I'm not cool

[bubblegay]

// dartsupartsu ja naopallo tänne. varoitus kirosanoista ja caps lockista. //

Chet piti ruokatunneista. Ne olivat hänen suosikkejaan Saint Walden'sin tuntivalikoimasta heti tanssin jälkeen. Perimmäisenä syynä ei niinkään ollut ruoka tai se, että pääsi syömään, vaan se, että kyseessä oli periaatteessa yhden tunnin mittainen väli tavallisessa koulunkäynnissä. Yksi tunti täydellistä vapautta. Joskus Chet riekkuikin ympäri koulua kuin villiintynyt apina, kävi mahdollisesti huoneessaan ja etsimällä etsi itselleen seuraa jostain päin rakennusta. Joskus hän myös siirtyi muiden mukana ruokalaan ja söi kuten normaalit ihmiset (toisin sanoen eli muullakin kuin karkilla). Usein hän tunkeutui väkisin toisen porukan pöytään ja teki itsensä ärsyttäväksi, ylimääräiseksi osaksi pientä ryhmää – satunnaisesti hän tuli ruokalaan jo valmiiksi kavereiden kanssa eikä joutunut näin tunkeutumaan viattomien ihmisten reviirille. Yksin syöminen ei tullut kysymykseen: Chet oli laumaeläin.

Tänään oli tyypillinen torstai. Torstaisin herättiin myöhään, odotettiin tanssiharjoituksia ja oltiin aamulla psykologian kunniakkaalla kaksoistunnilla. Hän oli kerännyt kyseiseltä kurssilta itselleen yhteensä neljä ihmistä, joiden kanssa meni yleensä syömään. Seurueessa oli kaksi poikaa, Matthew ja Cedric, molemmat hänen ikäisiään poikia. Matthew oli britti ja oli ilmeisesti kirjoittaja (Chetin muisti oli sellaisissa asioissa huono), Cedric taas tuli Amerikasta ja soitti viittä eri instrumenttia. Molemmat olivat älyllisesti kirkkaasti lahjakkaampia kuin Chet, mutta he tulivat silti hyvin toimeen. Kylkiäisenä poikien mukana oli tullut kaksi tyttöä, joista ilmeisesti toinen oli Matthewin kursseja hyppivästi valinnut pikkusisko ja toinen tämän ystävätär, jota Cedric yritti parhaansa mukaan iskeä. Chet tiesi, että Matthew'n sisko inhosi tanssijaa yli kaiken ja piti häntä idioottina, tämän ujo ystävätär taas tuntui pelkäävän häntä lähes vaistonvaraisesti. Chet muisti ainakin toisen tytön nimeksi Leona, muttei osannut paikantaa, kummalle se kuului.

Hänen olisi pitänyt tietää jo herätessään, että se päivä olisi outo. Hänen olisi myöskin pitänyt aistia jotain outoa siinä vaiheessa, kun astui esitellyn nelikon kanssa ruokalaan ja asettui jonoon, höpöttäen iloisesti Cedricin kanssa jalkapallosta. Jokin oli ollut vinossa koko ajan.

Hän oli herännyt ajoissa ja virkeänä. Niin ajoissa, että hän ehti jopa käymään aamulenkillä ja siitä huolimatta suihkuun ilman jonoa. Ensimmäisellä tunnilla, kemiassa, paljastui, että hän oli saanut läksynsä kerrankin oikein. Psykologiassa opettaja kehui häntä esseestä. Hän ei kompastunut omiin kengännauhoihinsa kertaakaan, eikä kukaan valvoja aloittanut hänen kanssaan päivittäistä riitaansa hänen hiuksistaan, jotka kuulemmat alkoivat ohittaa pituusmääräyksiä. Hän ei ollut myöskään nähnyt Joceyta kertaakaan lukuun ottamatta tämän peittoihin hautautunutta, möykkymäistä hahmoa, mikä oli oikeastaan negatiivinen asia. Ja unohti tuttua koreografiaa muistellessaan viisi liikettä, mikä oli Chetille jo harvinaista. Kaikki, mikä yleensä meni pieleen, menikin hyvin ja kaikki, mikä normaalisti sujui, tuntui tyssäävän kuin seinään.

Tietoisena näistä (vainoharhaisista) seikoista Chet valitsi tietoisesti pöydän, josta oli hyvä näköyhteys kaikkialle. Se oli hieman sivummassa, joten heidän takanaan ei ollut ketään, ja siitä näki kaikki uloskäynnit ja suoraan ruokalaan yhdistetyn käytävän. Hänen perässään laahautuva neljän hengen ryhmä oli ilmiselvästi hämmentynyt, mutta kukaan ei protestoinut, kun Chet määrätietoisesti kuin ristiretkeläinen neitsytmatkallaan luotsasi heidät tiettyyn pöytään, melkein kaataen yksinäisen, hintelän, silmälasipäisen pojan, joka oli matkalla samaan paikkaan. Kohtelias ehtisi olla myöhemmin. Chet tarvitsi vartiotorninsa.

Istuuduttuaankin alas hän oli jäykkä ja jännittynyt. Se ei ollut kovin tavanomaista häneltä, mutta hän oli varma, että pian tapahtuisi jotain. Ruokalassa räjähtäisi pommi tai joku oppilas sekoaisi ja alkaisi heilua veitsen kanssa. Jotain. Ihan varmasti.

Vasta siinä vaiheessa, kun oli kulunut yli viisi minuuttia eikä mitään eeppisen dramaattista ollut vieläkään tapahtunut, Chet alkoi rentoutua. Muut olivat jo siirtyneet keskustelemaan jostain täysin uudesta aiheesta, ja poika valui mukavampaan asentoon tuolillaan alkaen tökkiä ruokaa haarukallaan. Hän kuunteli keskustelua puolella korvalla: pettymys velloi hänen sisuksissaan kuin pikkupojalla, eikä häntä huvittanut puhua kenellekään. Hän näytti varmasti ala-asteikäiseltä, mutta kukaan ei jaksanut huomauttaa asiasta. Ihmiset eivät tuntuneet pysyvän mukana Chetin ajatusjuoksussa, eikä hän ymmärtänyt, miksi.

Hän mutristi huuliaan ja nojasi taemmas, kohottaen katseensa ruokalaan. Paikalla oli runsaasti ihmisiä – tai no, sen verran runsaasti kuin Saint Walden'sin kokoisessa koulussa saattoikaan olla. Se pienessä koulussa rasittikin, kaikki tunsivat toisensa ja juorut kiersivät säälittävän nopeasti. Oppilaslauma tuntui yhtenä massana aivottomalta, tavalliselta teinimereltä, vaikka yksilöinä kaikki olivatkin huippulahjakkaita tähtioppilaita.

Heti vasemmalla näkyi aiemmin tuupatuksi tullut, katkeran oloinen nörtti, joka söi yksin. Hänen viereisessä pöydässään oli kolmen tytön ryhmä, jonka kälätys kuului varmasti ulos asti. Pöydissä tyttöjen lähellä oli muitakin kolmen tai neljän hengen ryhmiä, muutamassa oli jopa viisi. Chet tunnisti tuttuja kasvoja sieltä täältä: punatukkainen tyttö, joka hymyili aina, kaksi poikaa, jotka olivat olleet samassa historianryhmässä, muutama tanssilinjalainen, joku musiikkilinjan oppilas joka katsoi Chetiä selvästi alaspäin, pari tyttöä, jotka rakastivat vaalean pojan kynsitaiteilua. Ja tietenkin viiden hengen poikaryhmä liikuntalinjalta – miksei Chet ollut huomannut heitä aiemmin, hemmetti – ja se oikeasti hauska aasialaistyttö kuvataiteista ja... hetkinen.

Käytävällä liikkui paljon ihmisiä, ja hetken Chet luuli näkevänsä tutut kasvot. Hän räpäytti silmiään ja käänsi katseensa muualle. Hän näki näkyjä. Ei ollut mahdollista, että hänen japanilaiset idioottituttunsa vyöryisivät loputtomana virtana Saint Walden'siin. Se ei ollut mahdollista. Jo Ren oli ollut (positiivinen) shokki. Kaikki vanhat ystävät eivät tulleet samaan kouluun opiskelemaan, se oli selvää. Hän vain odotti alitajuisesti jotain järkyttävää ja uutta, ja alkoi nähdä omiaan. Kaikki hullut ihmiset näkivät omiaan. Kohta hän alkaisi varmasti kuulla ääniä ja lääkäri kertoisi hänelle, että hänen aivonsa olivat aloittaneet mädäntymisprosessin.

Parin sekunnin kuluttua, arvioituaan näkymän olevan taas vainoharhoista turvallinen, Chet käänsi katseensa horisonttiin. Mutta aiemmat kasvot eivät olleet kadonneet minnekään: nyt niitä jopa seurasi ruumis, sekin täysin tuttu. Poika pudotti haarukkansa lautaselle ja tunsi järkytyksen virtaavan adrenaliinina suoniinsa. Voi jumalauta. Mikä helvetti siinä oli, ettei hänen annettu elää hetkeäkään rauhassa, ilman sydänkohtausta?

Mutta kasvot olivat tutut, ja purjehtivat parhaillaan käytävän poikki. Sama pikkuvanha ilme ja kalansilmät. Ennen kuin hän ehti edes tajuta, mitä teki, Chet oli pongahtanut ylös paikallaan ja karjaissut puoliksi vihaisena (koska hänelle ei tunnuttu koskaan kerrottavan yhtään mitään tärkeää ja helvetti) äidinkielellään ensimmäisen mieleentulevan asian.

”NAOYA DEWREY, MITÄ VITTUA.”
Koko ruokala hiljeni ja suurin osa käytävällä kulkevista ihmisistä pysähtyi. Joskus Chetin äänenlahjat olivat kiitettävät.
Hän oli vihainen. Hän ei voinut uskoa, ettei hänelle oltu taaskaan kerrottu mitään. Oli ollut jo tarpeeksi shokeeraavaa, kun Ren oli yhtäkkiä tupsahtanut koulun pihalle. Mutta samalla jälleennäkeminen tuntui myös hyvältä. Naoya oli vielä vanhempi tuttu kuin Ren, joskaan ei yhtä... no, läheinen. Poika oli Chetin tietojen mukaan puhdas hetero ja hyvä niin.

Se oli Naoya.
Kavereistaan välittämättä tanssija siirtyi paikaltaan hämäävän nopeasti, rynnistäen ruokalan läpi oletetun ystävänsä luokse. Ihmiset tekivät jopa tietä hänelle niiden muutaman sekunnin aikana, joskin luultavasti enemmän hänen maanisen ilmeensä vuoksi kuin silkasta kunnioituksesta hänen kaikuvaa ääntään kohtaan.
Ja niin Chet suoritti elämänsä ensimmäisen tyylipuhtaan maahantaklauksen.

”MITÄ HELVETTIÄ, NAO, MIKSI SINÄ OLET TÄÄLLÄ? ET EDES SANONUT MITÄÄN, PASKIAINEN!”
Hän ei edes ehtinyt katsoa kunnolla, oliko kaatanut oikean ihmisen, vaan ulvoi japaniksi samalla, kun istui pojan (?) päällä. Hänen vaistonsa olivat sittenkin oikeassa.

[Darcy]

Saint Walden's. Huippulahjakkaiden koulu.
C’mon, Naoya Dewrey oli päässyt sisälle huippulahjakkaille kakaroille tarkoitettuun Brittiläiseen hienostokouluun, jossa vanhempien lellikit opiskelivat suurella panostuksella ja tavanomaisista poikkeavilla lahjoilla. Maailmankirjat olisivat voineet olla sekaisin, ellei hän olisi tiennyt hieman taustatietoja omasta pääsystään tähän luksuslukaaliin - vanhempien rahallinen lahjoitus. Kuka idiootti jättäisi sellaisen summan rahaa ottamatta vastaan vain, jotta voisi hylätä jonkun musiikkilinjalle pyrkivän itseriittoisen älykääpiön? Ei kukaan, siinäpä se.
Naoya sulki rehtorin kanslian oven perässään ja vilkaisi ympärilleen käytävällä. Ketään ei näkynyt. Hän oli kyllä odottanut parempaa palvelua, kun kyseessä kuitenkin oli tällainen elitistikoulu; nyt kukaan ei ollut edes häntä vastassa, valmiina näyttämään paikkoja tai ohjaamaan asuntolalle. Piti siis selvitä yksin, ihan oman älyn varassa. Siihen kai koulu luottikin - että oppilailla oli tarpeeksi älliä. Mutta kaikki eivät olleet yleisneroja, mistä sitä tiesi vaikka hänellä olisi ollut toivottoman huono suuntavaisto.

Autonkuljettaja oli käynyt ilmeisesti jo hinaamassa hänen suuren omaisuutensa asuntolan puolelle, sillä autoa tai matkalaukkuja ei näkynyt enää pihassa, kun Naoya pääsi ulos päärakennuksesta. Hän voisi siis toimia sillä oletuksella, että kaikki oli tehty valmiiksi - toivottavasti laukut tosiaan olivat hänen uudessa huoneessaan, eivätkä auton takapenkillä. Nuorukainen työnsi kätensä mustan, avonaisen nahkatakkinsa taskuihin ja suuntasi kiireettömät askeleensa kohti asuinrakennusta, jossa ruokala ilmeisesti sijaitsi. Mikä hieno ajoitus, saapua nyt suoraan ruokailuun.
Koulunpiha näytti tyhjähköltä lukuun ottamatta paria myöhäistä oppilasta, jotka kipaisivat mahdollisimman nopeasti sisälle rakennuksen ovista, nähtävästi hekin ruokalan suuntaan. Enempää miettimättä Naoya seurasi perässä, työntyen sisälle kohtalaisen täydeltä näyttävään ruokalaan. Linjastoissa oli jonkin verran jonoa, joten hän jäi hetkeksi seisomaan ovien luokse, pitämättä kummemmin kiirettä.

Vaikka hän olikin asunut Englannissa viimeisen vuoden vakituisesti, oli hän käynyt perheensä kanssa Amerikassa vain paria viikkoa sitten - oikeastaan koko kouluhomma tuli aika yllätyksenä, vaikka vanhemmat olivatkin siitä puhuneet jo jonkin aikaa. Koti- ja yksityisopetus olivat aina olleet Naolle arkea, joten koulu, jossa oli muitakin opiskelijoita hänen lisäkseen... Se kuulosti omituiselta. Tottahan hän oli käynyt pariin otteeseen tavallista koulua, mutta ne kerrat olivat olleet lähinnä nopeita pyörähdyksiä paikan päällä, eikä hän ollut ehtinyt saada kunnollista kosketusta koulun arkeen. No, onneksi sopeutumiskykyä löytyi.

Linjastoilla vallinnut ihmispaljous alkoi pikkuhiljaa hellittää ja Naoya pääsi siirtymään peremmälle ruokalaan. Hän oli jo aikeissa ottaa tarjottimelle ruokaa ja siirtyä pöytään, mutta tulikin toisiin ajatuksiin nähtyään pöperöt. Tällaistako täällä pitäisi syödä? Huuliaan mutristaen hän laski tarjottimen takaisin paikoilleen ja kulki linjaston toiseen päähän, napaten yhdessä laarissa olevasta hedelmäkorista pari omenaa mukaansa. Luojan kiitos hän oli kohtalaisen itsenäinen ihminen, tottunut toimimaan yksin - muussa tapauksessa tällainen ulkopuolisuuden tunne olisi saattanut olla häiritsevää. Nyt hän lähinnä keskittyi katselemaan ruokalaa analysoivasti, etsien ihmispaljoudesta muistamisen arvoisia kasvoja ja mahdollisia kohteita, joita voisi myöhemmin ajaa hulluuden partaalle. Toisen omenan Naoya työnsi takkinsa taskuun ja piti toisen kädessään, heitellen sitä pari kertaa ilmaan ihan huvin vuoksi.

Vapaan paikan metsästys oli juuri alkanut ja Nao siirtyi ihmismassan perässä kohti ruokalan keskustaa, kuikuillen mahdollista paikkaa itselleen, johon voisi laskeutua istumaan. Yksi pieni asia sai hänet kuitenkin luopumaan aikeistaan ja nostamaan katseensa häiriötekijän suuntaan. Ehkä viimeinen asia, jonka hän oli koskaan osannut odottaa osuvan kohdalle Saint Walden'sissa, brittiläisessä huippukoulussa, oli joku hullu japanilainen kikkurapää huutamassa keskellä ruokalaa kirosanoja japaniksi naama sen näköisenä, että kohta tapahtuisi vähintäänkin ydinräjähdys. Ja siinä se tilanne nyt oli, suoraan hänen silmiensä edessä.
Naoya räpäytti silmiään kahteen kertaan ennen kuin hänen hieman tyrmistynyt ilmeensä vaihtui tavalliseen, ärsyttävään virneen tapaiseen hymyyn. Olisihan se pitänyt arvata.
Chester Itohan se siinä, rynnistämässä häntä päin kihara tukka hulmuten ja japaniksi kiljuen.
"Oliko ikävä?"

Muuta Nao ei ehtinyt suustaan päästää, kun huutava Chet oli jo ehtinyt suorittaa täydellisen päälle karkauksen ja seuraavaksi hän tajusi makaavansa keskellä ruokalan lattiaa kiharatukkaisen tanssijan alla.
"Anteeksi, mutta samaa voisi kysyä sinulta; MITÄ HELVETTIÄ SINÄ SIINÄ TEET, EI SINUN PITÄISI OLLA BRITEISSÄ", hän ulvoi takaisin. Viimeksi kun he olivat nähneet, Chet oli ollut kiltisti Japanissa ja käynyt ihan tavallista koulua Yokohamassa. Naon se olisi pitänyt tässä ihmetellä mitä Chet, kaikista ihmisistä juuri Chet teki Brittiläisessä huippulahjakkaiden koulussa. Niin, mitä?
"JA IHAN KUIN SINULLE MITÄÄN VOISI KERTOA KUN EI SINUA KOSKAAN SAA KIINNI", hän jatkoi, kohottaen toisen kätensä tukkimaan ulvovan Chetin suun. Jotenkin Nao ei edes muistanut, että he olivat keskellä ruokalaa kaikkien uteliaiden katseiden alla ja kiljuivat toisilleen kuin pahimmatkin viholliset. Niille, jotka eivät ymmärtäneet kieltä, kohtaus saattoi näyttää lähinnä hullulta. Tosin mitä muuta Chetiltä saattoi odottaa kuin jotain tämän kaltaista.

[bubblegay]

Jonkun muun mielestä se tilanne olisi voinut olla koominen. Tai häiritsevä ja säälittävä, mutta kyseiset kolme asiaa olivat usein hälyttävän lähellä toisiaan. Chet ei kuitenkaan nähnyt siinä mitään hauskaa, ja jatkoi epämääräistä, tukahtunutta ulinaansa sen jälkeenkin, kun Nao oli peittänyt hänen suunsa kämmenellään.

Heidän tarinansa oli lyhyt ja helposti selitettävissä. Chet ei ollut koskaan vaivautunut kyselemään paljoa Naon menemisistä ja tulemisista, mutta poika oli aina kierrellyt maailmaa vapaasti ja piipahtanut Japanissa lukuisia kertoja historiansa aikana. He olivat periaatteessa siis lapsuudenkavereita, jotka olivat pitäneet viimeiset pari vuotta yhteyttä lähinnä sähköpostin ja netin kautta. Nao oli asunut Japanissa puolitoista vuotta ala-asteikäisenä, ja silloin hän oli myös tutustunut Chetiin – he olivat päätyneet kuin ihmeen kaupalla samalle luokalle. Sen jälkeen Nao oli monesti käynyt Japanissa, mutta Chet ei muistanut nähneensä tätä sitten yläasteen päätöksen.

Siksi oli vielä hämmentävää, että poika oli uudestaan samassa koulussa. Ja paikalla. Miksiköhän hän oli edes siellä? Heidän yhteydenpitonsa oli ollut etenkin viimeisen vuoden osalta heikkoa, suurimmaksi osaksi siksi, ettei Chet ollut muistanut päivittää elämänmenoaan Naolle. Tämä ei tiennyt mitään hänen uudesta koulustaan eikä Britteihin muutostaan saatika viime vuodestaan. Tosin ei tiennyt kukaan muukaan – Chet hämmästeli itsekin salassapitokykyään joissakin asioissa.

Taisi olla siis ihan loogista, että Nao ulvoi nyt takaisin hänelle. Siitä huolimatta Chet tarttui pojan käteen, vetäen sen alas suultaan ja mutristaen huuliaan.
”Olen minä viestitellyt sinulle syksyllä, mutta olet vastannut ehkä lykyssä kahteen, petturi!” hän huomautti syyttävästi. Hyvä on, viestejä oli ollut kolme, eikä hän ollut maininnut yhdessäkään Saint Walden'sia sanallakaan. ”Renkin käy täällä koulua, muistatko hänet?”
He olivat hengailleet muutaman kerran yhdessä yläasteaikoina, kun Nao oli käynyt lomalla Japanissa. Chet muisti ne ajat vieläkin hyvin. He olivat olleet teinipoikia pahimmillaan, vielä nolompia kuin nykyään. Ja se oli jo paljon.

Olisi pitänyt arvata, ettei ärsyttävän nössö ja pehmo brittiyhteiskunta kestänyt kahta japanilaista ölisemässä päällekäin kirkkaassa päivänvalossa keskellä huippukoulun ruokalaa. Ihmiset olivat muodostaneet melkeinpä ringin heidän ympärilleen, ilmeisesti luullen, että kyseessä oli jotain aivan muuta kuin vain vanhojen kaverusten yllättävä jälleennäkeminen. Keittäjä ravasi työpisteensä takaa heidän luokseen ja tarttui Chetiä kauluksesta, retuuttaen hänet ylös. Hän koitti hymyillä mahdollisimman viattomasti ja anteeksipyytävästi, mutta siitä ei tainnut olla apua.

”Tämä ei ole mikään jalkapallokenttä!” keittäjä ärisi ja melkein läimäisi Chetiä päähän lusikalla. ”Tuollainen raakalaiskäytös ei kuulu ruokalaan! Alkakaa kalppia, molemmat!”
Hän käytti puheensa tehostukseksi lusikkaansa, jolla huitoi sekä Chetiä että Naoa kohti.
”Mutta meillä on kriisi”, vaaleampi parkaisi kuin itsestäänselvyytenä. Kyseinen repliikki ansaitsi hänelle viimein kauan odotetun lusikaniskun otsaan.
”Hoitakaa se jossain muualla”, keittäjä ärähti. ”Ihmiset koittavat syödä täällä.”
”Tuo on ihan epäreilua, tämä idiootti ei edes kertonut minulle, että--”
”Ito. Minua. Ei. Kiinnosta. Alkakaa painua.”
Oli jotenkin surullista, että keittäjäkin tunsi hänet nimeltä. Se kertoi jo paljon koulun koosta.

Joku ihaili valokuvaansa, jonka oli ehtinyt ottaa heistä. Ja joku nauroi. Ja joku arveli, että he olivat vanhoja vihamiehiä. Chet pystyi kuulemaan sen, joko päänsä sisällä tai vaistonvaraisesti.

[Darcy]

Chetin syytökset viesteihin vastaamisesta saivat Naoyan kohottamaan kulmiaan vähintäänkin sen näköisenä, että vaaleampi oli juuri päästänyt suustaan elämänsä suurimman emävaleen.
"Kiinnitähän hieman huomiota upeiden viestiesi lukumäärään ja tasoon", hän totesi. "Viestisi olivat ehkä mitä... Noin parin rivin mittaisia lyhyitä lässytyksiä, missä kerroit ympäripyöreästi että aurinko paistaa, muttet maininnut sanallakaan olinpaikkaasi tai mitään, mitä sinulle on tapahtunut."
Kelataanpas nyt takaisin; kenen tässä olisi pitänyt olla syyttävä ja käyttäytyä kuin olisi tullut loukatuksi kovinkin verisesti? Ei ainakaan Chetin. Luojalle kiitos siitä, että Nao harvoin jaksoi harrastaa järjetöntä syyllistämistä - ei kuulunut hänen ihaniin ominaisuuksiinsa.
Kiharatukan kommentti Renistä sai lattialla selällään makaavan osapuolen rypistämään hieman kulmiaan. Kuka...

"Ha, ai se järjetön lukutoukka, jota sinä aina raahasit perässäsi joka paikkaan? Se Ren, jonka kanssasi sinä vietit enemmän aikaa kuin oman itsesi?", Nao kysäisi virnistäen, joskin hieman epäuskoisena. Miten ihmeessä he kaikki olivat eksyneet samaan kouluun - ja vieläpä Brittien maaperällä. Japanin hän olisi vielä ymmärtänyt, mutta mitä hemmettiä Chet teki Englannissa?
Hän ei ehtinyt esittää elämästä ja kuolemasta kertovaa kysymystään, sillä joku oli luovinut tiensä ihmisjoukon läpi ja tarttunut vaaleahiuksista poikaa kauluksesta repiäkseen tämän ylös lattialta viattoman uhrinsa päältä.
"Ah, kiitos ma'am", hän kiitti, pyrkien ylös ruokalan lattialta, johon oli tullut aikaisemmin kampatuksi. Keittäjä sai ainakin hieno ensivaikutelman hänen suhteensa, varmasti muistaisi Naoya Dewreyn kasvot lopun elämäänsä.

Chetin sanat kriisistä eivät saaneet keittäjän vihaa leppymään, vaan enemmänkin antoivat sille lisää happea, eikä Nao voinut olla naurahtamatta vahingoniloisesti, kun vaaleampi sai lusikasta otsaansa. Tosin heti sen jälkeen keittäjä kääntyi hänen suuntaansa, ilmeisesti kuultuaan naurahduksen - naisen ilme sai hänet hiljenemään varsin tehokkaasti.
"Ito, menoksi", Nao totesi keittäjän näyttäessä vähintäänkin siltä, että suolistaisi heistä kumpaisenkin kohta, elleivät he katoaisi paikalta alta aikayksikön. Hän pyörähti ympäri ja vilkaisi heidät piirittänyttä ihmisjoukkoa.
"Show on ohitse, rakkaat katsojat. Olitte mitä parhain yleisö, ilo oli meidän puolellamme", Nao kiitti ja suoritti vielä kauniin kumarruksen, ennen kuin kääntyi Chetin puoleen ja alkoi työntää kiharahiuksista edellään pois ruokalasta. Tosin ei häntä olisi kyllä haitannut, vaikka Chet olisi saanut lusikasta päähän uudemman kerran, olisi varmasti vain tehnyt hyvää pojan aivosoluille.

"Noniin Sherlock, alahan laulaa", Naoya totesi heti kun he olivat selviytyneet ulos ruokalan ovista pihan puolelle. "Mitä hemmettiä sinä teet täällä? Britit olivat ehkä viimeinen paikka jossa oletin sinuun törmääväni."
Se oli ihan totta. Chet oli kyllä hölissyt ties mitä kaikenlaisesta matkustelusta silloin kun he olivat puhuneet viimeksi, mutta ei Naoya ollut ihan tosissaan ottanut pojan selityksiä.

[bubblegay]

Kuten aina, Nao hoiti tilanteen hämmästyttävän sulavasti. Niin sulavasti itse asiassa, ettei Chet edes tajunnut kunnolla, missä mentiin, ennen kuin toinen jo työnsi häntä lievällä väkivaltaisuudella ulos ruokalasta. Ihmiset tuijottivat heitä kuin vähintään pehmustetun huoneen sisäänkäyntikortin ansaitsevia sekopäitä, mikä ei varmaankaan ollut kovin kaukana totuudesta. Oli toki ymmärrettävää, että he keräsivät katseita poistumismarssinsa aikana: jalkapallotaklaukset kuuluivat hyvin harvoin ruokalan tavalliseen rytmiin. Jostain kuului jo supatusta, ja Chet tiesi, että hänen maineensa oli taas kasvanut hieman. Väärään suuntaan. Poika kirosi äkkipikaisuuttaan mielessään, muttei ehtinyt kolmea sanaa pidemmälle, kun Nao jo suorastaan heitti hänet ovista pihalle, seuraten itse perässä.

Ja sitten alkoivat kysymykset.
Chet ei ollut oikeastaan täysin tajunnut, että kerrankin joku muu oli yhtä tietämätön kuin hän. Yleensä asiat menivät niin päin, että kaikki muut tiesivät jokaisen yksityiskohdan ja tunsivat pikkutarkan selityksen tapahtumista, kun taas Chet seisoi yksin autiolla kujalla ilman tiedonmurustakaan. Hän irvisti hieman, hieroen vasenta olkapäätään, joka oli kärsinyt ikävästi äskeisen farssin aikana.

”Eikö se ole ilmiselvää?” vaaleampi sylkäisi tukahtuneesti samalla, kun suoristautui ja tarkisti hiustensa kunnon (kiitettävä, uusi lakka toimi hyvin) ikkunalasin heijastuksesta.
Sitten hän tajusi, ettei ollut selityksessään oikeilla jäljillä.
”Siis”, hän aloitti uudemman kerran, ”muistatko, kun näimme viimeksi kunnolla? Niin. Lähdin sen jälkeen tanssilukioon. Muistatko sen taidelukion, jossa oli tanssilinja? Ihan keskustassa, ei koulupukuja ja kaikki näyttivät Yoko Onon lapsenlapsilta?”
Toivottavasti Nao muisti. Muuten selityksestä tulisi pitkä.
”Minä pääsin sinne, Renkin tuli. No, ensimmäisen vuoden jälkeen sain stipendin ja päätin, että oli muutoksen aika. Otin siis hatkat ja muutin Englantiin”, Chet kertasi, pyöritellen nyt yhtä hiussuortuvaa etusormensa ympärillä. ”Itse asiassa se oli vuosi sitten. Olin toisessa koulussa Lontoon lähellä edellisen lukuvuoden, sitten kuulin Saint Walden'sista ja pyrin sisään. Ja pääsinkin sisään, kuten näet.”

Tanssija lopetti selityksensä leveään, itsetyytyväiseen hymyyn. Takaraivossa kolkutti tieto siitä, että monet tärkeämmät asianomaiset – esimerkiksi Ren – eivät edes tienneet hänen vasta aloittaneen Saint Walden'sissa. Sillä ei kuitenkaan ollut paljoa väliä: informaatiossa ei ollut paljoa hyödynnettävää.
Hymy kuolikin vasta, kun Chet tajusi oman vuoronsa koittaneet. Hänen kulmansa kurtistuivat uhkaavasti ja äänensävy nousi oktaavilla niin, että hän kuulosti entistä syyttävämmältä. Vähän nalkuttavalta vaimolta, jos tarkkaan kuunteli.
”Mutta mitä sinä teet täällä? Sinun pitäisi olla... jossain! Miten ne päästivät sinut tänne?”
Typerä kysymys, olihan Naon perhe rikas, eikä hänen keskiarvonsakaan ollut huonoimmasta päästä. Todellisuudessa Chetillä ei ollut paljoakaan asemaa kysyä sitä kysymystä, ainakaan siinä muodossa, mutta häntä ei kiinnostanut.

[Darcy]

Eikö se ole ilmiselvää? Mitä Chet lässytti?
Ai sekö, että toinen oli matkannut toiselta puolelta maapalloa Britteihin, ihan vain opiskelemaan? Senkö piti olla päivänselvää? Tottahan toki Nao tiesi, että Chetin ajatukset juoksivat lievästi sanottuna omalaatuisia reittejä, mutta ihan tätä hän ei ollut ajatellut.
"Oh, olen pahoillani, etten heti ymmärtänyt teidän Kuninkuutenne saapuvan tervehtimään alamaisiaan myös tänne... Jumalan hylkäämälle maaperälle", hän vastasi lähinnä huvittuneeseen sävyyn, kohottaen kulmiaan paljonpuhuvasti.

Chetin kuitenkin vaivauduttua vihdoin kertomaan hieman enemmän, Nao kuunteli kuuliaisesti.
"Muistan muistan, se paikka missä sinä olit kuningas ja niin edelleen", hän huitaisi kädellään ilmaa, pyöräyttäen silmiään. "Ja sinä vain lähdit, etkä kertonut kellekään mitään? Tiesikö edes Ren, vai lähditkö vain? Minullekaan et viitsinyt mainita."
Ei asia sinänsä Naoa häirinnyt tai haitannut, ei hän ollut Chetin sydämen uskottu tai muuta vastaavaa, mutta kyllä se oli hieman kummallista, että toinen oli vain ottanut ja häipynyt. Ei ollut kaikkein Chetmäisin teko.

Itse asiassa mitä? Chet siis oli ollut Englannissa jo aikaisemmin?
"No miten sinä tänne alunperin sitten oikein päädyit? Jos kerran olit täällä jo aikaisemmin", Naoya kysyi, seuraten Chetin leikkimistä hiustensa kanssa. Ainakaan toinen ei ollut muuttunut kovin paljon sitten viime näkemän, mistä oli jo jonkin verran aikaa.
"Älä kimitä, tiedän että olet tanssija, mutta feminiininen puolesi on kyllä noussut esiin entistä upeampana", Nao kuittasi kiharapään äänensävyn. Kieltämättä oli pieni ihme, että hänet oli ylipäätään laskettu tavalliseen kouluun - tai no, tavallisempaan kuin kotiopetus. Ja vieläpä vakituisesti, tämä ei tulisi olemaan mikään parin kuukauden nopea pyrähdys, jonka aikana hän ehti juuri ja juuri sanoa nimensä ääneen ennen kuin vanhemmat jo koputtelivat koulun oviin.

"Jos rehellisiä ollaan, niin en tiedä", hän vastasi hieman olkiaan kohauttaen. "Aikoivat matkustaa tämän vuoden aikana paljon, en olisi luultavasti ehtinyt edes opiskella ollenkaan, jos olisin mennyt mukana. Joten päädyttiin tähän - tiedät kyllä vanhempani, mikään yksinkertainen ja vaatimaton ei kelpaa."
Sanoillaan Nao viittasi Saint Walden'siin, huippulahjakkaiden kouluun. Minnepä muuallekaan hänet olisi tungettu kuin tänne.
"Joten oikeastaan minä olen täällä paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin sinä", hän virnisti tavalliseen tapaansa. "Vieläkö omaat tanssijan liikkeet, vai joko olet päässyt rupsahtamaan?"
Jollekin muulle tällaisen kysymyksen esittäminen olisi ollut lähinnä itsemurhayritys, mutta Chet heittäisi korkeintaan purevan katseen tai vetäisi housuntaskuistaan esille vaahtokarkkipussin lohdutukseksi itselleen.

[bubblegay]

Oi kyllä, Chet tiesi Naon vanhemmat paremmin kuin hyvin. Itse asiassa hän ei ollut koskaan jutellut heille kunnolla, mutta se taisi johtua suurimmilta osin siitä, etteivät he oikein pitäneet hänestä. Ilmeisesti hän ei ollut tarpeeksi hyvää seuraa heidän pojalleen. Toisaalta Chet ei hämmästynyt, olivathan rikkaat snobiaikuiset aina nyrpistäneet nenäänsä hänen liihottaessaan ohitse kiharoissa ja koruissa sekä koko olemuksensa perusasetuksena kävelevä karnevaali. Naon vanhemmat tuntuivat juuri sellaisilta ihmisiltä. Naosta oli tosin kasvanut aika rento, joten ehkä syy piili muualla?

Naon kysymys sai Chetin tuhahtamaan kuin toinen olisi kysynyt jotain tyhmää (mitä tämä olikin) ja nakkelemaan niskojaan. Hän heilautti hiuksiaan ja veti ylleen ylpeän ilmeen.
”Tiedoksesi vain, että tanssitaitoni ovat paremmassa terässä kuin koskaan”, hän hymähti. ”Tässä koulussa ne laittavat harjoittelemaan lähes yhtä useasti kuin oikeassa tanssilukiossa. Ja projektioitakin hyppii kulman takaa jatkuvasti.”
Chetin ilmeestä tuli lähes masentunut.
”Arvaa mitä teen viikonloppuisin? Kertaan koreografioita ja urheilen. Tai sitten teen läksyjä, koska en meinaa pysyä mukana muiden opiskelutahdissa.”

Nao oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joiden kanssa Chet saattoi keskustella avoimesti siitä faktasta, että koki koulun joskus ongelmana. Hänen keskiarvonsa oli todellisuudessa tavallinen, oikeastaan parempi kuin monilla peruskoululaisilla, mutta jostain syystä kaikki hänen läheiset ystävänsä olivat huippuoppilaita. Heidän rinnallaan Chetistä tuli auttamattomasti huono. Renin kanssa se oli aina ollut kipeä kohta, heidän älykkyytensä ero, mutta kuten aina, Naon kanssa asiat olivat helppoja. Chetin ei tarvinnut todistaa olevansa asioiden arvoinen hänen kanssaan.

Ehkä juuri siksi kutsuttiin hengailukaveria, kuka tiesi.

Poika pyöräytti silmiään teatraalisesti.
”Ja tässä koulussa se tahti on nopea. Siis tosi nopea. Oikeasti, minulta menee puolet ohi kaikista niistä jutuista”, hän marisi samalla, kun alkoi leikkiä hiuksillaan. ”Nao, sinunkin pitää alkaa suhtautua vakavammin. Täällä ihan kaikki ovat neroja.”
Paitsi tietysti ne, jotka olivat liikuntalinjalla, mutta hämmentävän usein sellaisetkin oppilaat osoittautuivat fiksuiksi.
”Vai lähdetkö leikistä heti?”
Virne.

[Darcy]

Naoya peitti virneensä takkinsa hihan taakse, tyrskähtäen silti kuuluvasti, kun Chet totesi, että tanssitaidot olivat paremmassa terässä kuin koskaan aikaisemmin. Niin varmasti, jos hän yhtään kiharapäätä tunsi, tämä varmasti harjoitteli tanssimista ahkerasti - luultavasti antaen ilmaisia sylitansseja pahaa-aavistamattomille kanssaopiskelijoilleen.
"Sinun täytyy ajatella positiivisesti - sinä sentään ymmärrät jotain, mikä on jo aikamoinen saavutus sinun kohdallasi", Nao lohdutti, kasvot kuolemanvakavina. Kyllä hän muisti, ettei Chet ollut koskaan ollut mikään A luokan oppilas, mutta ei toinen nyt ihan täysi idioottikaan ollut, kun keskiarvo ei sentään nuollut pohjalukemia.
"Onneksi tulin pelastamaan sinut upeilla ja korvaamattomilla taidoillani", hän totesi, levittäen edelleen takin taskussa olevia käsiään sivuille ja pyörähti paikoillaan ympäri, kuin olisi tehnyt esittelykierroksen.

Opiskelu ei oikeastaan ollut Naolle mitenkään elämän ja kuoleman asia, eikä hän jaksanut aina suhtautua siihen vaaditulla tarkkuudella. Mutta jostain syystä hän silti osasi suurimman osan asioista ja ymmärsi kaiken helposti - hänen ei siis edes ollut pakko opiskella antaumuksella. Ehkä juuri sen takia Chetin kanssa oli helppo puhua kouluasioista ja niiden hieman huonommista puolista, sillä siinä missä kiharapää ei ymmärtänyt jotain asiaa, Nao ei edes viitsinyt opiskella sitä; he olivat siis yhtä pihalla kumpainenkin sen pienen hetken verran.
"Tahti on varmasti huiman nopea, kun sinäkin olet vielä mukana", hän nälväisi, kun Chet nyhväsi hiuksiaan ja jatkoi marinaansa. "Minä en varmaan edes ehdi alkaa ottaa tätä vakavasti, kun vanhemmat jo muuttavat mieltään ja kohta istun lentokoneessa matkalla Nebraskaan."
Ärsyttävintä oli se, ettei Naoya oikeastikaan tiennyt, milloin hänen vanhempansa soittaisivat ja tulisivat repimään hänet taas mukaan matkoillensa. Hänen täytyi olla jatkuvasti hälytystilassa, valmiina lähtöön. Se oli toisinaan rasittavaa.

"Hmm... Enemmän minua huolettaa se, etten saa suunnattomalle egolleni tarpeeksi tilaa - yksityisopetuksen vaihtuminen tällaiseen... keskinkertaisuuteen on raastavaa, ymmärräthän", Nao totesi Chetille huolestuneeseen sävyyn, nostaen toisen kätensä pois takkinsa taskusta kyetäkseen tutkimaan sormenkynsiään kuin niissä olisi jotain suurtakin vikaa.
"Tällainen rahvaanomainen soluttautuminen tavallisen väestön sekaan on kunnialoukkaus."
Hän tarvitsisi vähintäänkin henkilökohtaisen palvelijan ja mahdollisesti siivoojan.
"Ja nyt sinä olet ystävällinen, ja paljastat minulle hieman tämän koulun saloja? Liikkuuko kuumia juoruja? Oletko jo ehtinyt möhliä enemmän kuin tarpeeksi?"