram olikin vielä amatööri, mutta tiesi, että oli lahjakas. Hänessä oli musiikin saralla potentiaalia vaikka mihin.
"No, kai siitä jotain saadaan", hän lopulta rohkaistui kommentoimaan. Hän oli nyt siirtänyt katseensa takaisin nuotteihin ja tutki niitä kuin olisi erityisesti kiinnostunut jostakin kohdasta. Hän mietti yhä, olisiko järkevää tehdä joitakin yksittäisiä sointumuutoksia tai jotakin pientä, jota oli jo nyt tehnyt, vai hajottaisiko se koko jutun. Ephram kuitenkin päätti toistaiseksi olla kysymättä sitä. Hän päättäisi asian ensin omalta kannaltaan ja kysysi sitten muilta.

[daijin]

Ephram alkoi soittaa Ave Marian ensimmäisiä sointuja kuten pitikin. Pojan soitossa kuului selvästi tietynlaista varmuutta, mistä Anthony piti mielessään. Alku vaikutti hänen mielestään erityisen lupaavalta, ja hän oli varma, että he onnistuisivat hiomaan kappaleesta lähes täydellisen heille kolmelle.
Hetken päästä myös Celia ja Anthony yhtyi musiikkiin juuri oikealla kohdalla. Jo ensimmäisten sävelten jälkeen Anthonyn jännitys lakkasi lähes kokonaan ja hän pystyi antautumaan musiikille ja viululleen paremmin. Vanhat sävelet muistuivat hiljattain hänen mieleensä ja kappale tuntui hetki hetkeltä tutummalta ja tutummalta.
Jossakin vaiheessa Ephram alkoi soittaa hieman nuoteista eroavasti. Anthony vilkaisi poikaan ohimennen, mutta antoi asian olla. Loppujenlopuksi hänen luovuutensa kuulosti pianon kanssa erittäin hyvältä. Se toi kappaleeseen hieman heidän omaa tyylinsä. Ei siitä haittaakaan voinut olla. Anthony itse kuitenkin pitäytyi nuottipaperiin painettujen nuottien mukana.
Noin puolessa välissä kappaletta, kun kappale tuntui tarpeeksi tutulta ja turvalliselta, Anthony sulki hieman silmiään ja keskittyi viulustaan syntyvään ääneen ja sen hiomiseen. Täydellisyyteen oli pyrittävä aina, kun siihen oli mahdollisuus.

Ei mennyt aikaakaan, kun kappaleen viimeiset soinnut katosivat juhlasalista. Anthony laski viulun kaulaltaan ja vilkaisi ilmeettömään tapaansa Hammondin kaksosten suuntaan. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Ephram lopulta rikkoi puheellaan.
Anthony nyökkäsi pojalle vastaukseksi.
"Luulisin, että se meni ihan hyvin."
Hän oli hetken hiljaa pohtien, uskaltaisiko kommentoida Ephramin pientä improvisointia kesken kappaleen. Lopulta hän kohdisti katseensa Ephramiin.
"Poikkesit jossakin kohdassa soinnuista", hän aloitti hieman uhkaavankin oloisena. Uhkaavaisuus saattoi johtua vain Anthonyn tasaisesta äänestä tai ilmeettömistä kasvoista, sillä hän jatkoi: "Se kuulosti kai ihan hyvältä."
Anthonylta vaati hieman rohkeutta esittää kehuja muille ihmisille. Tässä tilanteessa oli kuitenkin viisasta sanoa oma mielipide, sillä se saattaisi vaikuttaa merkittävästi esityksen lopputulokseen, ja sitä kautta myös tehtävästä annettavaan arvosanaan.

[Agitha]

Ephramin soitettua viimeiset nuotit Celia seisoi hetken paikallaan hiljaa. Hän oli tottunut siihen, että musiikin jälkeen vallitsi ehdoton hiljaisuus. Sen lisäksi häntä hengästytti hieman. Laulaminen oli yllättävän rankkaa myös fyysisesti.
Viimein hän kääntyi poikien puoleen hymyillen.
"Saadaan siitä", Celia sanoi rohkaisevasti. Ensimmäiseksi harjoituskerraksi he olivat olleet varsin taitavia, ja ainakin heidän yhteistyönsä oli saumatonta. Anthony sopi täydellisesti Celian ja Ephramin mukaan, melkein kuin hän olisi ollut kolmas kaksoissisar. Se oli aika yllättävää, sillä Celia ja Ephram olivat kuitenkin soittaneet yhdessä koko elämänsä.
Celia kuunteli hieman yllättyneenä, kun Anthony huomautti Ephramille nuoteista poikkeamisesta. Hän tiesi, että veli saattoi soittaessaan unohtua musiikin maailmaan niin syvästi, ettei muistanut seurata nuotteja. Celiaa se ei ollut koskaan haitannut, koska Ephram soitti hyvin ilmankin, ja hän oli siihen hyvin tottunut. Tuntui suorastaan tylsän kaavamaiselta, jos Ephram soitti koko kappaleen virheettömästi nuottien määrämällä tavalla.
"Joo, ei siinä ollut mitään ongelmaa", Celia sanoi, kun Anthony hieman epävarmasti myönsi, että Ephramin tapa soittaa oli persoonallisuudestaan huolimatta hyvä. "Minä en ainakaan huomannut mitään." Tosin hän oli keskittynyt itseensä, ja pitänyt musiikkia lähinnä taustametelinä. Se oli yksi Celian heikkouksista. Hän ei useinkaan ottanut muita huomioon laulaessaan, ja siksi hän ei olisikaan ikinä sopinut mihinkään kuoroon. Hänen äänensä oli liian hyökkäävä.
"Meidän pitäisi varmaan jatkaa?" Celia ehdotti sitten, kun enempäää palautetta ei ollut luvassa.

//Miten ois aikahyppy?//

[Fairytaler]

Anthony oli ilmeisesti huomannut Ephramin improvisaation, joka oli tavallaan tarkoitettu, tavallaan vahinko. Ephram ei oikein tiennyt, olisiko pahempi myöntää koko juttu vahingoksi, vai vain todeta, että hän oli tahtonut kokeilla jotakin. Hän oli jo aikeissa avata suutaan puolustautuakseen edes jotenkin, kun Anthony jatkoi ja sanoi sen kuulostaneen ihan hyvältä. Ephram rypisti otsaansa ja kohautti harteitaan. Hän oli äärimmäisen huono ottamaan kehuja vastaan.
"Äh, ei se nyt mitään", hän mumisi melkein välinpitämättömästi ja vilkaisi Celiaa nopeasti. Tyttö ei ollut huomannut hänen sähläämistään, eikä se sinällään ollut mikään ihme. Celia oli tottunut hänen tapaansa soittaa. Hän ei aina jaksanut seurata nuottia, vaan teki silloin tällöin omia pieniä lisäyksiä tai yritelmiä. Nyt hän ei ollut kuitenkaan tehnyt mitään kovin suuria muutoksia, koettanut vain parin soinnun vaihtamista ja äänten pyörittämistä hieman eri tavalla. Ephramin mielestä se ei ollut kuulostanut kovin pahalta, mutta oli tietenkin ollut ajattelematonta tehdä jotakin jo ensimmäisellä soittokerralla, varsinkin kun heidän joukossaan oli kolmaskin muusikko, eikä hän ollut kaksin Celian kanssa.
"Olet oikeassa. Otetaan vielä alusta ja katsotaan, onko jotakin, jota pitää hioa", Ephram nyökkäsi sitten ja kääntyi takaisin pianonsa puoleen. Ehkä hän koettaisi taas jotakin, ehkä ei.


He soittivat tarkalleen siihen asti, kuin oli annettu lupa harjoitella. He eivät lopettaneet hetkeäkään aiemmin, vaikka heidän piti vielä kiivetä yläkertaankin. Ephramia ei ainakaan haitannut ajatus siitä, että he saattaisivat olla hieman myöhässä, varsinkaan kun se pieni myöhästyminen saattaisi taata heille erinomaisen esiintymisen. Heidän jokainen soittokertansa oli kuulostanut, ei ehkä paremmalta, mutta jollain tapaa erilaiselta, kehittyneemmältä.
"Selvä, tämä alkaa kuulostaa hyvältä", Ephram sanoi lopulta ja nojautui hieman irti pianosta. Hän rypisti otsaansa ja raapaisi silmäkulmaansa tajutessaan sanansa ja kohautti sitten harteitaan. Kehujen vastaanottaminen oli vaikeaa, mutta jostakin syystä kehuminen oli tällä kertaa tuntunut melkoisen helpolta.
"Meidän varmaan pitäisi mennä", hän sitten tokaisi tarttumatta aiempiin sanoihinsa sen enempää. Ne saisivat valua unohduksiin.

[Aikahyppy suoritettu : )) Toivottavasti en hypännyt liikaa tai mitään]

[daijin]

Hammondit ehdottivat harjoittelun jatkamista, eikä Anthonylla ollut mikään tuota vastaan. Oli parempi harjoitella riittävästi kuin liian vähän, jotta varsinaisen esityksen aikana ei tulisi pieniäkään virheitä, joita saatettaisi katsoa pahalla.
Harjoittelu kesti tarkalleen niin kauan kuin oli annettu aikaa. Sinänsä oli hyvä käyttää kaikki annettu aika hyödyksi, mutta Anthonya hieman stressasi se, että he luultavasti myöhästyisivät tunnilta. Aikaa tulisi menemään vielä harjoituksen loputtua, sillä vielä oli pakattava viulu koteloonsa, sekä vaellettava takaisin musiikinluokkaan. Anthony ei ollut tottunut myöhästymään mistään lähes missään tilanteessa, eikä asiaa tälläkertaa helpottanut sekään, että hänen seurassaan oli lähes tuntemattomia henkilöitä. Hehän saattaisivat saada aivan väärän kuvan hänen täsmällisyydestään ja täydellisyydestään. Mahdollinen myöhästyminen ei saanut kuitenkaan haitata harjoittelua. Aina kun Anthonyn ajatukset meinasivat harhailla myöhästymisen ja täsmällisyyden pohdiskeluun, Anthony jälleen sulki silmänsä, ja keskittyi vain musiikkiin ja sen täydelliseen sointuun. Keskittymällä täydellisesti suoritukseensa niin harjoituksissa, kuin tositilanteessakin hän saattoi lieventää stressiä sekä yleisön tai muun vastaavan aiheuttamia ulkoisia paineita.

Lopulta kappaleen viimeiset soinnut lakkasivat kaikumasta salissa, ja Anthony laski viulunsa kaulaltaan. Hän vilkaisi salin seinällä olevaan kelloon. Se oli jo paljon, ja heillä tulisi kiire, jos he eivät kiiruhtaisi. Anthony nyökäytti päätään muutamasti vastaukseksi Ephramin molemmille lauseille, muttei vaivautunut vastaamaan niihin ääneen. Hän ryhtyi pakkaamaan viuluaan hellävaraisesti takaisin koteloonsa ja varoi, ettei siihen tulisi pientäkään kolhua tai naarmua. Edes kiire ei ollut tekosyy vahingoittamaan instrumentteja huolimattomuudella. Saatuaan viulun pakattua, ja nuotit kasaan, Anthony vilkaisi Ephramiin ja Celiaan.
"Tuletteko te? Myöhästymme, jos emme kiirehdi." Anthony käänsi ilmeettömät kasvonsa pois kaksosista, ja lähti pitkin askelin kulkemaan kohti juhlasalin ovia, ja niiden ohi ulos salista erityisemmin odottelematta. Ei ollut syytä jäädä hidastelemaan tai paikalleen odottamaan, sillä se ei olisi Anthonyn häpeä, jos Ephram tai Celia myöhästyisi.

[Agitha]

Laulaminen oli fyysisesti yllättävän raskasta, ja sen ymmärsivät yleensä vain toiset muusikot. Sen lisäksi, että Celia joutui seisomaan paikallaan (joka sekin pitkällä aikavälillä oli yllättävän raskasta), hän joutui jatkuvasti käyttämään vatsalihaksiaan muodostaakseen mahdollisimman täyteläisen äänen. Laulaminen oli rasittavampaa kuin puhuminen, ja jos tunteja putkeen puhunut ihminen tunsi uupumusta, niin miltä laulajista mahtoi tuntua? Celian kestävyys oli tietenkin hyvä, olihan hänen oltava valmis laulamaan vaikka kolme tuntia putkeen, mutta siitä huolimatta muutama hikipisara oli noussut hänen kasvoilleen.
Celia vilkaisi Ephramia hymyillen iloisesti kuullessaan harvinaisia kehuja veljensä suusta. Anthony ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan Ephramin kehuihin sen kummemmin. Ehkä hän ymmärtäisi niiden arvon vähän myöhemmin.
"Joo, mennään", Celia vahvisti vilkaistuaan itsekin kelloa. Hän kipusi esiintymislavalta alas, ja seurasi Anthonya salin ovelle.
Anhotyn ja Ephram olivat hiljaisempaa sorttia, joten Celia koki velvollisuudekseen ylläpitää jonkin sortin keskustelua, kun he kiipesivät portaita ylös palatakseen musiikin luokkaan. Muutamat luokkatoverit tulivat heitä vastaan. Siitä päätellen tunti oli jo päättynyt, ja he saattoivat olla viimeiset luokassa.
"Meidän pitäisi ehkä harjoitella yhdessä vapaa-ajallakin", Celia ehdotti innoissaan. "Perustetaan bändi! 'The Three Hammonds', tai jotain!"
Bändin perustamisesta kukaan tuskin innostuisi, mutta yhdessä harjoitteleminen voisi olla poikienkin mielestä hyvä idea. Heidän musisoinnissaan oli jotain samanlaista, joka teki heistä loistavan kokonaisuuden. He eivät pelkästään tukeneet toisiaan, vaan korostivat toistensa hyviä puolia piilotellen heikkouksia automaattisesti.

[Fairytaler]

Ephram kokosi nuottinsa rauhallisesti, vilkuillen välillä Anthonyn puuhia. Poika vaikutti yhä edelleen hyvin jäykältä. Vieläkin jäykemmältä, kuin Ephram tiesi olevansa. Ehkä tämä oli kunnon vanhanaikaisen aristokraattiperheen lapsi ja käyttäytyi siksi kuten käyttäytyi. Tosin Ephram osasi kyllä samaistuakin Anthonyyn. Heille molemmille musiikki tuntui olevan ensisijaisen tärkeää elämässä. Ephram eli musiikin kautta. Hän ei voinut kuvitella tekevänsä mitään muuta kuin sitä, mitä teki. Soittaminen yksinkertaisesti oli hänen juttunsa. Oli se, mitähän oli lähes aina tahtonut tehdä ja mitä tulisi aina tekemään. Pianon ääressä hän tunsi olevansa enemmän itsensä kuin missään muualla. Piano tuntui soittaessa siltä, kuin se olisi ollut osa häntä itseään tai hän olisi ollut sen osa. Ensin hän oli pitänyt vain soittamista tärkeänä ja ajatellut kaiken ”oheismateriaalin” olevan turhaa. Lopulta hän oli kuitenkin löytänyt itsestään sen puolen, joka rakasti teoriaa ja säveltapailua, säveltämistä ja sovittamista, laulamista ja musiikin kuuntelua. Eikä lopulta ollut enää mitään, mikä olisi pitänyt hänet erossa musiikista. Sitä paitsi, pianon ääressä hän saattoi rentoutua. Siihen hän ei kyennyt missään muualla, mutta hän ei tiennyt täsmälleen, miksi olisi tarvinnutkaan. Ei hän kovin paljon esiintynyt ilman pianoa, joten tuki oli aina lähellä. Kohtalaisesta lauluäänestään hän ei ollut kuitenkaan koskaan laulanut edes kuorossa, eikä totta puhuakseen suurempaa houkutusta siihen suuntaan kokenutkaan.

Ephram nousi penkiltä, kun Anthony oli valmis. Ephram oli ajatellut, että he olisivat voineet kulkea aivan rauhassa, ilman paineita, mutta Anthony tuntui olevan kiireinen ja kireä.
”Joo”, Ephram myöntyi tietämättä, vastasiko enemmän Anthonylle vai Celialle. Oliko sillä loppujen lopuksi väliäkään? Ephram seurasi vastaantulevien ihmisten ilmeitä ja mietti, miten heillä oli mennyt. Hän nyökkäsi muutamalle tervehdykseksi, sillä oli joidenkin kanssa jopa puheväleissä, niin harvinaiselta ja oudolta kuin se saattaa kuulostaakin.
”Hei, ei huono ajatus”, Ephram myönsi sitten, kun Celia ehdotti yhdessä harjoittelemisesta. Sitten tyttö ehätti bändiajatukseen asti ja Ephram vilkaisi tutkivasti Anthonya. Kokeillen tikulla jäätä Ephram hymähti kevyesti ja sanoi:
”Eikä tuokaan kuulosta pahalta”.
Bändi voisi oikeasti olla aika hauska ajatus. He olivat kolmikko täynnä taitoa, lahjakkuutta ja ennen kaikkea omistautumista. Heistä voisi tulla oikeasti jotakin kiinnostavaa. Ei ehkä mitään uudenlaista, mutta jotakin, mikä saisi ihmiset kuitenkin pysähtymään ja ehkä ajattelemaan, että siinäpä oli oikeita tähtiä. Ephramin kasvoilla käväisi nopea, varovainen hymy, ennen kuin hän palautti kasvonsa takaisin peruslukemille musiikinluokan oven edessä.
”Jaha, se tunti oli sitten siinä”, hän totesi Celialle ja Anthonylle, nyökäten jälkimmäiselle sen merkiksi, että oli hyväksynyt tämän soittajana.

[daijin]

Anthony kulki kasvot vakavana musiikinluokkaa kohti. Hän uskoi, että heidän harjoittelunsa oli saattanut kestää hieman liian kauan, jonka vuoksi oli mahdollista, että he olisivat tunnilta myöhässä. Kätytävällä vastaan kulkevat tutut kasvot varmistivat Anthonyn epäilyn. Huomaamattomasti hän alkoi harppoa entistä pidempiä askelia päästäkseen perille luokkaan mahdollisimman nopeasti. Koska sisätiloissa juokseminen oli sopimatonta ja usein myös kiellettyä, oli tärkeintä pitää huolta siitä, ettei hänen ripeät kävelyaskeleensa muuttuisi juoksuaskeliksi.

Celia rikkoi jälleen nousseen hiljaisuuden ehdottamalla vapaa-ajalle sijoittuvia harjoituksia. Anthony kohautti olkiaan ja katsahti Hammondeihin aavistuksen verran hyväksyvä ilme kasvoillaan. Pienellä tulkinnalla eleestä saattoi saada irti myöntävän vastauksen. Idea harjoituksista ei sinällään ollut paha, vaikka Anthonyllä olisi omiakin suunnitelmia vapaa-ajalle. Vapaa-ajan harjoituksilla kuitenkin tulisi harjoiteltua sekä heidän musiikkikappalettaan, että viulunsoittoa ihan yleisellätasolla. Celia ja Ephram olivat jokatapauksessa kuulleet ja nähneet hänen soittavan viulua, joten menetettävää ei ollut yhtä paljon kuin täysin tuntemattomien seurassa soittaessa. Mutta taas toisaalta Anthonyä hieman epäilytti se sama vanha ajatus siitä, että hän saattaisi pilata ensivaikutelmansa Hammondien edessä soittamalla virhesoinnun tai harjoitusten ajankohdasta riippuen vaikkapa haukottelemalla heidän seurassaan. Haukottelu ei välttämättä ollut muiden silmissä niin kamalan suuri rikos, mutta Anthonyn mielestä muiden seurassa haukotteleminen oli epäkohteliasta ja hieman noloa.
Harjoitusidean lisäksi Celia päätti heittää idean yhteisestä bändistä. Anthonyt toivoi havaitsevansa Celian äänensävyssä jotakin, josta voisi päätellä tytön ehdotuksen olevan pelkkä vitsi. Kuitenkaan hän ei onnistunut ottamaan selvää, oliko Celian innostus aitoa, vai pelkästään tekaistua. Anthony ei heti osannut vastata mitään, joten hän päätti kohteliaisuuden nimissä reagoida ajatukseen edes jollain tavalla. Hän tuhahti ja kohautti olkiaan, jonka jälkeen pienen hiljaisuuden päästä mutisi hieman epävarmasti: "Tiedä siitä...."
Anthony ei ollut koskaan ajatellut sopivansa soittamaan minkäänlaisessa bändissä. Koko ajatus tuntui jotenkin omituiselta ja kaukaahaetulta. Mitä hyötyä siitä muka olisi heidän elämässään tässä vaiheessa? Heille tulisi vain entistä enemmän tehtävää, ja entistä enemmän syitä esiintyä myös yleisöille, jotka eivät edes erityisemmin arvostaisi musiikkia.

Hammondit saapuivat musiikinluokan ovelle, johon Ephram pysähtyi ja totesi tunnin olleen siinä. Anthonyn teki kovasti mieli poistua paikalta vähin äänin. Kuitenkin hänkin pysähtyi musiikinluokan ovelle. Hetken epäröityään hän katsoi Hammondeja kohti.
"Niin tuota.. Aiotaanko me harjoitella joskus vapaa-ajalla, vai miten on?" Oli parempi sopia tulevista harjoituksista nyt samantien, kuin jättää ajatus roikkumaan, jos joku vaikka sattuisi joskus muistamaan, että piti ehkä mahdollisesti harjoitella.

[Agitha]

"Eikö?" Celia ihmetteli, kun Ephram antoi tunnustusta hänen leikkimieliselle ajatukselleen. Hän ajatteli asiaa uudemman kerran hieman vakavammin. Jos Ephram ei pitänyt sitä huonona ideana, niin miksi ei? "Ainakin on paljon kappaleita, joissa on viulu, piano ja sopraano. Ja voihan Ephram säveltää meille lisää, vai mitä?" hän totesi sitten tuoden samalla hieman ylpeänä esiin veljensä säveltämisharrastuksen.
Anthony ei tosin vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta the Three Hammondista, mutta luultavasti hänkin lämpenisi ajatukselle, vaikka se olikin hieman hassu. Ja he tarvitsisivat ehdottomasti paremman nimen.
Ilmeisesti yhdessä harjoitteleminen oli kuitenkin lyöty lukkoon.

"Hmm...." Celia hymisi miettien aikataulujaan. Vapaa-aika vähenisi entisestään, mutta ehkä se olisi sen arvoista. "Minulla on vapaata tiistaisin ja torstaisin tuntien jälkee, ja muina päivinä seitsemältä illalla laulutuntien jälkeen. Ja viikonloppuisi, jos Anthonykin haluaa viettää viikonloput koululla", hän ilmoitti sitten. Hän ja Ephram kävivät harvoin kotona tietyistä syistä, joten oikeastaan viikonloppuharjoittelu oli Anthonysta kiinni.
"Olen melko varma, että opettaja antaisi luokan tai salin käyttöön viikonloppunakin", hän jatkoi vielä.
Celia avasi musiikin luokan oven, ja asteli omalle paikalleen nostaen laukkunsa olalleen. Opettajakin oli jo poistunut paikalta ja luokka oli tyhjillään, mutta ilmeisesti tunnin lopetuksesta myöhästyminen oli annettu anteeksi. Ainakaamn Celian pulpetilla ei komeillut vaaleanpunaista jälki-istuntolappua.
"Eli minun osaltani kaikki on selvää, joten kai pitää vain löytää joku yhteinen aika, mikä sopii kaikille", hän sanoi sitten roikottaen laukkua olallaan valmiina lähtemään. Hänellä oli jopa pieni kiire tunnin venyttyä niin pitkäksi, sillä hänen huoneessaan häntä odotti kaksi kirjoittamatonta esseetä.
"Esimerkiksi se viikonloppu?"

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa melkein paheksuvasti. Sen verran hän itsekin ihmisiä tunsi, että tajusi, ettei Anthony ollut kovin innostunut bändiajatuksesta. Lähinnä hän tuntui pitävän sitä naurettavana tai lapsellisena. Ephram ei tosin itse voinut allekirjoittaa näitä ajatuksia, koska oli ollut täysin vilpitön sanoissaan. Nyt hän alkoi kuitenkin epäillä omaa järkeään. Ja lisää vettä myllyyn lisäsi Celian maininta hänen säveltämisestään.
”En minä nyt…” hän mumisi päätään pudistellen. Ei hän ollut kummoinen säveltäjä. Tai ainakaan tietääkseen. Oli häntä joskus sanottu lahjakkaaksi, mutta se oli melko harvinaista, eikä lahjakkuus ollut sama asia, kuin hyvyys. Mutta kuitenkin hänen mielestään Celian ajatus oli hyvä. Siitä olisi hyötyä heille kaikille, eikä Ephram pistäisi yhtään pahakseen lisäsoittamista.

Ephramin suurin haave oli tulla ammattilaispianistiksi jonakin päivänä. Hän ei tahtonut päätyä opettamaan, vaan halusi soittaa. Säveltäminenkään ei tietenkään olisi huono vaihtoehto ja ehkä sekin tulisi kuulumaan osaksi hänen päivittäistä elämäänsä, mutta soittamisen kautta hän todella hengitti. Musiikki oli pitkään tuntunut olevan ainoa ravinto, jota Ephram tarvitsi. Hän pärjäsi päivän paremmin syömättä kuin soittamatta. Hän saattoi jättää yöunet väliin soittaessaan, eikä se välttämättä muuttanut hänen vireystilaansa mitenkään. Ja soittaessaan hän päästi ihmiset lähelleen. Se oli oikeastaan ainoa hetki. Vain Celia todella tunsi hänet musiikin ulkopuolellakin. Eikä hän tahtonut kovin monen muun tuntevankaan. Hän tunsi itsensä valehtelijaksi ja tiesi toimivansa kaikkia omia arvostuksiaan vastaan, mutta ei voinut sille juuri mitään.. Ehkä hän vain oli sellainen. Hajanainen. Ihminen, jota kukaan ei voinut täysin tuntea – ei hän itsekään.

”Minä olen vapaa joka iltapäivä viimeistään puoli kuusi”, Ephram vastasi laskien, että ehtisi tehdä läksynsäkin siinä ajassa. Hänellä oli soittotunti maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, mutta hänen olisi jätettävä myös aikaa, jona hän saattoi harjoitella ihan vain itsekseen. Siitä johtuen hän tahtoi pitää ajan löysänä.
”Ja viikonloppuisin tietysti”, Ephram lisäsi vilkaisten Celiaa. Toivottavasti tyttö ei nyt alkaisi kertomaan mitään liikaa. Hän ei tahtonut Anthonyn tietävän heistä liikaa, ja jos tämä tietäisi paljon Celiasta, olisi Ephramin elämänkaarta helppo seurata. Ephram seurasi Celiaa ovesta sisään, työnsi nuotit siististi laukkuun ja nosti sen olalleen. Kaikki oli hänen puolestaan selvää. Hän voisi harjoitella missä vain, milloin vain. Ainakin melkein.
”Oletko… tai siis haluatko sinä Anthony harjoitella? Olisi ihan hyvä, jos pääsisimme soittamaan vähän enemmän. Voisimme oikeasti saada tästä aika hyvän jutun aikaiseksi”, Ephram sanoi hieman kysyvään sävyyn, kääntyen suoraan Anthonyyn päin. Kyllä tämän viulistinkin panosta tarvittaisiin.