Kauhukolmikko tanssii tähtien kanssa

[Agitha]

// Taaleri ja Bubble poikineen! //

Lucy oli saanut kutsun saapua liikuntasaliin tasan neljältä suoraan Saint Walden'sin tanssin päävalmentajalta. Kutsun syytä kiireinen opettaja ei ollut muistanut hänelle paljastaa, vaikka olikin korostanut, että se oli ehdottoman tärkeää. Ehdottoman tärkeän kutsun vuoksi Lucy oli uhrautunut kirjoittamaan asiasta kalenteriinsa, ja hänen elämäänsä hallitsevan kalenterin takia hän oli joutunut jättämään väliin iltapäivän saippuasarjat. Ei sillä, etteikö hän kuulisi viimeisiä juonipaljastuksia seuraavana aamuna tyttöjen pesutiloissa, mutta saippuasarjat olivat kalenterin lisäksi toinen hänen elämäänsä hallitsevista osa-alueista.
Liikuntasali näytti autiolta Lucyn saapuessa paikalle täsmälleen kolme minuuttia myöhässä täydessä valmiudessa mahdollisia treenejä varten. Autius oli hieman kummallista, sillä yleensä erittäin tärkeät tapaamiset vaativat vähintään kaksi ihmistä.
Oli tosin mahdollista, että Lucy oli ensimmäinen saapunut siksi, ettei vaivaantunut käyttämään pukuhuonetta, vaan oli kiskonut trikoot ja t-paidan päälleen jo asuntolassa. Se vaihtoehto, että joku saattaisi olla pukuhuoneessa vaihtamassa vaatteita, ei pälkähtänyt tytölle mieleenkään. Hän tyytyi ohittamaan arvoituksen olankohautuksella, ja asteli sisään saliin päämääränään esiintymislava. Matkalla sinne hän otti huvin vuoksi muutamia satunnaisia tanssiaskelia, joiden epämääräisyyden vuoksi hän olisi varmasti saanut opettajalta saarnan.
Asteltuaan salin poikki Lucy istahti lavan reunalle heiluttelemaan pitkiä jalkojaan, ja tajusi vasta hetken kuluttua istuneensa jonkin päälle. Hän nosti pakaraansa sen verran, että kykeni kiskomaan sen alta rypistyneen paperinpalan, ja jonkinlaisen esitteen.
Lappu oli kirjoitettu opettajan tutulla käsialalla, ja siinä luki:

Chester, Peter ja Lucy!
Tässä on esite tanssikilpailuun, johon osallistutte kahden viikon kuluttua keskiviikkona. Tyylilaji on vapaa. Keksikää jotain!
Olen muiden opettajien kanssa ratsastamassa kameleilla Egyptissä, joten minuun ei saa yhteyttä. Tiedän että pystytte siihen! Chester on vastuussa kaikista.

Lucy tuijotti hätäisesti kirjoitettua kirjelappusta kädessään, ja yritti saada kaiken informaation uppoamaan mieleensä. Kun hän arveli ymmärtäneensä asian laidan (hän, kaksi poikaa, kaksi viikkoa aikaa), hän käänsi katseensa esitteeseen.
Ja sitten hän tajusi tilanteen vakavuuden.
Kilpailukelpoinen tanssiesitys kahden tuntemattoman tyypin kanssa harjoitteluaikana kaksi viikkoa? Että mitä?

[bubblegay]

Saint Walden'sin tanssin päävalmentaja ei ollut täsmällisyyden, suoraselkoisuuden tai hienovaraisuuden perikuva. Oikeastaan hän ei ollut minkään sellaisen ominaisuuden kuva, mitä arvokas ja hieman yläluokkainen huippukoulu olisi pitänyt kovinkaan suuressa arvossa. Hän oli kuitenkin loistava tanssija ja vielä parempi ohjaaja, joten kukaan asianomainen ei valittanut hänen kevyestä suhtautumisestaan tai välillä hieman puolikädellä suoritetusta toiminnastaan. Valmentaja oli kuin puhuva tuuliviiri, joka usein unohti mainita muille, mihin suuntaan oli kääntymässä.

Chet ei siis hämmästynyt, kun hän sai kiireisen kutsun saapua neljältä liikuntasaliin. Käskyn sävy oli lähes kireä ja selvästi jännittyneen innostunut, joten hän oli asettanut sen pääprioriteetikseen. Poika myöhästyi usein asioista, joille ei asettanut suurempaa painoarvoa – ne vain unohtuivat jonnekin, olivat ne muiden mielestä kuinka tärkeitä ja ilmiselviä tahansa. Ei hän voinut muistaa tiettyä koepäivää tai -aluetta, eikä hänen voitu olettaa oppivan kaavaa, jonka hän näki turhana. Tätä Chet ei tosin koskaan artikuloinut ääneen, sillä hän tiesi, että hänen opettajansa ja opiskelutoverinsa olisivat raadelleet hänet elävältä, jos kuulisivat kyseisen mielipiteen. Kaikki työskentelivät niin kovasti siinä koulussa, että Chet tunsi itsensä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta avaruusolioksi.

Tanssiessaan hän ei ollut ulkoavaruudesta. Siksi hän oli siinä koulussa, ja jo pelkkä tieto sai hänet panostamaan kaikkeen, mikä liittyi vähääkään tanssimiseen. Niin Chet saapui jumppakassinsa kanssa poikien pukuhuoneisiin muutamaa minuuttia vaille neljä, yllään löysät farkut ja valkoinen T-paita. Koulupuku oli saanut lentää huoneen nurkkaan jonnekin Joceyn kaikkien lenkkitossujen ja muiden hylättyjen, unohdettaviksi tarkoitettujen esineiden taakse heti, kun tunnit olivat loppuneet. Tietenkin Chet olisi voinut olla saman tien fiksu ja aikaansaava ja pukea tanssivaatteet – sillä kertaa hihaton, tumma paita ja tummat haaremihousut, jotka toivat hänen mieleensä arabialaisen timanttisheikin – ylleen jo huoneessaan. Hän ei kuitenkaan viitsinyt alkaa moiseen. Pukuhuoneet olivat olemassa vaatteiden vaihtoa varten.

Ja niin, suunnilleen tasan neljä, vedettyään haaremihousut roikkumaan lantiolleen ja pörrötettyään epämääräisillä lainekiharoilla roikkuvia hiuksiaan, Chet asteli ulos pukuhuoneesta. Hän ei tiennyt, mikä valmentajan päämäärä oli ja olisiko hän liikuntasalissa ainoa, mutta kaikkeen piti varautua. Ainakaan pukuhuoneessa ei vielä ollut ketään.

Astuessaan liikuntasaliin hän luuli aluksi olevansa yksin. Se näytti autiolta, ja sai pienen uteliaisuuden kohoamaan hänen sisällään. Halusiko valmentaja nähdä hänet yksin? Miksi muka? Oliko hän tehnyt jotain väärin? Vai erittäin oikein?
Pohdinnat yksinolon syistä kuitenkin kariutuivat, kun vaalea poika äkkäsi liikuntasaliin asetetun lavan reunalla istuvan tytön. Tämä oli ruskeahiuksinen, aika kiltin ja suloisen näköinen. Tyttö näytti myös tutulta, mutta toisaalta, kuka Saint Walden'sissa ei olisi näyttänyt? Hän oli varmasti pyörinyt koululla usein, varmaankin tanssilinjalla. Hetken mietinnän jälkeen Chet muisti tytön nimeksi Lucy. Lucy Wilman. Showtanssija myöskin, ja muistikuvien mukaan hauska tapaus.

Leveä hymy nousi koristamaan Chetin huulia ja hän heilautti kättään samalla, kun alkoi astella rivakasti kohti lavaa.
”Moi!” poika huikkasi ja nosti askeleensa pieneen hölkkään, pysähtyen lavan reunan viereen. ”Kutsuiko valmentaja sinutkin?”
Lucy todella oli söpö, läheltäkin, mutta se ei selittänyt syytä hänen läsnäololleen. Ei sillä, että se haittaisi, olihan hän saman linjan oppilas ja selvästi paikalla edes jostakin syystä. Chet arvosti tanssijoita koulussa huomattavasti enemmän kuin muiden linjojen opiskelijoita, eikä voinut tavalleen mitään.

[Fairytaler]

Peter juoksi pitkin Saint Walden’s Schoolin käytäviä punainen tukka silmille valuen, laukku olalla ikävästi heiluen ja kasvoillaan kireä ilme. Hän oli harvoin myöhässä, pääasiassa siksi, ettei voinut sietää myöhästeleviä ihmisiä. Heistä oli vain ikävyyksiä. Tällä kertaa Peter kuitenkin taitaisi olla se, joka oli myöhässä. Koko aamupäivä oli mennyt Peteriltä ohi. Hän oli kulkenut kuin unessa, sillä hän oli heti kahdeksan jälkeen kolme päivää aiemmin vaipunut suureen jännitykseen. Tanssin opettaja oli yhyttänyt hänet käytävällä ja antanut selkeät ohjeet.
”Sinun pitää olla tasan neljältä liikuntasalissa. Siellä saat lisää ohjeita”.
Peter oli nyökännyt ja luvannut mennä. Joskus kolme päivää vain on aivan liian kauan, eikä kukaan voinut edes olettaa, että Peter olisi muistanut lupauksensa. Varsinkaan sellaisen aamun jälkeen, jonka hän oli kokenut.
Matematiikan opettaja oli höykyttänyt häntä oikein olan takaa, kun Pythagoraan lause oli unohtunut. Peter oli tuntenut itsensä tyhmemmäksi kuin aikoihin, eikä tunne ollut hyvä. Hän lupasi itselleen yrittävänsä ensi kerralla kovemmin, vaikka opettajan ivallinen piikittely satuttikin hänen mieltään. Koko tunnin Peter oli ollut ahdistunut ja hämillään. Hän oli onnistunut sotkemaan yksinkertaisetkin laskut, eikä mistään ollut tullut mitään. Hänen perfektionisminsa oli saanut kovan kolauksen, joka tulevaisuudessa saisi hänet yrittämään vielä kovemmin.
Filosofian tunnilla ei ollut mennyt juuri sen paremmin. Peterin argumentointi oli ollut vajavaista ja hänen arvelunsa naiiveja. Opettaja oli pudistellut päätään ja kysellyt, mikä häntä tällä kertaa vaivasi. Tavallisesti Peter oli melko hyvä filosofiassa, sillä hänen aivonsa liikkuivat vikkelästi ja hänen oli helppo yhdistellä asioita toisiinsa. Nyt kaikki tuntui kuitenkin menetetyltä, eikä Peter voinut muuta kuin todella pelätä numeroidensa puolesta.
Olen ihan varma että ne laskevat, hän ajatteli kauhuissaan ja painoi päänsä tuon tuostakin käsiinsä.

Muita tunteja Peter ei edes tahtonut muistella viilettäessään portaita alas, ovesta ulos ja sitä myöten koulun pihan poikki kolmannen rakennuksen suuntaan. Hänen olisi päästävä liikuntasaliin niin nopeasti kuin mahdollista. Ei olisi varaa olla yhtään enempää myöhässä. Juostessaan Peter vilkaisi kelloa koulun seinästä. Se oli jo melkein neljä.
”Pahuksen, pahuksen, pahus!” Peter manasi matalasti ja oli vähällä tönäistä vastaan kulkevan tytön nurin.
”Varoisit vähän”, tyttö huudahti hänen peräänsä, mutta Peterillä ei ollut aikaa kääntyä katsomaan taakseen.

Räväkällä liikkeellä poika kiskaisi rakennuksen oven auki ja syöksähti sisään. Tottuneesti hän suuntasi askelensa pukuhuoneiden ovelle, rämähti poikien puolelle ja jähmettyi oviaukkoon. Ketään ei näkynyt missään. Peterin kulmakarvat kohosivat ja sitten hän tajusi kaikkien muiden olevan varmasti salissa. Vikkelästi hän pujotteli saliin vievälle ovelle, työnsi päänsä siitä ulos ja jähmettyi jälleen. Ensivilkaisulta hän ei nähnyt ketään, mutta huomasi sitten kaksi muuta tanssijaa lavan vieressä. Lucy Wilman ja Chester Ito, jos Peter ei aivan väärin muistanut.
”Ai…” hän mumisi hämillään ja taju sitten, että he ehkä odottivat häntä.
”Ai… tuota… tulen ihan kohta”, Peter huudahti, vetäytyi takaisin pukuhuoneeseen ja vaihtoi kiireesti vaatteensa.
”Pitävät minua varmasti aivan typeränä”, hän mumisi itsekseen päätään pyöritellen vetäessään jalkaansa ihonmyötäiset mustat housunsa ja pitkän vaaleansinisen t-paidan. Rohkeutta keräten hän pujahti sitten saliin, asteli pää painuksissa muiden luo ja nyökkäsi.
”Hei”, hän puhahti hiljaa ja jäi sitten seisomaan äänettömänä.

[Agitha]

"Oi! Moi", Lucy tervehti iloisesti, kun hän kuuli jonkun tulevan saliin. Hän käänsi katseensa kohti Chetia, joka hölkkäsi hänen luokseen liikuntasalin lavan reunalle.
Chet oli hauska tyyppi. Koulussa ei ollut kovin montaa henkilöä, joista Lucy ei olisi pitänyt edes vähän, mutta jostain syystä hän saattoi samaistua Chetiin. Tunsi sielunsisaruutta tai jotain. He eivät olleet rupatelleet kovinkaan paljon, ja tapasivat oikeastaan vain historian ja liikunnan tunneilla, mutta poika näytti aina tyytyväiseltä elämäänsä, eikä hän ollut sellainen tosikko, jollaisia muutamat oppilaat huippulahjakkaille tarkoitetussa koulussa olivat.
"Kutsui! Ja ilmeisesti sinutkin. Ainakin tässä lukee niin, jos sinä olet Chester?" Lucy sanoi, ja tutkaili opettajan kirjoittamaa lappusta. Vasta nyt hän tajusi, että Chet tuskin oli kenenkään oikea nimi. Tietenkin hänen olisi pitänyt kuulla, kun opettajat kutsuivat Chetia Chesteriksi, mutta Lucy ei tullut kiinnittäneeksi huomiotaan sellaisiin asioihin. Sitäpaitsi kaikki sanoivat Chetia Chetiksi, joten mitä väliä?
Lucy unohti Chetin oikean nimen saman tien tuomittuaan sen tarpeettomaksi tiedoksi.
"Haluat muuten varmaan lukea tämän! Se vähän selittää kaikkea", Lucy sanoi, ja heilutteli kirjelappusta ilmassa. "Opettaja ratsastaa kameleilla jossain Afrikassa, ja meidän pitää tanssia. Kilpailu on vajaa parin viikon päästä, tyyli on vapaa, ja ilmeisesti meidän pitäisi voittaa se, tai jotain. Ja sinä olet vastuuhenkilö!", hän jatkoi tehden opettajan kirjoittaman kirjeen samalla tarpeettomaksi selittämällä sen koko sisällön omin sanoin. Kirjeestä tosin ei olisi ollut iloa kenellekään kovin kauaa muutenkaan, sillä Lucy oli ryhtynyt taittelemaan siitä viuhkaa.
"Ja tänne tulee vielä joku kolmas. Peter. Tiedätkö sinä hänet? Olen ainoa tyttö!"
Lucy heilutteli viuhkaksi muuttunutta kirjettä kasvojensa edessä niin, että otsatukka nousi ilmavirran mukana pystyyn.
Samassa liikuntasalin ovi aukesi, ja Lucy katsahti Peteriin, joka tuli sisään selvästi kiireisen näköisenä. Poika näytti hieman kierältä ja hermostuneelta, ja näytti siltä, että tanssiminen saattaisi tehdä hänelle hyvää. Kukaan ei voinut olla huonolla tuulella tanssiessaan Lucyn kanssa!
"Joo, ei hätää!" hän huikkasi hieman myöhässä, kun poika pyyteli anteeksi myöhästymistään ja katosi pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteita.
"Kaikki ovat myöhässä!" Lucy naurahti Chetille odottaessaan Peterin paluuta.
Peter ei turhia viivytellyt, ja saapui takaisin pukuhuoneesta tuota pikaa.
"Heipä hei", Lucy tervehti häntäkin iloisesti. "Oletko sinäkin pihalla tästä jutusta?"

[bubblegay]

Lucyn sanat olivat ristiriitaisia siinä mielessä, että ensin tyttö mainosti kirjettä kuin kruununjalokiveä ja sitten teki siitä itse tarpeettoman. Ehkä suora, referoiva selostus oli kuitenkin vain hyvä, sillä seuraavaksi hän alkoi taitella paperinpalaa jonkinlaiseen inhimilliseen muotoon, ilmeisesti viuhkaan. Chet kohotti kulmaansa kuunnellessaan ja virnisti sitten leveästi. Vastuuhenkilö? Hän? Chet ei ollut koskaan ollut vastuussa mistään, ei edes silloin, kun olisi pitänyt. Ihmiset eivät koskaan hoksanneet hänen johtajakykyjään ja terävää, laskelmoivaa älyään, eikä hän ymmärtänyt syytä. Nyt hän pääsisi näyttämään kyntensä, ja vielä tanssiprojektissa!

”Joo, Peter Hallover”, vaaleampi tajusi hetken mietittyään. ”Aika nuori, en muista mitä se tanssi, mutta jotain hienoa kuitenkin.”
Liikuntasalin ovi aukesi rymäkällä, ja sisään astui puheen kohde. Peter oli aina ollut Chetin mielestä söpö jollain viattomalla peura ajovaloissa-tyylillä, vaikka hän olikin ulkomuodoltaan voimakkaan ja rehdin oloinen. Ehkä asialla oli jotain tekemistä nuoren iän kanssa. Neljä, kolme vuotta ei ollut normaalisti suuri ikäero, mutta heidän kohdallaan se jätti kohtalaisen suuren kuilun.

Peter pyyteli anteeksi myöhästymistään, tai oikeastaan sanoi tulevansa pian. Lucy sanoi jopa jotain verbaalista, mutta Chet tyytyi hymyilemään aurinkoisesti ja heilauttamaan kättään rennosti. Peter katosi takaisin pukuhuoneeseen, josta oli tullutkin, ja jätti Lucyn ja Chetin taas kahden. Vieläkin seurueen vaaleahiuksisin levensi hymyään vastauksena Lucylle, joka päivitteli kaikkien myöhästymistä, ja nyökkäsi. Jostain syystä myöhästely tuntui olevan tanssijoille tyypillinen tapa, vaikka se oli aika epäloogista.

Peterillä ei kestänyt kauan, ja hän ilmestyi takaisin liikuntasaliin lähes hermostuneen ja aran oloisena. Punapään olemus oli huomattavasti jännittyneempi kuin kahden muun läsnäolijan, minkä olisi pitänyt varmaankin kieliä jo siitä, että hän otti tapaamisen huomattavasti vakavammin kuin he. Mutta Chethän oli vakava, hänhän oli vastuuhenkilö!
Titteli sai hänen kihertämään sisältäpäin. Vastuuta, fiksuutta ja valtaa. Ne sopivat hänelle kuin nenä päähän.
”Moi,” vanhinkin tervehti, vilkaisten Lucya, joka puhui. Tämä tuntui helposti pidettävältä, melkeinpä samalla aaltopituudella olevalta. Jokin tytössä oli helposti lähestyttävä ja aurinkoista. Se rentoutti Chetiä entisestään.

Hän päätti aloittaa vastuuhenkilönä olemisen harjoittelun välittömästi.
”Ohjaaja jätti meille kirjeen”, hän infosi Peteriä. ”Se on jossain... missä se oli? Lucy? Afrikassa? Kuitenkin, meidän pitää tanssia jossain kilpailussa. Ja minä olen vastuuhenkilö!”
Chetin hymy leveni entisestään, kun hän lausui viimeiset sanansa. Vastuuhenkilö. Hän.
”Oliko siinä lapussa muuta tietoa?”

[Fairytaler]

Peter seisoi hieman hämmentyneenä kahden itseään vanhemman tanssijan seurassa. Chet ja Lucy… Peterin tietojen mukaan he olivat äärimmäisen hyviä, lahjakkaita ja taitavia. Ja jos Peter mitään tiesi, hänen pitäisi olla huomattavassa alakynnessä heihin verrattuna. Mitä luultavimmin hän oli tanssinut vähemmän aikaa kuin kumpikaan heistä, eikä ollut lähes koskaan työstänyt mitään ohjelmaa ilman ohjaajaa, mikä tässä kai oli nyt kyseessä. Olihan Peter kokeillut vaikka mitä lajeja, joten ei välttämättä monipuolisuudessa jäisi kovin paljon häviölle, mutta kaikessa muussa kyllä. Sitä paitsi, kolme henkeä tanssimassa yhtä ohjelmaa, tuntui todella pieneltä määrältä. Peter alkoi jo ihmetellä, miksi hänet ylipäänsä oli kutsuttu. Eihän hän millään tavalla kuulunut koulun lahjakkaimpiin ja parhaimpiin tanssijoihin. Ei hän vain voinut kuulua heihin.

Peter nyökkäsi molemmille tervehdyksille ja vilkaisi tanssijoita otsatukkansa alta. Toiset näyttivät jollain tapaa kovin isoilta, vanhoilta ja vahvoilta. Peteriä alkoi väkisinkin vähän pelottaa. Ei hän tavallisesti ollut arka, mutta tällaiset tilanteet saivat hänet menemään jäykäksi. Peteriä nolotti oma hermostuneisuutensa, muttei voinut sille mitään.
”Olen”, hän vastasi lyhyesti Lucyn kysymykseen.
”En itse asiassa…” hän aloitti ja oli aikeissa sanoa, ettei ollut kuullut koko jutusta oikeastaan mitään, mutta Chet ehti selittämään koko tilanteen ennen, kuin hän ehti sanomaan yhtään mitään.
”Ai. Kilpailussa?” Peter mumisi hämmästyneenä. Eihän hän ollut koskaan tehnyt kilpailuohjelmaa! Eikä heille kai ollut annettu valmista koreografiaa, jonka he olisivat vain voineet harjoitella.
”Tuota… teemmekö siis koreografian itse?” hän kysyi ja tajusi vasta sitten Chetin sanoneen olevansa vastuuhenkilö. CHET! Kaikista maailman ihmisistä juuri Chet, joka ei Peterin mielestä ottanut mitään kovin vakavasti. Peter ei voinut olla hymyilemättä tämän tajutessaan ja näytti luultavasti hetken pehmeämmältä ja rentoutuneemmalta, kuin miksi tunsi itsensä. Ei voinut kuin toivoa, että poika ottaisi edes tällä kertaa tilanteen tosissaan. Peter ei ainakaan haluaisi päätyä nolaamaan itsensä.
”Onko meille annettu mitään tietoa mistään musiikista tai tyylilajista tai… mistään?” hän uteli lisää ja alkoi jo tuntea itsensä innostuneeksi koko touhusta. Voisihan tästä tulla jotain mukavaakin.

Peter silmäili kaksikkoa hetken ja uskaltautui sitten ottamaan muutaman askelen lähemmäs. Eivät he vaikuttaneet kovin hyökkääviltä, joten tuskin hänenkään tarvitsisi olla kovin kauhuissaan, tai mitään muutakaan. Poika kohotti katseensa niin, että kykeni katsomaan toisia kunnolla, ilman että otsatukka oli tiellä. Olivathan he ennenkin nähneet hänen kasvonsa kunnolla ja sitä paitsi, jos hän tahtoi tanssijaksi, olisi hänen opittava olemaan luonnollinen erilaisten ihmisten keskellä. Miksei siis aloittaa harjoittelua jo nyt.

[Buah.. Pahoittelut äärimmäisestä epämääräisyydestä

[Agitha]

Lucy katsahti Chetiin tyhjä ja viaton katse silmissään.
"Ai hä?" hän kysyi osoittaen nopeaa päättelykykyä ja verbaalista lahjakkuutta. "Siis ei kirje ole Afrikassa, se on tässä", hän vastasi sitten, ja heilutteli vastavalmistunutta viuhkaa kasvojensa edessä.
"Vai puhutaanko me opettajasta?" hän keksi sitten, ja remahti nauruun huomatessaan oman erehdyksensä. "Ihmiset on "hän", eikä "se"", hän neuvoi Chetia äidillisesti ja avuliaasti, sillä poika oli aasialainen, eikä välttämättä ymmärtänyt englannin kielen hienouksien päälle.
"Ja joo, se opettaja on Saharassa! Hän jätti Chetin vastuuhenkilöksi."
Jos Peter jotain oli ymmärtänyt, niin sen, että Chet oli vastuuhenkilö. Sen Lucy ja Chet olivat tehneet hänelle selväksi, sekä mahdollisesti myös sen, että opettaja ei ollut läsnä. He osallistuisivat kilpailuun, ja joutuisivat tekemään kaiken alusta loppuun ihan omin avuin. Se oli jännittävää, mutta pelottavaa.
Lucy kuunteli poikien kysymyksiä, ja yritti muistella vastauksia niihin.
"Tyyli on vapaa, musiikki on vapaa. Kaikki on meidän käsissämme", hän sanoi sitten hieman aiempaa vakavammin. "Tosin tästä esitteestä päätellen kannattaisi kehitellä jotain räväkkää ja vauhdikasta, eikä mitään balettia", hän jatkoi, ja heilutteli ilmassa kilpailun kallisarvoista esitettä, jota hän ei ollut ehtinyt vielä tuhoamaan. "Se on show-kilpailu."
Lucy katseli vuoroin Peteriä ja vuoroin Chetiä kuin odottaen, että joku keksisi jotain. Kun kukaan ei hetkeen sanonut mitään, hän nousi seisomaan lavan reunalle.
"Meillä on aika hyvät mahdollisuudet. Otetaan jotain pophenkistä ja fyysistä, sellaista seksikästä ja sähäkkää, tiedättekö?" hän ehdotti sitten silmät loistaen. Juuri sillä hetkellä Lucy oli kaukana seksikkäästä ja sähäkästä, ja niin olivat myös pojat, mutta luultavasti jokaisella heistä oli taipumus muuttaa olemustaan musiikin ja askelten myötä.
"Mutta mikä musiikki?"
Lucy kuunteli sitä sun tätä, ja oli tottunut tanssimaan muiden musiikkimieltymysten tahdissa. Jostain syystä hänen oli helpompi improvisoida, kun kappale oli tuttu nimenomaa tanssin merkeissä. Hän ei tahtonut valita musiikkia.
Tyttö hypähti ketterästi alas lavan reunalta ollakseen suunnilleen samalla tasolla toisten kanssa. Kumpikaan pojista ei ollut kovin pitkä.

[bubblegay]

Show-kilpailu. Valo tunnelin päässä kirkastui entisestään. Chet oli kohtalaisen monipuolinen tanssilajiensa suhteen, mutta show oli hänen suurin suosikkinsa ja päätyylinsä. Se taisikin yhdistää heitä kolmea. Etenkin, kun tyylikokonaisuus oli sinänsä vapaa eikä musiikkeja tarvinnut valita parhaat vuotensa aikoja sitten nähneeltä kiertolistalta, heidän mahdollisuutensa olivat hyvät. Lisäksi Lucy ja Peter olivat hyviä tanssijoita, ainakin Chetin muistikuvien ja kuulopuheiden mukaan. Hän ei ehtinyt pohdinnoiltaan edes havaita syntyvää hiljaisuutta, kun Lucy nousikin jo lavan reunalle kuin vallankumousjohtaja.

Tytön ehdotukset saivat Chetin virnistämään ja nyökkäämään.
”Jotain erottuvaa”, hän vahvisti. Seksikäs, pophenkinen ja sähäkkä eivät olleet varsinaisesti erikoisia sanoja showtanssin piirissä, mutta niistä saisi kehitettyä helposti myös jotain mieleenpainuvaa.
Se tuskin tulisi olemaan ongelma. Vaikka Chet koitti välttää turhaa itsevarmuutta, he olivat kuitenkin Saint Walden'sin oppilaita. Tämän ei pitäisi olla kovin hankalaa. Haastavaa ehkä, mutta ei missään nimessä ylitsepääsemätöntä.

Musiikki. Kappalevaihtoehtoja oli lukuisia, mutta Chet ei tiennyt, mikä niistä sopisi parhaiten tanssimiseen. Hänen ensimmäiset ehdotuksensa olivat kaikki Japanista tai muuten vain Aasiasta, loput taas amerikkalaisen popteollisuuden synnyttämiä R'n'B-helmiä.
”Voitaisiin kokeilla jotain mash-upia tai miksiä, jos sellainen löytyy”, hän ehdotti uteliaasti. ”Ellei sitten löydy jotain tosi hyvää kappaletta.”

Chetin palava rakkaus mash-upeihin juonsi juurensa pitkälle. Hän oli kuullut sellaisen ensimmäisen kerran ollessaan 12-vuotias ja ollessaan kaupunkipiirin tanssikoulujen yhteiskilpailussa muun ryhmänsä kanssa. Useampi kilpailevista ryhmistä oli käyttänyt musiikkiperustanaan mash-upia, ja Chet oli kirjaimellisesti rakastunut. Sekä musiikkiin että eturivin lahjakkaan tanssijapojan suloiseen nenään, suuriin silmiin ja sulaviin liikkeisiin. Siitä ei tosin tarvinnut puhua ääneen.

Seurueen vaaleahiuksisin kääntyi katsomaan Peteriä ja kallisti päätään hymyillen. Hän ei viitsinyt vetää kasvoilleen vinoa virnettään, sillä poika vaikutti siltä, että saattaisi perääntyä sen nähdessään. Ihmiset tuntuivat ottavan Chetin eleitä turhaan loukkauksina.
”Mitään ideoita, Peter?”

[Fairytaler]

Peter katsoi kahta muuta hämmentyneenä. Mistä he puhuivat? Show-kilpailu? Ja jotakin räväkkää ja vauhdikasta..? Peter rypisti otsaansa hämääntyneenä. Koko juttu alkoi nyt mennä sellaiseen suuntaan, joka sai hänet epäilemään oikeastaan ihan kaikkea. Omaa järkeään ja näiden kahden muunkin järkeä. Peter kuunteli muiden puhetta ja puri huultaan. Hän ei uskaltanut sanoa mitään. Vasta siinä kohtaa, kun Lucy alkoi puhumaan seksikkyydestä ja sähäkkyydestä ja ties mistä, Peter hätkähti ja avasi suuunsa.
"Mmh.. Tuota..." Peter aloitti, mutta sulki suunsa, ettei puhuisi Chetin päälle. Erottuvaa. Se oli sana, jonka Peterkin hyväksyisi, mutta kaikki muu kuulosti vähän epäilyttävältä.
"Mitä tarkoittatte seksikkäällä ja sähäkällä ja pop-henkisellä? Emme me sentään voi mennä lavalle missään pikkuriikkisissä vaateriekaleissa ja keikutella hieman lantiota", Peter protestoi kulmat koholla. Hän katsahti epäluuloisena lavan reunalle seisomaan nousseeseen Lucyyn ja kohautti sitten harteitaan. Nämä asiat olivat ensimmäisiä, mitä hänelle tuli Lucyn mainitsemista sanoista mieleen ja hän arvasi kuulostavansa lapselliselta. Ja miksei niin olisi ollutkin. Hänhän oli heistä selkeästi nuorin. Peter ei voinut käsittää, miksi ihmeessä hänet oli otettu mukaan tähän projektiin. Ei siinä ollut mitään järkeä. Vaikka olihan Peter muutamaankin otteeseen todistanut olevansa suhteellisen lahjakas, mutta siitä huolimatta tämä oli äärimmäsein kummallista.

"Mm.. Olen sitten tanssinut show-tanssia viimeksi melko nuoren. Minulla ei siis ole viime aikaista kokemusta tästä lajista. Olen pitäytynyt street dancessa hieman vahvemmin", Petr ilmoitti tietäen kuulostavansa lapselliselta. Eikä se varmaan ollut mitenkään harvinaista. Toisten vain pitäisi sopeutua siihen.

Kun Lucy ja Chet siirtyivät keskustelemaan musiikista Peter alkoi miettiä, millaiseen msuiikkiin show-tanssia yleensä tanssittiin. Hän ei oikeastaan tiennyt. Se tuntui hassulta, sillä yleensä Peter juuri oli se, joka tiesi. Hän näki tavallisesti paljon vaivaa sen eteen, että oli perillä asioista, ja nyt hänestä tuntui kuin joku olisi viskannut hänet susien eteen. Tai vähintäänkin nälkäisen mangustilauman. Peter ei tosin uskonut, että mangustit söivät lihaa, mutta minkäs sille mahtoi, mikä ensimmäisenä tuli mieleen.
"Mikä on mas-up?" Peter kysyi epävarmana, kun Chet ehdotti sitä. Hän tiesi, mitä miksi tarkoitti, mutta edellä mainittu ei ollut kovin selkeä ilmaus. Saattoi johtua hänen erilaisesta kielitaustastaan, mutta joka tapauksessa Peter tunsi jälleen itsensä hieman tyhmäksi.
"Anteeksi", hän tokaisi perään hyvitelläkseen tietämättömyyttään ja painoi jälleen katseensa. Silloin Chet kuitenkin tuntui päättävän, että hänen pitäisi osallistua työhön hieman enemmän ja kysyi, oliko hänellä ehdotuksia. Hetken Peter mietti ja sitten hänen kasvoilleen levisi vino, ovela hymy.
"Saattaisi ollakin, mutta en tiedä mitä pidätte siitä. Se on aika typerä toisaalta", Peter vastasi. Hän puraisi huultaan, mutta rohkaisi sitten mielensä.
"Voisimme aloittaa jonkintyyppisellä "kansantanssilinjalla" ja lähteä viemään sitä eteenpäin niin, että päädymme lopulta johonkin vaativaan show-koreografiaan", Peter selitti ajatuksensa lyhyesti ja vilkaisi muita epävarmana.
"Tätä ei tietenkään tarvitse käyttää tai mitään. Tai sitten sitä voi muuttaa tai... Tai ehkä se on paras unohtaa", Peter alkoi sitten perua puheitaan ja painoi katseensa jälleen maahan.
"Anteeksi taas", hän mumisi nolona ja huokasi. Miten sitä osasikin olla niin typerä?


[Phaha, ja Peterin olla se hiljanen ja järkevä <3]

[Agitha]

Lucy nosti sormensa osoittamaan Chetia.
"Chet päättää musiikista, jos Peterillä ei ole mitään ideoita", hän päätti, eikä laskenut Chetia osoittelevaa sormeaan takaisin alas. "Se kannattaa varmaankin valita vasta sitten, kun olemme keksineet hieman tarkemmin, mitä ajattelimme tanssia. Ja toisaalta voimme keksiä mitä haluamme tanssia vasta sitten, kun musiikki on valittu..."
Lucyn puhe vaimeni hiljaiseksi muminaksi, ja osoitteleva etusormi siirtyi tytön suulle mietteliäästi. Se arvoitus oli liikaa tytön aivokapasiteetille. Hän ei ollut onnistunut ratkaisemaan edes ikivanhaa arvoitusta munasta ja kanasta, ja hänellä oli hämärä aavistus, että tämä ongelma saattaisi olla jotakin saman suuntaista.
Kun puhe siirtyi itse tanssiin, Lucy palasi takaisin maan pinnalle ja päätti taas kantaa kortensa kekoon.
"Älähän nyt, seksi myy!" Lucy julisti, kun Peter epäröi minihameiden ja lantion keikuttelemisen soveltuvuutta koulujen väliseen tanssikilpailuun. "Sen ei tarvitse olla halvan näköistä, mutta vain kahdella asialla on väliä. Ensin on kiinnitettävä yleisön ja tuomariston huomio, ja sitten hurmattava heidät taidoilla! Kaikki konstit on sallittuja!"
Oikeastaan kaikki konstit eivät olleet sallittuja, mutta se oli epäolennainen sivuseikka.
"Katso, Peter", Lucy kehoitti. Hän nousi seisomaan hieman parempaan asentoon, ja ryhtyi keinuttelemaan lantiotaan puolelta toiselle sulavin, viehkein liikkein. Liikerata ei pukenut Lucya lainkaan, sillä huoleton ponihäntä ja trikoohousut eivät olleet maailman seksikkäin asuste, mutta liikkeissä itsessään ei näkynyt virheen virhettä. Länsimaalainen popteollisuus oli yliseksualisoinut seksuaalisuutta, mutta kaiken saattoi silti tehdä klassisesti.
Lucy heilautti päätään taaksepäin, otti jonkinlaisen lopetusasennon, ja katsoi Peteriä silmät tuikkien.
"Paitsi, että tämä ei taida sopia pojille", hän tajusi sitten, ja vaipui taas mietteisiinsä hetkeksi.
Yllättäen Peterillä, joka muuten oli pysytellyt jokseenkin taka-alalla, oli ehdotus.
"Hmm", Lucy hymähti mietteliäästi ja kallisti päätään kuullessaan pojan idean. "En minä voi tuomita, ennen kuin näen. Näytä meille esimerkki. Jalalla koreaksi, Peter!"

[bubblegay]

Peter todella oli suloinen. Poika toi mieleen viattoman koiranpennun, joka sai kylmäsydämisimmänkin kallion hymyilemään alentuvasti ja taputtamaan hänen päätään. Niin Chet ainakin päätteli, sillä niin hän olisi itse halunnut pojalle tehdä. Tämä oli niin nuori (jo pelkkä lause sai Chetin tuntemaan itsensä vanhaksi) ja niin viaton, kuin puhdas, koskematon kukka keskellä vastasatanutta lumihankea. Harmi vain, että Chet ja Lucy tulisivat ottamaan maihinnousukengät ja tallomaan lumen sekä peittämään koko kukkasen maaperästä lähtevään multaan. Lopputuloksena olisi ruma, valkoisenruskea mätäs. Erittäin lahjakas sellainen. Hän oli aina nauttinut viattomuuden viemisestä, kaikissa sen kuvaannollisissa muodoissa. Kirsikat maistuivat hyvältä ja tuntuivat kiinteiltä.

Lucyn epämääräinen mumina kohensi Chetin itsetuntoa. Hän oli sekä porukan vanhin, myös vastuuhenkilö eikä välttämättä se tyhmin. Siinä oli jo paljon uusia titteleitä, vaikka ikäosio oli Saint Walden'sissa usein katettuna. Nuorimmat opiskelijat kun olivat 14-vuotiaita pikkuneroja. Lisäksi joku kerrankin kysyi häneltä jotain: koiranpentumainen Peter pelasti päivän.
”Mash-up on kappale, jossa on yhdistetty kaksia laulua”, vanhin opasti isällisesti. Tai äidillisesti, hänestä ei voinut koskaan tietää aivan varmasti. Anteeksipyyntökin oli turha, fiksun leikkiminen oli vain viihdyttävää.

Itsetunnonkohotuksestaan huolimatta Chet seurasi Lucyn esittämää liikesarjaa ihaillen ja virnisti leveästi lopuksi.
”Tuolla voittaa varmasti jotain”, hän ilmoitti tyytyväisenä. ”Kyllä pojillekin keksitään jotain.”
Hän olisi jäänyt keskustelemaan lantionketkutuksen syvistä saloista pidempään, olivathan ne hänen suosikkiliikkeitään, mutta Peter yllättikin heidät molemmat tulemalla esiin idean kanssa. Se oli sinänsä hyvä, ja alkoi kiinnostaa Chetiä, mutta Lucyn tavoin hänellä oli vaikeuksia hahmottaa ajatus visuaalisesta mielestään huolimatta. Siksi poika hymyili ties kuinka monennen kerran ja nyökytteli innoissan päätään.
”Niinpä, anna palaa, Peter”, hän kehotti. ”Haluan nähdä.”

Chet ei ollut koskaan nähnyt Peterin tanssivan. Lucyn esityksiä hän oli nähnyt kahdesti, molemmat koulun oppilasprojekteja. Jostain syystä Peteriä ei kuitenkaan ollut näkynyt, mutta kyse saattoi olla myös siitä, ettei Chet ollut yksinkertaisesti tajunnut. Nyt hän kuitenkin näkisi pojan liikkeitä pieneltä etäisyydeltä: kerta se ensimmäinenkin.

[Fairytaler]

”Joo, ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Peter vastasi Lucyn ehdotukseen musiikin valinnan jättämisestä Chetille. Hän oli alkanut lähes arvostaa tätä vanhempaa poikaa.
Peter oli kiitollinen Chetille, kun tämä vastasi hänen kysymykseen mash-upista ilman sen suurempaa hätäännystä siitä, ettei Peter tiennyt mitä se tarkoitti. Kai hänen olisi se kuulunut tietää, jos hänen omin lajinsa oli street dance, mutta Uudessa-Seelannissa he olivat käyttäneet hieman erilaista sanaa kuvaamaan tätä musiikkityyliä. Hämääntyneenä poika tajusi, ettei enää muistanut miksi he olivat sitä kutsuneet. Hän oli asunut Englannissa vasta runsaan vuoden ja oli käynyt lomilla kotonaan, mutta silti hän oli unohtanut. Oli outoa huomata unohtaneensa asioita, jotka olivat ennen olleet itsestäänselvyyksiä. Peter ei tiennyt, olisiko sen kuulunut merkitä hänelle jotakin. Olisiko sen kuulunut sanoa, että hänen ei ollut tarkoitus viipyä Englannissa enää pitempään? Poika karisti ajatukset mielestään ja tuhahti itsekseen. Kaikkea sitä piti pohtia. Asiahan oli lopulta täysin sivuseikka. Kukaan ei tulisi kysymään häneltä, muistiko hän varmasti uusseelantilaiset nimitykset kaikelle.

Peter sai sitä paitsi hyvin nopeasti uutta mietittävää, kun Lucy alkoi havainnollistaa heidän tulevaan koreografiaansa. Tai ainakin omaa käsitystään siitä. Lantion keikuttelu ja epämääräinen liikehtiminen sai Peterin pyörittelemään silmiään ja todella virnistämään huvittuneena ensimmäistä kertaa.
”Sinä voit ehkä vakuuttuakin Chet, mutta minä en”, Peter naurahti päätään pudistellen. Peter ei ollut koskaan tajunnut, että tanssi voisi näyttää niin koomiselta, varsinkaan, jos sen tanssijana oli melkein huippuosaaja – tai ainakin tulevaisuuden huippuosaaja. Peter ei ollut edes varma, oliko kaksikko tässä tosissaan. Eiväthän he millään voisi voittaa kovatasoista show-tanssikilpailua pelleilemällä? Siinä menisi jo koulun mainekin!

Peter ei ollut osannut varautua siihen, että joutuisi todella tanssimaan oman ehdotuksensa. Ei se varmaan ollut liikaa pyydetty, koska suunnitelma oli luultavasti melko hankala hahmottaa, mutta ei Peter kuitenkaan ollut siihen varautunut. Hän oli silti tyytyväinen, kun muut eivät olleet talloneet hänen ajatuksiaan heti, vaan olivat suostuneet tavallaan jopa harkitsemaan sitä.
Peter veti kasvoilleen keskittyneen ilmeen ja astui muutaman askelen kauemmas muista.
”Minulla ei nyt ole mitään, musiikkia, mutta koettakaa pysyä perässä. Ja tämä on vasta ikään kuin luonnos”, hän sanoi nielaisten tyhjää ja hymyili varovasti. Ei kai hänellä ollut mitään menetettävää. Ei voinut sanoa, että tanssi olisi ollut Peterillä verissä, mutta se oli jotain, mistä hän ei ikinä tahtoisi luopua ja jotakin, missä hän oli oikeasti hyvä. Pärjäsihän hän koulussakin, mutta se oli erilaista. Koulua varten Peter joutui tekemään töitä, jotta pääsi yli keskitason, mutta tanssi tuli häneltä luonnostaan. Hän oli aina pitänyt koreografioiden suunnittelusta, vaikka siinä olikin luultavasti melko keksinkertainen. Tai ainakin hän piti itseään keskinkertaisena, mikä ei välttämättä vastannut totuutta, sen verran paljon Peter kuitenkin itseltään vaati.

Peter alkoi tanssia ensin hieman epävarmana, mutta rohkaistui jo muutaman askelen jälkeen. Lucyn ja Chetin läsnäolo unohtui, eikä hän enää ajatellut millään tavoin esiintyvänsä. Peter aloitti tanssimalla samaan tapaan, kuin oli nähnyt aikuisten tanssivan Christchurchissa nuotiojuhlissa tulen ympärillä. Hän nosteli polviaan ja koetti hakea kevyttä ja toisaalta hyvin aksentoitua tyyliä, siitä hän liu’utti tanssia eri askelten kautta kohti show-tanssia, edeten historian erilaissa tanssityyleissä, sellaisina kuin arveli niiden olleen. Hän yritti tietoisesti pitää näytöksensä lyhyenä ja näyttää vain perusajatuksensa ja lopettaessaan uskoi päässeensä tavoitteeseensa. Hän lopetti tanssinsa melko mitään sanomattomaan lopetusasentoon, mutta toivoi, etteivät muut kiinnittäisi siihen paljoa huomiota. Se ei kuitenkaan ollut itse pääasia.
Peter ei uskaltanut katsoa Lucyyn eikä Chetiin, vaan odotti pää painuksissa tuomiota. Näiltä kahdelta saattaisi kuulla jotain todella rakentavaakin.


[Hups. Se levis, mutta on hyvin sisällötön]

[Agitha]

Lucy ei tajunnut loukkaantua Peterin sanoista. Sen sijaan hän otti ne haasteena, ja taputti poikaa sisarellisesti olalle.
"Tämä Peter on sitten kova pala purtavaksi!" hän julisti. "Ole varovainen Chet, häntä ei voi huijata tulisella ja eksoottisella seksikkyydellä!"
Mikään Lucyssa ei kielinyt tulisesta ja eksoottisesta seksikkyydestä ainakaan niin kauan, kun hän oli oma itsensä. Tanssiessa tilanne oli tietenkin täysin toinen, sillä se oli laji, jonka hän otti kuolemaakin vakavammin. Se näkyi hänen suorituksessaan, vaikka valmentajien mielestä hän ottikin aina silloin tällöin liikaa taiteellisia vapauksia ja sooloili omiaan, mutta hänen lahjakkuuttaan ei käynyt kieltäminen. Lucy saattoi olla saapastakin tyhmempi, mutta tanssia hän osasi. Jopa seksikkäästi, jos niikseen tuli.

"Ei se mitään", Lucy vakuutti huolettomasti, kun Peter varoitti häntä ja Chetia musiikittomuudesta ja koreografiansa luonnosmaisuudesta. Tuskin kumpikaan heistä oli ehtinyt hioa ideaansa viidessä minuutiksi täydelliseksi. Oikeastaan vaikutti siltä, että he eivät olleet päässeet edes alkuun ideoimisessaan, toisin kuin Peter, joka oli ilmeisesti muistanut käyttää myös mielikuvitustaan suun soittamisen lisäksi.
Lucy katseli Peterin esitystä tarkkaavaisena ja huomattavasti tavallista totisempana. Hän otti tanssin vakavasti, eikä antanut monimutkaisenkaan liikesarjan hämätä itseään. Sen sijaan, että hän olisi vakuuttunut pelkästään Peterin liikkeiden sulavuudesta ja varmasta olemuksesta, hän kiinnitti huomionsa askelten rytmiin ja tarkkuuteen, liikesarjojen symmetrisyyteen ja tanssin vaikeustasoon. Vaikka Peterin karkea luonnos ei oltu tarkoitettu opeteltavaksi, Lucy painoi muutaman askelsarjan mieleensä tulevaisuuden varalta. Niitä hiomalla olisi mahdollista saada aikaan jotain todella hienoa.
Kun Peter lopetti esityksensä tuttu kirkas hymy palasi Lucyn huulille, ja hän taputti käsiään yhteen innostuneena.
"Tuo näytti aika siistiltä! Hyvä Peter! Tosin klassisen tanssin saralla minulla on kokemusta vain baletista, joten tuo viimeisin modernimpi sarja oli jotenkin vakuuttavampi minun mielestäni. Vaan mitä sanoo Chet?"
Lucy käänsi katseensa Chetin puoleen, ja tapitti häntä kysyvästi ruskeilla silmillään.
"Näytä sinäkin joku juttu!" hän ehdotti innostuneeseen äänensävyyn. "Minä ja Peterkin näytettiin, joten keksi sinäkin jotain!"
Lucy oli nähnyt Chetin tanssivan ennenkin, ja arveli tietävänsä jokseenkin pojan heikkoudet ja vahvuudet, mutta hän oli utelias näkemään, mitä toinen keksisi sille kerralle. Nyt kun sana oli vapaa, häntä saattoi odottaa mikä vain.