There's no poetry between us

[bubblegay]

// taelon tyttönsä kanssa. herraisä tää alotus venähti taas, lopuista peleistä tulee lyhyempiä I SWEAR :( //


Kirkkaasta tyhjäpäisyydestään huolimatta Chet arvosti monenlaisia taiteen muotoja. Hän arvosti musiikkia, arvosti tanssia, arvosti elokuvia ja esittäviä taiteita, arvosti jopa kirjallisuutta, vaikka avasi pölyisiä niteitä lähinnä saadakseen parempia numeroita ja lisää opintoviikkoja. Oli kuitenkin yksi taiteenlaji, jonka kanssa hän ei ollut koskaan onnistunut nousemaan samalle tasolle, jota hän ei vain osannut ymmärtää tai kokea samalla tavalla kauniina kuin muut. Se oli kuvataide.

Oli sanomattakin selvää, että hänen kylmä sotansa kuvataiteiden opettajan kanssa oli syttynyt sillä sekunnilla, kun hän ensimmäisen kurssin toisella tunnilla oli astellut luokan eteen ja pitänyt esitelmän Maalaus ja minä rajatusta aiheesta Maalaus ja miksi se on mielestäni turhaa. Hän oli omasta mielestään tuonut esille hyviä pointteja ja muokannut aiheenantoa asiallisesti, mutta opettajan tuikea katse oli kertonut jotain aivan muuta.

Kyse ei oikeastaan siitä, ettei Chet pitänyt kuvataiteista tai niiden katsomisesta saatika ihaillut niitä, jotka osasivat piirtää oikeasti hyvin. Kyse oli enimmäkseen siitä, ettei hän itse osannut piirtää. Mitään. Hänen karut kokemuksensa maalauksen ja muun kuvataiteellisen käytännön saralla olivat alkaneet ala-asteella, kun opettaja oli nostanut hänen hirvipiirroksensa taululle muiden joukkoon viimeisenä ja kehunut, kuinka hienon norsun hän oli osannut vahaväreillä piirtää. Niihin aikoihin vielä tummatukkainen ja pienikokoinen poika oli istunut takarivissä tuimana ja piirtänyt salaa vahaliiduilla kuvan vaahtokarkkeihin tukehtuvasta Kimura-senseistä.

Saint Walden'sin opettaja oli paremmin koulutettu kuin sievä Kimura-sensei ja ainakin tuplasti happamampi. Chetin trauma alkoi elää hänen saatuaan esitelmästään välttävän. Hän oli urheilijana Saint Walden'sin kaltaisessa huippukoulussa tottunut huonoihin numeroihin ponnisteluidenkin jälkeen, joten sinänsä arvosanan ei olisi pitänyt vaikuttaa hänen henkiseen tasapainoonsa. Silti pyöreä kuutonen esitelmän arviointipaperin ylänurkassa viilsi syvältä.

Tämän vuoksi uusi kuvataiteiden kurssi oli kuin synkkä sadepilvi hänen aurinkoisen lomasaarensa yllä. Jotain masentavaa ja uhkaavaa. Koska Saint Walden's painotti oppilaidensa lahjakkuuksiin, Chetinkin tarvitsi käydä vain kaikkein alhaisimmat perusasiat aineista – lopun opiskeluajan hän sai keskittyä vapaasti tanssimiseen. Kuvataiteen kaksi pakollista kurssia kuitenkin pitivät häntä otteessaan, eikä hän ollut vielä löytänyt tapaa, jolla kiemurrella velvollisuudesta irti. Yksi lohduttava tekijä oli, että kaikki matemaatikoita ja urheilijoita myöten joutuivat käymään saman pakollisen oppimäärän. Tietysti kuvataiteen linjoilla opiskelevilla oli täysin omat juttunsa, mutta periaatteessa samat säännöt koskivat kaikkia.

Tunti alkoi samalla tavalla kuin siinä koulussa aina. Oppilaat päästettiin luokkaan minuutintarkasti, kaikki astelivat ryhmämuotoisiin pöytiin hiljaisiksi muuttuneina. Opettaja piti nimenhuudon ja alkoi selostaa kuivalla äänellä sen tunnin tarkoitusta. Jo sen naisen ääni imi varmasti kaiken luovuuden oppilaista, niistäkin, joissa oli potentiaalia. Vähän kuin satujen vanhat, ilkeät noidat. Chet kihersi omalle, terävää älykkyyttä tihkuvalle loukkaukselleen, mutta lopetti erikoisen äänen kuin seinään kuullessaan opettajan ohjeistuksen päätöksen.
“Saatte pariutua keskenänne. Tunnin tehtävänä on piirtää teos parin elämänkaaresta. Kyselkää siis toisiltanne. Käyttäkää luovuuttanne”, opettaja ilmoitti, ja Chet pystyi mielessään täyttämään hänen viimeisen lauseensa lopun – vaikka joillekin teistä se voi varmasti olla vaikeaa.

Kaikki alkoivat muodostaa pareja hänen ympärillään. Tällaisia tilanteita Chet sekä vihasi että rakasti: hyvän kaverin kanssa oli aina hauskaa tehdä ryhmätöitä, sillä silloin oli helpompi huutaa ja apinoida, mutta toisaalta uudet tuttavuudet piristivät. Pääasia oli kuitenkin löytää joku ennen kuin kaikki olisi jo viety ja jäljelle jäisi nurkassa nenäänsä kaivava nörtti, jonka sukupuolta ei voinut paljaalla silmällä arvioida, ja joka haisisi orvokeille.
Orvokit olivat ällöttäviä.

Chet muistutti saaliseläintä pälyillessään ympärilleen mahdollisen parin toivossa. Ei, kaikki käänsivät selkänsä tai kylkensä hänelle. Kunnes!
Parin pöydän päässä istui vielä selvästi pariton tyttö. Hänen mustat hiuksensa olivat poninhännällä, ja hänen kasvonsa näyttivät lievästi tympääntyneiltä. Ei, eivät tympääntyneiltä, etäisiltä. Chetiä ei kuitenkaan olisi voinut vähempää kiinnostaa, sillä juuri hiljaisemmat ihmiset olivat kaikista hauskimpia. Enemmän tilaa omalle äänelle ja niin edelleen.

Vaaleahiuksinen poika nousi paikaltaan ja purjehti sulavasti tytön luo, hymyillen tälle leveästi ja aurinkoisesti.
“Chet Ito”, hän esitteli itsensä huolettomasti – se kuului jo käytöskoodiin. “Käynkö pariksi?”
Kysymys oli sinänsä hieman aiheeton, sillä Chet istuutui jo valmiiksi tytön vierestä vapautuvalle tuolille. Hänen hymynsä ei kadonnut minnekään, vaikka hän todennäköisesti vaikutti jo lievästi sekopäiseltä ilmeidensä kanssa. Siinä ei olisi ollut mitään uutta. Viimeksi juorut olivat leimanneet hänet puoliksi gorillan lapseksi.

[taelon]

// Taelon saapuu. Ja häpeää jo valmiiksi sillä tietää että ei saa omasta tekstistään puoliksikaan noin pitkää... //

Zoey odotti muiden oppilaiden tavoin kuvataiteen tunnin alkamista. Hän oli kaivanut laukustaan haista ja rauskuista kertovan kirjan, lukien sitä aikansa kuluksi. 'Vaikka hietahai on hyvin vaarallisen näköinen, se käyttäytyy yleensä rauhanomaisesti kohdatessaan sukeltajan...', hän luki mielessään. Samassa opettaja tuli ja aukaisi luokan oven. Mustahiuksinen laittoi kirjan nopeasti pois ja käveli sisälle. Turhan monta kertaa opettaja oli sanonut hänelle vähemmän ystävällisesti, että tämän tunneille ei tultu lukemaan. Samoin tuo oli pari kertaa takavarikoinut tytön kirjoituslehtiön kun hän oli innostunut kirjoittamaan opettajan jaaritellessa. Zoey katseli tuota hieman happamasti. Tai siis olisi katsonut, ellei hänellä olisi ollut niin hyvä pokka että pystyi pitämään kasvonsa neutraaleina olipa hän kuinka ärtynyt tahansa. Tyttö piti piirtämisestä ja oli aina rakastanut kuvataiteita, mutta hänen nykyinen opettajansa vei kyllä kaiken ilon tunneista.

Pian opettaja aloitti nimenhuudon. Zoey, minun nimeni on Zoey!, mustahiuksinen huusi mielessään, mutta ei tietenkään sanonut ajatuksiaan ääneen vaan nosti kätensä kiltisti opettajan sanoessa 'Michaela Eneas'. Zoey ei voinut sietää nimeään ja oli moneen kertaan maininnut opettajille, millä nimellä häntä kuuluisi kutsua. Mutta ainakaan tämä kyseinen tant... siis opettaja ei tuntunut välittävän siitä.

Nimenhuudon jälkeen seurasi tehtävänanto. Alku vaikutti lupaavalta, ehkä tunnista ei tulisikaan aivan sietämätön. Mutta sitten opettaja lausui viimeiset sanat. Zoey joutui käyttämään kaikki sisäiset voimavaransa että ei alkanut huutamaan luokassa ääneen. Pari... jolle piti kertoa omasta elämästään. Mustahiuksinen tuijotti opettajaa neutraalin näköisesti, mutta mielessään hän tuumi hyppäisikö ikkunasta ulos. Se luultavasti olisi ollut pienempi paha.

'Chet Ito', Zoey kuuli yhtäkkiä läheltään. Hän kääntyi katsomaan ja huomasi vaaleahiuksisen pojan, joka selvästi puhui hänelle kysyessään kävisikö pariksi. 'Ei kai tässä ole mitään muuta tehtävissä, mustahiuksinen tuumi alistuneesti ja vilkaisi ympärilleen. Kaikilla tuntui jo olevan pari ja ne joilla ei ollut niin... No, heidän parikseen tyttö ei sattuneista syistä tahtonut. Sitä paitsi poika oli jo istunut hänen viereensä, joten turha kai kysymykseen oli vastata kieltävästä. "Hyvä on", hän totesi neutraalin ystävällisesti.

[bubblegay]

// ei kannata hävetä, pitkät on kituuttavia välillä. </3 ja mun alotukset tuntuu aina leviivän vähän..... //


Jonkun muun korviin tytön “hyvä on” olisi voinut kuulostaa melkeinpä tylyltä, mutta Chet ei ollut koskaan tajunnut eleitä tai rivien väleistä nousevia viestejä kovin hyvin. Lisäksi hänen mielestään tytön neutraali äänensävy oli helposti tulkittavissa myös ystävälliseksi. Siispä Chet antoi hymynsä muuttua luonnollisemmaksi eli enemmänkin virneeksi.

“Ja sinun nimesi on?” hän kysyi uteliaana.
Nimenhuudossa olisi toki voinut keskittyä muiden nimien oppimiseen, mutta se oli turhaa. Chet tunsi melkein kaikki oppilaat entuudestaan. Tämäkin tyttö oli todella tutun näköinen, mutta jostain syystä hänen nimensä ei ollut ehtinyt painua mieleen. Tanssijan verbaalinen muisti oli muutenkin heikko, joten kyseessä oli entistä suurempi haaste.

Yksi Saint Walden'sin kasvatusintresseistä oli oppilaiden itsenäisyyden kasvattaminen. Silti Chet vilkaisi silmäkulmastaan, kuinka opettaja tarttui paksuun pinoon luonnostelupapereita ja alkoi jakaa niitä pöytiin. Poika oli monesti todistanut, kuinka noitamainen opettajatar valitti kaaoksesta, joka luokissa syntyi materiaalin hakutilanteissa. Hän oli myös vainoharhainen materiaalien käyttömääristä – Chet oli tainnut saada ikuisen trauman ensimmäisen kuvataiteen tuntinsa jälkeen, kun opettaja oli käytännössä huutanut luokalle (hyvin brittiläiseen tapaan hillitysti) kuinka materiaaleja oli rajallinen määrä eikä niitä saanut tuhlata. Puuskan aiheuttajana saattoi ehkä olla Chet ja hänen ystävänsä, jotka olivat kuluttaneet puolet hiilikynistä ja piirtäneet niillä seiniin. Se oli ollut hauskaa silloin.

Siitä päivästä lähtien luokan ovessa oli ollut vihainen lappu, joka pyysi oppilaita tuomaan tuntien suunnittelu- ja raapusteluvaiheita varten omat kynänsä sekä käyttämään koulun varoja säästeliäästi. Kun otti huomioon, että opettaja oli harkinnut ensimmäisten porttikieltojen antamista koko luokkatilaan, lapun olemassaolo oli täysin oikeutettu ja hyväksytty.

Paperit laskettiin heidänkin eteensä ja Chet silmäili ensin sitä, sitten tyttöä vieressään.
“Millaisen haluat minun piirtävän? Tai siis, mitä haluat kertoa?”
Kai sitäkin oli ihan hyvä kysyä. Jotkut olivat sulkeutuneempia itsestään kuin toiset. Chet itse tarinoisi mieluusti itsestään vaikka kuusi tuntia, jos aiheet pysyisivät valoisten ja häntä imartelevien yksityiskohtien puolella. Tyttö näytti vakavahenkisemmältä kuin hän, joten oli hyvin mahdollista, ettei hän ollut aivan yhtä omaa ääntään ja olemustaan rakastava persoona. Mutta eivätkö tytöt tykänneetkin puhua itsestään?
“Millä linjalla muuten olet?”
Se oli tärkeä kysymys. Varmaankin tärkein koko Saint Walden'sissa. Linja kertoi ihmisestä paljon. Chetin arvaus oli, että tyttö teki jotain kuvataiteiden tai kielten parissa. Tai ehkä matematiikan. Matematiikka voisi sopia hänelle hyvin. Kaikki nätit, mustahiuksiset tytöt tuntuivat olevan matemaattisesti lahjakkaita.
”Minä olen täällä tanssistipendillä”, Chet ilmoitti ylpeänä ja antoi hetkeksi laantuneen virneensä nousta taas korviin.