What a beautiful mess

[Darcy]

[ das hissisekoilu feat. bubble & chet ]

"Seuraavalla kerralla minä valitsen leffan, kuulitko", Ren ilmoitti astuessaan ulos elokuvateatterin salin ovista. Hän käännähti puhuessaan ympäri nähdäkseen taaempana tulevan Chetin paremmin ja varmistaakseen, että tämä tosiaan kuuli mitä hän sanoi. Elokuva oli ollut satunnaisen arpomisen tulos ja lopulta Ren oli tajunnut joutuneensa katsomaan vuosisadan ahdistustrilleriä - päähenkilö oli ehtinyt saada itsensä pulaan puolentoista tunnin aikana suunnilleen kaksikymmentä kertaa, mikäli tummempi oli pysynyt laskuissa mukana. Elokuva oli antanut muun muassa elämänohjeita tilanteita varten, joissa jäädään jumiin autoon, joka on juuri työnnetty alas kalliolta mereen. Tai ainakin Renille oli käynyt varsin selväksi, mitä ei kannattanut tehdä, mikäli halusi pysyä hengissä yli parikymppiseksi. Mukana oli myös ollut pätkä tilanteesta, jossa hissi oli tehnyt tenät kesken kiireisen operaation ja loukkuun jääneet toimintasankarit olivat ehtineet juuri ja juuri loikata hissikuilun vaijereihin roikkumaan ennen kuin koko hökötys oli syöksynyt alas pimeyteen.
Oikea unelmaelämys suoraan sanottuna.

Jollain tasolla Ren toivoi, ettei olisi nähnyt kyseistä hissikohtausta, sillä ainoa tie ulos elokuvateatterin ylimmästä kerroksesta oli hissin kautta - rullaportaat loppuivat toisiksi ylimpään kerrokseen. Mitä logiikkaa tällaisessa edes oli?
"Toivotaan, että tämä hissi on paremmassa kuosissa kuin se elokuvan kapistus", hän mietti ääneen ja virnisti hieman, pysähtyen hissien eteen. Kukaan muu ei näyttänyt tulevan samalla kierroksella heidän kanssaan, joten tummempi astahti sisälle hissiin tartuttuaan ensin Chetin sormiin repäistäkseen tämän mukaansa. Tämä olisi luultavasti painellut kaikkia hissin nappeja ihan vain omaksi huvikseen, joten Ren päätti toimia toisen puolesta ja painoi ensimmäisen kerroksen painiketta sivistyneen ihmisen elein.
"Saat painaa seuraavalla kerralla", hän hymyili anteeksipyytävästi ja veti Chetin lähemmäs itseään. Seuraavaa kertaa tuskin tulisi ihan heti, sillä Ren ei luottanut vaaleamman arviointikykyyn enää kovin vahvasti tämän elokuvan jälkeen - tiedä mitä zombielenäytöstä tämä kuskaisi hänet vielä katsomaan.

Hissin ovet sulkeutuivat hitaasti mutta varmasti, loksahtaen lopulta kiinni. Kapistus hurisi kummallisesti, mutta Ren ei kiinnittänyt ääneen mitään ihmeellistä huomiota - eivätkös hissit aina kitisseet ja humisseet? Vatsanpohjassa mylläävä hetkellinen tunne kertoi, että he liikkuivat alaspäin, mutta äkkiä hissin pehmeän liikkeen katkaisi outo tärähdys ja lopulta koko häkkyrä pysähtyi kolahtaen. Äkillinen pysähdys sai Renin horjahtamaan hieman, ja hän otti tukea Chetistä pysyäkseen tasapainossa.
"Mitä tapahtui?", hän kysyi kummastuneena, katsahtaen vaaleampaa ihmeissään. "Pysähtyikö tämä?"
Pikkuhiljaa kummallinen paniikki levisi kaikkiin ruumiinosiin, saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Oliko hissiin tullut jokin vika? Jäisivätkö he tänne loukkuun? Kuinka pitkäksi aikaa? Mitä jos hissin vaijerit pettäisivät niin kuin elokuvassa ja he syöksyisivät alas hissikuilun pohjalle?
"Chet", Ren kuiskasi hiljaa, "sano, että me liikumme. Me emme ole jääneet jumiin hissiin, emmehän?"
Hän ei todellakaan suostuisi kiipeilemään vaijereissa.

[bubblegay]

Chetin täytyi myöntää, ettei hänen elokuvavalintansa ollut paras mahdollinen. Kumpikaan heistä ei ollut trillerin tai kauhun ystävä (paitsi silloin, kun he saivat nauraa toistensa reaktioille pelkäämättä itse) eikä elokuva ollut siitä rauhallisimmasta päästä. Lisäksi se sisälsi paljon ahdistavia kohtauksia, jotka paloivat mieleen ja jäivät kummittelemaan pitkäksi aikaa. Chet ei ollut varsinaisesti klaustrofobinen, oikeastaan hän ei ollut koskaan ajatellutkaan asiaa, mutta nyt se tuntui vahvana. Kyse oli luonnollisesti elokuvasta ja se menisi ohi päivässä tai kahdessa, mutta häntä ahdisti silti vähän. Tuskin yhtä paljon kuin Reniä, jonka pelkotiloista Chet ei tiennyt.

Hän unohti ajatuksensa, kun Ren teki julmimman temppunsa vähään aikaan ja esti häntä painelemasta hissin nappeja mielivaltaisesti. Se oli yksi hänen suurimmista huveistaan heti vaahtokarkkien jälkeen. Asia kuitenkin unohtui, kun tummempi veti hänet lähemmäs ja hissi alkoi liikkua huristen, kuulostaen vähintäänkin oudolta. Chet ei jaksanut kiinnittää asiaan huomiota, vaan keskittyi lähinnä kertaamaan mielessään hyviä kohtia elokuvasta. Ei-pelottavia. Niitä ei ollut paljon, mutta onneksi miespääosan näyttelijä oli ollut söpö.

Yhtäkkiä koko hissi tärähti ja sitten tuntui pysähtyvän. Chet havahtui ajatuksistaan kummastuneena ja kääntyi kohtaamaan Renin hämmentyneen katseen. Hän pystyi melkein näkemään, kuinka paniikki alkoi pikkuhiljaa muodostua toisessa, ja osasi jo odottaa seuraavia sanoja. Kuiskauksia, oikeastaan.
”Minä... Minä en tiedä”, hän vastasi hiljaa ja kääntyi hieman. Se ei ollut ihan totta, sillä hän tiesi tasan tarkkaan mitä tapahtui. Hissi oli pysähtynyt, eikä varmasti sinne, minne sen olisi kuulunut. He olivat siis jumissa. Jumissa hississä. Loistavaa. Helvetin helvetti.
Chet koitti rauhoitella itseään: onneksi hän ei ollut varsinaisesti pelokas ahtaiden paikkojen ja vastaavien suhteen. Häntä häiritsi lähinnä elokuva. Sen sijaan hän oli enemmän huolissaan Renistä, joka ei vaikuttanut kovin iloiselta.

Chet vilkuili ympärilleen ja katsoi numerotaulua. Hän astui lähemmäs ja painoi sormensa hälytysnapille, odottaen hetken.
”Pitäisikö tässä tapahtua jotain? Vai kuuluuko tuohon puhua?”
Hän osoitti tauluun upotettua, melkein kaiuttimen tapaista asiaa sormellaan ja kumartui vähän.
”Haloo? Kuuleeko kukaan?”
Ei vastausta. Chet puri huultaan ja koitti pysyä tyynenä. Ehkä hälytysjärjestelmään ei vain kuulunut puhekontakti. Poika kääntyi katsomaan Reniä ja kallisti päätään.

[Darcy]

Chet ei tiennyt. Se merkitsi sitä, että he eivät liikkuneet. Hissi oli luultavasti pysähtynyt kerrosten väliin, joten he eivät pääsisi sieltä uloskaan, vaikka ovet ehkä saattaisivat toimia. Mitä piti tehdä ensimmäisenä, kun jäi jumiin hissiin? Renin aivot löivät tyhjää, mikä oli erittäin harvinaista kun otti hänen ajattelun tasonsa huomioon, mutta onneksi Chet kykeni kerrankin hoitamaan älykkään toiminnan hänen puolestaan. Toinen siirtyi numerotaulun luokse ja painoi hälytysnappia, jääden odottamaan jotain tapahtuvaksi.
"Sinun pitää painaa nappia samalla kun puhut", Ren vastasi toisen kysymykseen kaiuttimesta. Pelkkä hälytysnapin painaminenkin pitäisi näkyä valvontahuoneessa, mutta mistäs he muka voisivat tietää, jos valvoja oli vaikka nukahtanut ruutujen ääreen syötyään liian monta vohvelia.
Miksi se elokuva kummitteli niin elävästi mielessä juuri nyt?

Ren katsoi Chetin silmiin pitkän aikaa, liikkumatta mihinkään. Oli aivan hiljaista, minkäänlainen ääni ei kielinyt siitä, että heidät olisi kuultu tai muutenkaan havaittu. Toimikohan hälytyspainike edes kunnolla?
"Hissiä odottavat ihmiset ainakin huomaavat, että jokin on vinossa, jos hissiä ei ala kuulua", hän totesi, vetäen syvään henkeä. Onneksi he eivät olleet kävelleet ulos teatterista viimeisten joukossa - sitten heitä ei ainakaan olisi koskaan huomattu. Mutta mitä jos hissi ei lähtisikään toimimaan itsestään, eikä kukaan tajuaisi heidän olevan sisällä?
Ren irrotti katseensa Chetin silmistä ja pyörähti ympäri, kävellen aivan takaseinän luokse. Piti vain ottaa rauhallisesti ja ajatella positiivisesti, niin ei heillä olisi hätää. Eikä elämä koskaan mennyt niin kuin elokuvissa, joten ei tässä ollut mitään aihetta huoleen. Hän kääntyi uudelleen ympäri ja käveli hissin ovien luokse, jäämättä sinnekään pitkäksi aikaa. Oli vaikea pysyä paikoillaan ja vain odottaa, että jotain tapahtuisi.

"Me emme avaa kattoluukkua, emmekä me kiipeile vaijereissa, älä edes kehtaa ehdottaa", Ren varoitti Chetiä, luoden toiseen paljonpuhuvan katseen. Ahtaat paikat eivät tuottaneet hänelle ongelmaa, mutta tässä oli nyt toinenkin asia, josta huolehtia - he olivat aivan liian korkealla, luultavasti jossain elokuvateatterin kolmannen ja neljännen kerroksen välillä. Luojan kiitos hissi ei ollut valmistettu lasista, mikään ei olisi ollut hirveämpää kuin tuijottaa lattian läpi alhaalla odottavaa pudotusta.
Ren rypisti kulmiaan ja puisti päätään karkottaakseen uudet, selkää pitkin hiipivät väritykset, astellen Chetin luokse. Hän työnsi toisen käden hälytysnapilta ja painoi sitä itse, ehkä liiankin aggressiivisesti, kunnes nappi jäi ärsyttävästi jumiin toiselta puolelta.
"Helvetti sentään, kun mikään ei toimi", hän puhahti ja löi numerotaulua avokämmenellä niin että tärähti. Tämä oli juuri hänen tuuriaan, jäädä nyt jumiin hissiin.

[bubblegay]

Renin levottoman liikkumisen seuraaminen vierestä ei ainakaan parantanut oloa. Chet oli yleensä rento ja luottavainen, mutta hän oli aina osannut nojata ongelmatilanteissa Reniin ja tämän itsevarmuuteen. Se tarkoitti sitä, että kun Ren hermostui, myös Chet hermostui. Ja nyt sana hermostuminen vähätteli ja aliarvioi täysin tunnetilan, jossa Ren vaikutti olevan. Aiemmalla elokuvalla oli tietenkin osuutensa asiaan, eikä hissin pysähtyminen olisi varmasti aiheuttanut muuten yhtä suurta paniikkia, mutta se ei ajatuksen tasolla auttanut ollenkaan. Olotila oli ja pysyi, ei ollut väliä, mistä se oli tullut ja mitkä sen syyt olivat.

Tummempi rytisti kulmiaan ja pudisti päätään, astellen sitten rivakasti seuralaisensa luokse. Jälkimmäinen ei ehtinyt vetää kättään pois numerotaululta tarpeeksi ajoissa, joten se työnnettiin pois tieltä. Chet seurasi tilanteen vaatimalla mielenkiinnolla, kuinka Ren pahoinpiteli hälytysnappia niin kauan, että ilmeisesti kyllästyi tai kohtasi jonkin muun ongelman. Hän läimäisi numerotaulua lujaa ja sai Chetin värähtämään sekä puremaan huultaan.
”Ren, rauhoitu”, vaaleampi käski, koittaen pysyä tyynenä. Tai tyynempänä kuin Ren. Hän laski vuorostaan sormensa hälytysnapille, mutta joutui toteamaan itsekin, että se oli jumissa. Helvetin helvetti.

Chet veti syvään henkeä ja kääntyi niin, että nojasi selällään hissin seinämään ja painoi takaraivonsa sitä vasten.
”Joku huomaa kyllä, että hissi on pysähtynyt”, hän sanoi hetken kuluttua. ”Ja hälytysnappi ehti varmaan lähettää jo viestin tukikeskukseen. Meidän pitää vain odottaa.”
Kunpa se olisikin niin yksinkertaista, eikä hän latelisi korulauseita lämpimikseen.
”Eikä tämä hissi putoa.”
Sen olisi ehkä voinut jättää sanomatta. Ren tuskin kaipasi lisämuistutusta mahdollisista tilanneskenaarioista.

Chet kääntyi niin, että nojasi hissin seinään kyljellään ja katsoi kanssaolijaansa silmiin. Kuinka kauan he olisivat jumissa siinä modernissa kopissa? Löytäisikö kukaan heidät? Pakkohan jonkun oli. Ei ollut niin myöhä, eivätkä he olleet viimeiset tulijat. Ja joku muukin saattaisi tarvita hissiä. Ja oli vain täysi mahdottomuus, ettei heitä huomattaisi. Toivottavasti.

[Darcy]

Chetin käsky rauhoittua kaikui kuuroille korville ja Ren vain nakkeli niskojaan. Hän kuuli, kuinka vaaleampi veti syvään henkeä ja seurasi katseellaan, kuinka tämä nojasi selkänsä ja takaraivonsa hissin seinää vasten. Miten tällaisessa tilanteessa muka kykeni olemaan rauhallinen ja vain odottamaan, että joku joskus saattaisi huomata heidät?
"Ja kuinka kauan? Pari tuntia? Päivä?"
Ren kohotti kulmiaan kysyvästi. Hän kääntyi ympäri, iskien otsansa metallikopin viileään seinään, jääden hetkeksi rummuttamaan pintaa sormillaan. Toinen käsi etsi housujen taskuista kännykän, jonka hän kohotti ylemmäs, nähdäkseen olisiko siitä apua. Ei, kenttää ei löytynyt. Miksei mikään koskaan toiminut niin kuin piti?

"Älä edes mainitse putoamista", tummempi puhahti lannistuneena, työntäen kännykän takaisin taskuunsa. Riehuminen ei mitä ilmeisimmin auttanut ollenkaan, joten hänen kannattaisi varmaan kuunnella Chetiä ja yrittää rauhoittua.
Ren irrottautui seinästä ja kääntyi katsomaan vaaleampaa, miettimättä mitään sen ihmeemmin. Ajatuksissa jyskytti vain tieto sen hetkisestä olinpaikasta ja siitä, ettei tilanteesta olisi mitään ulospääsyä omin keinoin. Heidän täytyisi joka tapauksessa odottaa, että apua saapuisi ja toivoa, ettei hissi sillä välillä sekoaisi ja päästäisi heitä tippumaan vapaapudotuksella alimpaan kerrokseen.

"Kun pääsemme täältä, me menemme syömään", Ren ilmoitti äkkiä. "Minulla on nälkä."
Se ei sinänsä liittynyt mihinkään mitenkään erityisesti, mutta ainakin hän yritti ajatella jotain muuta - ja vieläpä positiivisesti, olihan hän sanonut kun, eikä jos. Tummempi asteli Chetin viereen seinän luokse ja loi katseensa ensialkuun hissin kattoon. Oli toivottavaa, että heidät huomattaisiin ennen kuin valot sammutettaisiin, sillä kopperoon tulisi täysi pimeys ilman katossa olevia valaisimia.

Ren huokaisi hiljaa ja valui hissin seinää pitkin lattialle istumaan, vetäen toisen jalkansa koukkuun. He eivät voisi tilanteelle mitään, se tosiasia täytyi vain hyväksyä - yleisesti ottaen hän vihasi tällaisia tilanteita, joiden lopputulos ei ollut hänen henkilökohtaisesta panoksestaan kiinni. Siksi ne kai niin ahdistivatkin.
"Onneksi olet siinä. Yksin tämä olisi ollut viisi kertaa kauheampaa."
Tummempi nojasi päänsä Chetin jalkaa vasten, tuijottaen vastapäistä seinää kasvoillaan miettivä ilme.

[bubblegay]

Syömäänmeno kuulosti hyvältä. Se myös loi vaikutelman, että Ren ei panikoinut niin paljon, ettei olisi uskonut heidän selviävän hengissä ulos. Se oli jo jonkinlaista, ellei merkittävääkin edistystä. Ja lisäksi rauhoittavaa. Chet hymyili pienesti ja nosti toisen kätensä näpeltämään kaulustaan, jotta pääsisi tekemään hermostuksissaan edes jotain.
”Haluan pizzaa”, hän informoi.
Olihan hyvä ilmoittaa mahdollisista ruokailutottumuksista etukäteen, muuten he voisivat joutua kiistanalaisiksi päästessään pois hissistä. Aika karua.

Ren valui seinää pitkin istumaan, mutta Chet ei seurannut häntä vaan pysyi seisoma-asennossa. Hän pystyi aistimaan ahdistuksen, joka suorastaan säteili Renistä. Se sai automaattisesti huolen heräämään jossain hänen sisällään, vaikka hän tiesi hyvin, mikä ahdistuksen alkulähde oli ja että se menisi pois, kunhan he pääsisivät ulos siitä kopperosta. Myös jokin lämmin läikähti huolen keskellä Chetin sisällä, kun hän kuuli Renin seuraavat sanat. Hän ei voinut mitään sille, että oli perso sellaisille lauseille ja tunteelle, että oli jotenkin hyödyksi.
”Mmm”, vaaleampi ynähti ja laski toisen kätensä Renin hiuksiin, melkein silittäen niitä varoen.

Hetken oli hiljaista. Chet sulki silmänsä ja hengitti syvään, luoden keskittymiskykynsä johonkin täysin muuhun kuin heidän tilanteeseensa. Se osoittautui kuitenkin hankalaksi, kun yllättäen hissi tärähti ja sen valot särähtivät, mennen pois päältä sekunnin murto-osaksi. Chet räväytti silmänsä auki välittömästi ja lopetti kätensä liikkeen Renin hiuksissa.

Tarkoittiko tuo sitä, että heidät oli huomattu? Mutta hissi ei vieläkään liikkunut mihinkään suuntaan. Sen sijaan yksi valoista alkoi pikkuhiljaa värähdellä päälle ja pois lyhyiksi aikaväleiksi. Entä jos... Hemmetti. Chet mielessään rukoili, että joku tukikeskuksessa saisi vihdoinkin itseensä liikettä ja tekisi jotain, että he pääsisivät pois. Mitä tahansa. Kunhan ei pudottaisi heitä hissikuilun pohjalle.
”... Mikä tuo oli?” hän kysyi epävarmasti, viitaten tärähdykseen.
Ihan kuin Ren tietäisi paremmin.

[Darcy]

Chetin sormien kosketus hiuksissa oli jollain tavalla lohdullinen ja rauhoittava, eikä Ren jaksanut sillä hetkellä ajatella mitään muuta. Hetkellinen hiljaisuus ei tuntunut painostavalta, lähinnä vain jollain tavalla odottavalta - kumpikin pidätti selvästi henkeään, ollen varuillaan seuraavan tapahtumasarjan varalta. Eikä mikään ollut pahempaa kuin odotus, varsinkin silloin, kun ei tiennyt mitä oli luvassa.
Ren oli juuri keskittynyt kuuntelemaan Chetin tasaista hengitystä ja saanut itsensä kohtalaisen rauhalliseen olotilaan, kun hissi päätti näyttää elonmerkkejä ja muistuttaa käsillä olevasta tilanteesta mitä miellyttävimmällä tavalla. Koppero tärähti inhottavasti ja valot leikkasivat hetkeksi tyhjää, jonka aikana hissin valtasi pimeys.

Hissi ei liikkunut ylös eikä alas, he pysyivät visusti paikoillaan. Oliko tärähdys meinannut sitä, että vaijerit olivat huonossa hapessa, vai oliko koneen vain hetkeksi tukkinut jokin este, joka oli hetken aikaa ollut vierähtämässä pois? Sitä ei voinut kuin arvailla. Jokin Renin sisällä huusi halusta takertua Chetin jalkaan ja päästää paniikki valloilleen, rukoilla mahdollisesti anteeksiantoa kaikesta pahasta, jonka takia hänet oli tällä tavalla tuomittu, eikä tämän pienen äänen taltuttaminen käynyt kovin helposti. Tummempi joutui puristamaan sormensa nyrkkiin monen monta kertaa, ennen kuin sai hengityksensä taas tasaiseksi ja sydämentykytyksensä aisoihin. Siinä vaiheessa kämmenet olivat jo kipeytyneet kynsien pureutuessa ihoon aina vain uudelleen ja uudelleen, eikä sormien liikuttamisesta loppuen lopuksi tullut enää yhtään mitään.

Kirottu teknologia, joka ei koskaan toiminut sille määrätyllä tavalla.
"Sano jotain, ole kiltti, en kestä enää tätä hiljaisuutta", Ren pyysi, nostaen toisen kätensä hieromaan niskaansa hiusten alta. Lihaksia särki inhottavasti liiallisen ja samalla myös täysin tahattoman jännittämisen tuloksena. Hänellä olisi mahdollisuus saada ajatuksensa muualle, jos Chet sanoisi tai tekisi jotain, ihan mitä vain, kertoisi vaikka huonotasoisen vitsin (joita tällä kyllä riitti). Ihan mitä vain.

[bubblegay]

Mistä tahansa tärähdys oli johtunutkin, se ei ollut ainakaan parantanut heidän oloaan. Tarkemmin sanottuna Renin, sillä Chet koitti rauhoitella itseään päänsä sisällä ja ajatella kaikki muuta paitsi itse asiaa. Hän ei pitänyt pelkäämisestä, kuten tuskin moni muukaan. Pelko oli ihmisen viisain reaktio, mutta Chetistä ei oikein tuntunut siltä, kun hän tajusi laulavansa lastenlauluja mielessään vain päästäkseen keskittymään johonkin muuhun kuin hissiin. Ja mahdollisuuteen, että se yllättäen vain putoaisi, rysähtäisi hissikuilun pohjalle. Siitä ei selvitty hengissä noin vain, jos ollenkaan.

Renin pyyntö havahdutti Chetin mietteistään. Hän puri poskensa sisäpintaa ja mietti, mitä voisi sanoa. Se ei saisi liittyä hissiin, varsinkaan faktaan, että kumpikaan ei tiennyt, mitä heille tapahtuisi. Johonkin muuhun? Chet huoahti ja liukui seinää pitkin istumaan, laskeutuen Renin viereen. Hän nojasi takaraivonsa metalliseinämää vasten ja hengitti syvään.
”Sen pizzan on parempi olla hyvä”, vaaleampi totesi ja sulki silmänsä. ”Ja sinä maksat.”
Hän ei edes halunnut yrittää hissistä itsestään puhumista. Siitä voisi seurata jotain katastrofaalista.
”Ja seuraavan kerran valitsemme paremman elokuvan.”
Hyvin kannattava valinta.

Vaaleampi avasi silmänsä ja kääntyi katsomaan toista, ollen hetken hiljaa. Lopulta hän laski kätensä Renin vapaalle - toinen hieroi tummemman niskaa, joka ilmeisesti oli kipeytynyt. Syytä Chet ei jaksanut ajatella.
”Kunnossa?” hän kysyi, ristien sormensa toisen omien kanssa.
Kysymys viittasi moneenkin asiaan, mutta pääosin Chet halusi vain tietää, oliko toinen todella kunnossa, vaikka niskakipujen ja ahdistuksen lisäksi Ren ei vaikuttanut kuolevalta. Kärsivältä kylläkin.

Yksittäinen valo särähteli päälle ja pois vieläkin, mutta hetket alkoivat hidastua, ja pikkuhiljaa se näytti jäävän takaisin jatkuvaan päälläolotilaan. Chet toivoi, että valot pysyisivät päällä koko sen ajan, jonka he viettäisivät hississä. Pimeys olisi vielä pahempi.

[Darcy]

Ren naurahti hiljaa kun Chet liukui hänen viereensä hissin pohjalle pizzasta ja tarjousvuorosta puhuen. Pizza saisi tosiaan olla tavallista maukkaampi, siitä hän oli täysin samaa mieltä. Tämän jälkeen loppupäivän kannattaisi muutenkin sujua moitteettomasti.
"Seuraavan kerran menemme katsomaan jonkin viattoman lastenanimaation", Ren lisäsi toisen toteamukseen elokuvavalinnasta. Lastenleffoissa harvemmin tapahtui mitään mieltä järkyttävää - sateenkaaret ja pinkit ponit olisivat nyt olleet tarpeen. Ilmeisesti toimintapainotteiset elokuvat eivät sopineet heille. Tai sitten tässä koko päivässä oli jotain pahasti vinksallaan, ehkä oli vain kohtalon ivaa joutua loukkuun hissiin samaan tyyliin kuin elokuvassa.

Jos tilanne ei olisi ollut niin mieltä rasittava, tämä olisi saattanut jopa olla huvittavaa. Ren laski katsettaan hieman, tuntiessaan Chetin käden kosketuksen ja sormien lomittuvan omiensa kanssa. Kysymykseen olisi turha valehdella, mutta toisaalta, ei hän hengenhädässäkään ollut. Lopulta Ren tyytyi vain nyökkäämään aavistuksen verran. Valojen särähtely ärsytti silmiä jonkin verran, mutta parempi huonokin valo oli kuin ei valoa ollenkaan, joten ei paranisi valittaa.
"Mitä sanoisit valituskirjeestä, kunhan pääsemme ulos?", tummempi kysyi kulmiaan kohottaen. "Tämä on aika kehnoa asiakaspalvelua."
Miten olikaan aina niin, että täpärissä tilanteissa sarkasmi pyrki pintaan tavallista useammin? Tähän ei voinut suhtautua mitenkään muuten, ja tottahan se oli, ettei ollut millään tavalla asiakkaita imartelevaa, että hissi jumittui joka vaiheessa.

Ren laski niskaa hieroneen kätensä alas ja kallisti hieman päätään, nojautuen vasten Chetin olkapäätä. Sormet puristivat toisen omia hellästi, viestien samalla kaiken olevan kohtalaisen hyvin. Rauhallinen olo ei vain taaskaan saanut kestää kovin kauaa, sillä seuraavassa hetkessä hissin valot tasoittuivat pariksi sekunniksi, sammuen sen jälkeen kokonaan. Ren veti terävästi henkeä, jääden odottamaan niiden syttymistä, mutta mitään ei tapahtunut. Nyt he istuivat pimeässä kopissa neljän seinän sisällä, alapuolellaan kohtalaisen pitkä pudotus suoraan hissikuilun pohjalle. Niin mikä paniikki? Eihän tässä kukaan panikoinut, eihän?
Ajatukset olisi saatava pois hissikuilusta ja heidän erittäin huonolta näyttävästä tulevaisuudestaan, aivan sama millä tavalla.

Hetken mielijohteessa Ren liikahti pystympään, kohotti vapaan kätensä ja hapuili pimeässä otteen Chetin paidankauluksesta, vetäen toisen lähemmäs niin, että kykeni painamaan huulensa tämän omille. Sydän läpätti miljoonaa ja adrenaliini virtasi pitkin kehoa, saaden liikkeet teräviksi - suudelmakaan ei ollut millään tasolla hellä tai kokeileva.

[bubblegay]

Valituskirje kuulosti kohtuulliselta ja ansaitulta. Chet hymyili hieman ja nyökkäsi. Hän tosin tuskin voisi olla vastuussa sen kirjoittamisesta, sillä hänen verbaalinen lahjakkuutensa ja englannin kielen taitonsa yhdistettynä eivät varmastikaan loisi mitään hyvää. Joko kirjettä ei otettaisi vakavasti, se heitettäisiin silppuriin tai se koettaisiin ahdisteluna. Ren saisi siis luvan laatia valituksen. Hänen kynänsä ja päänsä olivat aina olleet paljon terävämmät kuin Chetin.
”Sinä kirjoitat sen”, vaaleampi informoi määrätietoisesti. ”Muuten sitä kirjettä ei koskaan otettaisi vakavasti missään. Voin kyllä lisätä pakolliset kirosanat joukkoon, kun olet valmis.”
Yksi asia, missä hän oli kielellisesti lahjakas.

Renin pää painui hänen olkapäälleen. Liikkeenä se ei ollut uusi, mutta vanha ja pitkään käyttämätön kylläkin. He eivät olleet harrastaneet paljoa hellyydenosoituksia sinä aikana, kun Ren oli ollut Saint Walden'sissa. Tietenkin monenlaisia läheisiä hetkiä, viattomia ja vähemmän viattomia oli ollut, mutta he harvoin pitelivät toisiaan kädestä kiinni kauemmin kuin kymmenen sekuntia. Eikä Ren usein nojaillut Chetiin, syystä tai toisesta. Se kuitenkin tuntui hyvältä ja rauhoittavalta, joten jälkimmäinen ei vastustellut tai vastannut liikkeeseen mitenkään, ainoastaan silitti toisen käden ihoa peukalollaan.

Rauhallinen, hiljainen hetki ei voinut kestää ikuisesti. Ei tietenkään, ei heidän tuurillaan. Sen sijaan, että kaikki olisi jatkunut turvallisena ja siedettävänä, valot alkoivat temppuilla uudemman kerran. Aluksi ne normalisoituivat, luoden melkein turhaa toivoa. Sitten, ilman minkäänlaista varoitusta tai merkkiä, ne menivät pois päältä kokonaan ja jättivät heidät istumaan pimeään, ahtaaseen, metalliseen koppiinsa ilman minkäänlaista kontaktia ulkomaailmaan. Kuinka rauhoittavaa.

Äkillinen pelko sai adrenaliinin virtaamaan ja hengityksen tihentymään sekä muuttumaan pinnallisemmaksi. Siitä huolimatta Renin suudelma tuli yllätyksenä. Positiivisena sellaisena. Chet hämmentyi hieman toisen reagoinnista tilanteeseen, mutta otti häiriön vastaan mielellään. Mikä tahansa, joka sai hänet keskittymään johonkin muuhun, kelpasi sillä hetkellä. Chet vastasi suudelmaan yhtä varmasti ja vahvasti kuin Ren, ujuttaen kielensä toisen suuhun melkein välittömästi.

Saadakseen jotain tekemistä hieman täriseville käsilleen hän nosti toisen tummemman hiuksiin ja kiersi toisen jonnekin nuoremman lantion tienoille. Sijaintia oli hankala määritellä istuvassa asennossa. Sydän hakkasi ja aivot kävivät läpi kaikkea sillä hetkellä tapahtuvaa. Suudelma kuitenkin pelasti paljon.

Tai olisi pelastanut, ellei hissi olisi tärähtänyt sillä hetkellä uudemman kerran. Chet erkani suudelmasta välittömästi, räpytellen silmiään, jotka alkoivat tottua pimeään. Mitä nyt tapahtuisi? Putoavaisitko he?
Hän ei halunnut miettiä asiaa, vaan iski hampaansa Renin kaulaan.

[Darcy]

Ilmeisesti suudelma ei ollut huono idea, ei sitten ollenkaan; ainakin se antoi hetkeksi muuta ajateltavaa kuin alla vaanivan hissikuilun ja totaalisesti pimenneet valot. Ren raotti huuliaan Chetin vastatessa suudelmaan, päästäen toisen syventämään suudelmaa kielellään. Hän ehti tuntea vaaleamman kädet hiuksissaan ja lantionsa seudulla, mutta suudelma ja kosketus särkyivät kun hissi äkkiä tärähti uhkaavasti. Siinä missä Chet erkani kauemmas ja räpytteli silmiään, Ren hätkähti äkillistä liikettä ja oli vähällä lyödä takaraivonsa hissin metalliseinään.

Helvetti sentään, eikö kukaan tosiaankaan ollut huomannut heitä? Ei kai avun saaminen paikalle voinut kestää näin kauaa? Hänellä ei ollut kelloa, joten aikaakaan ei nähnyt mistään - luultavasti he olivat olleet hississä vasta hyvin pienen hetken, mutta se oli tuntunut pidemmältä kuin ikuisuudelta.
Chetin hampaiden tunteminen kaulalla sai Renin ajatukset hetkeksi pois hissistä ja siitä seikasta, että he saattaisivat tippua kuilun pohjalle hetkellä millä hyvänsä. Adrenaliini sai kehon tärisemään, eikä hän tuntenut minkäänlaista kipua vaaleamman väkivaltaisista otteista, päinvastoin, ne tuntuivat saavan häneen elämää.
Pelkääminen oli henkisesti rasittavaa, varsinkin kun ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Nyt täytyi ottaa järki käteen, eivät he kuolisi. Eivät vielä, he olivat ihan liian nuoria, eivätkä todellakaan olleet eläneet elämäänsä sen loppuun saakka - ei tämä voinut loppua tähän, totta hemmetissä heillä oli vielä vaikka mitä edessä. Hississä oli vain jokin hetkellinen toimintahäiriö, ei varmasti menisi enää kauaa, kun se lähtisi taas rullaamaan tavalliseen tapaansa ja valot syttyisivät uudelleen.
Ei tässä mitään pelastustoimenpiteitä kaivattu, kyllä se siitä. Pikkuhiljaa.
Luultavasti.

Mielensisäinen rauhoittelu ei tuottanut ihan niin hyviä tuloksia kuin aina aikaisemmin; yleensä Ren sai itsensä kuriin helposti, tunteenpurkaukset eivät olleet hänen alaansa. Mutta nyt ajatukset eivät ottaneet rauhoittuakseen, ja saadakseen edes jotain lohtua tummempi kohotti vasemman kätensä Chetin niskahiusten sekaan, painautuen lähemmäs toista. Samalla hän taivutti päätään sivulle antaakseen vaaleammalle enemmän tilaa kaulallaan.
Valot särähtivät ilman mitään ennakkovaroitusta, välähtäen pari kertaa epävarmasti päälle ja pois, kunnes hississä oli taas pimeää. Ren ei voinut sille mitään, että kuunteli kokoajan ihan liian tarkasti jokaista pientäkin ääntä, joka saattoi kieliä siitä, että hissi rämähtäisi seuraavassa hetkessä vauhdilla alas.

Oliko nyt tunnustusten aika?
"Minä luulin, etten näkisi sinua enää koskaan", Ren sanoi hiljaa, kuiskaten, "silloin kun lähdit Japanista."
Kyllä, nyt oli aika lyödä kortteja pöytään.
”Ajattelitko edes koskaan palaavasi? Ajattelitko koskaan… minua?”

[bubblegay]

Pimeää. Chetin hampaat irtosivat Renin iholta, kun valot alkoivat särähdellä, ja hänen huultensa kosketus jäi vain aavemaiseksi hipaisuksi pimeyden ympäröidessä heidät. Kun asiaa ajatteli, se olisi ollut loistava kohta panikoida: kiljua, huutaa, hakata seiniä, itkeä, ahdistua. Silti hänen olonsa oli yllättävän tyyni. Ehkä syynä oli toisen ihmisen läsnäolo. Oli miten oli, Chetin lihakset värisivät hienoisesti, mutta muutoin hän ei liikkunut. Pysyi vain paikallaan, pää Renin kaulaa vasten painettuna ja kuunteli toisen pojan hengitystä, hissikuilusta kaikuvia ääniä, jotka kuulostivat merenalaisilta. Kaukaisilta.

Chet ei osannut odottaa ystävänsä kuiskaavaa ääntä, joka kohosi yksinäisenä ilmaan pienessä metallikopissa. Hän rentoutui hieman ja antoi ajatusten virrata. Tuntui hassulta puhua yhtäkkiä sellaisista asioista, kuunnella Renin puhuvan menneisyydestä ilman pyyntöä tai kinumista, mutta ehkä se sopi siihen tilanteeseen. Chet painoi päänsä Renin hartialle, hengittäen kertaalleen syvään ja leikitellen pojan hiussuortuvilla, jotka oli ehtinyt kietoa sormiensa ympärille.

Palaaminen. Japani. Ren. Ajatus Renin kadottamisesta ikuisiksi ajoiksi oli kirpaissut, Chet muisti sen, muisti sen tunteen paremmin kuin hyvin. Hän muisti, ettei ollut suhtautunut muuttoon pelkällä olankohautuksella. Muisti viime talven ja suljetut huoneet, kirkkaat värit, äänet, kaiuttomat äänet, jotka vain hän kuuli. Muisti ajan, kun hänen kielitaitonsa oli vielä ruosteessa eikä hän tuntenut ketään. Muisti hyvin sen, kun yritti puhua muille ihmisille samalla tavalla kuin oli puhunut Renille ja sai huomata, ettei se toiminut. Ettei se tuntunut samalta tai onnistunut alkuunkaan, oli yritystä mukana kuinka paljon tahansa.

Mutta oliko hän ajatellut tosissaan palaavansa? Hän ei tiennyt. Ehkä jonain päivänä. Unelmat olivat ehtineet saada siivet ja lennättää hänet mielensä syövereissä pitkälle, paljon pidemmälle kuin hän oli ehtinyt vielä kulkea. Toisaalta Japani oli Chetin koti, tulisi aina olemaan, ja ihmiset halusivat palata kotiinsa jossain vaiheessa. Milloin, sitä kukaan ei kai tiennyt.
Oliko hän ajatellut Reniä? Liikaakin, aivan liikaa. Pienet yksityiskohdat, joita kohtasi päivittäin, muistuttivat Chetiä Renistä. Ihmiset muistuttivat Renistä, mutteivät koskaan yltäneet samalle tasolle.

Chet pyöritti peukaloaan Renin lantiolla, jolle oli unohtanut kätensä. Liike oli haaveileva, irrallinen.
“Mmm”, hän ynähti ensin myöntävästi pojan hartiaa vasten. Sitten hän nosti päätään hieman, antoi leukansa nojata siihen. “Kai minä uskoin palaavani. Joskus. Kun olin saanut tarpeekseni maailmasta ja haluaisin palata kotiin.”
Se kuulosti tylyltä, siltä, kuin hän ei olisi välittänyt. Ei aivan oikealta. Olisi lisättävä jotain.
“Kyllä minä ajattelin sinua. Paljonkin. Sinä olet Ren, sinä... olet mukana vähän kaikessa, mitä ikinä teenkin. Vaikka en uskonutkaan palaavani Japaniin ihan heti, en ihan myöhemminkään, en ikinä ajatellut etten tapaisi sinua uudestaan. En halunnut ajatella sellaista.”

Monologi. Chet hymähti itsekseen ja koitti olla välittämättä tavasta, jolla hissin valot alkoivat särähdellä uudemman kerran, epätasaisesti ja hylätysti.
“Ren, miksi sinä tulit Saint Walden'siin?”
Se oli kysymys, jonka hän oli halunnut kysyä jo kauan. Ja saada vastauksen. Totuuden, oikeita sanoja, ei pelkästään korumaisia kiertopuheita ja hymyjä.
“Oikeasti.”

[Darcy]

Kysymys jäi leijumaan ilmaan heidän ympärilleen, eikä Chet vastannut siihen heti. Hiljaisuus ei tuntunut painostavalta tai häiritsevältä, enemmänkin odottavalta, joskaan Ren ei ollut varma mitä hän odotti. Tai mitä hänen olisi edes pitänyt odottaa. Jollain tavalla koko episodi tuntui nyt kaukaiselta, kun he kuitenkin olivat siinä vierekkäin - melkein kuin Chet ei olisi koskaan lähtenytkään. Ja silti samaan aikaan hän ei voinut olla ajattelematta, entä jos.
Entä jos hän ei olisi tullut britteihin? Entä jos Chet ei olisi koskaan palannut takaisin Japaniin? Mitä olisi tapahtunut? Ehkä heidän tiensä olisivat eronneet toisistaan ja he olisivat pikkuhiljaa unohtaneet toisensa, ja sen, miltä tuntui olla lähekkäin. Ehkä Chet olisi löytänyt täältä jonkun itselleen tärkeän ihmisen ja olisi ollut onnellinen. Olisiko niin käynyt, jos hän ei olisi tehnyt sitä mitä oli tehnyt?

Ren liikahti hieman, parantaen asentoaan hissin seinää vasten. Olo oli jotenkin ristiriitainen. Chet painoi päänsä hänen hartialleen, ynähtäen.
Jostain syystä ensimmäinen versio vastauksesta sai aikaan solmun jonnekin vatsan tienoille, kuristamaan häntä sisältä päin. Kai. Ehkä. Sitten joskus. Entä jos toinen ei olisikaan saanut maailmasta tarpeekseen? Oli typerää miettiä tällaisia, mutta valitettavasti Ren ei voinut ajatuksenjuoksulleen mitään. Luojan kiitos toinen ei nähnyt hänen ilmettään hämärässä.

Lisäys helpotti solmua hieman, muttei poistanut sitä kokonaan. Ainakin Chet oli ajatellut häntä. Tai niin Ren halusi uskoa, ei hän välittänyt, vaikka vaaleampi olisi valehdellut - se tuntui todelta kun toinen sanoi sen ääneen. Ja se tunne riitti. Ehkä hän ei edes halunnut tietää enempää, koko aihe oli niin herkkä, että se olisi saattanut johtaa paljon syvemmille vesille.
'Miksi sinä tulit Saint Walden'siin?'
Kysymys, jota Ren oli osannut odottaa, mutta johon hänellä oli silti vaikeuksia vastata.
'Oikeasti.'

Tummempi sulki hetkeksi silmänsä, tunnustellen tilannetta. Miksi hän oli tullut alkujaankaan Saint Walden'siin? Jostain syystä Ren olisi halunnut vastata tulleensa puhtaasti opiskelumielessä, sillä hän ei voinut estää itseään tuntemasta oloaan heikoksi, kun syy oli puoliksi jotain ihan muuta. Tai oikeastaan reilusti yli puoliksi, lähes kokonaan.
Oli niin vaikeaa myöntää jopa itselle, että todellisuudessa hän oli halunnut vain paeta. Silloin kun hän olisi tarvinnut toista kaikkein eniten, tämä olikin toisella puolella maailmaa. Kaikki oli mennyt Japanissa päin helvettiä Arisan onnettomuuden jälkeen, asiat olivat alkaneet kaatua päälle yksi kerrallaan, kunnes hän ei ollut enää kestänyt.

"Koska minä tarvitsin sinua."
Se oli niin totta kuin vain pystyi. Ren piti silmänsä suljettuina, sillä niiden avaaminen olisi vain kirvellyt.
"Koska en kestänyt enää ja halusin pois."

[bubblegay]

Kun otti huomioon kaikki ne vuodet, jotka he olivat viettäneet yhdessä, ja ajat, jolloin he olivat olleet erottamattomat, Chetiä hämmensi välillä Renin eristäytyneisyys. Tapa, jolla hän pystyi halutessaan piilottamaan asioita itsestään. Lausumattomia sanoja, tekemättömiä tekoja, kertomattomia asioita. Välillä tuntui siltä, kuin Ren loisi Chetille omaa, erillistä maailmaansa - paikkaa, jossa vain valikoiduista asioista tuli totuuksia ja osa valui laidan yli unohduksiin. Chet tiesi, ettei ollut kertonut Renille läheskään kaikkea, mitä pitäisi, mutta vaikutti siltä, että fakta oli molemminpuolinen.

Hieman poissaolevasti kiharapää hapuili varoen Renin kättä ja sen saavuttaessaan kosketti sormenpäillään ihoa kevyesti. Päässä pyöri satoja kysymyksiä, joista osa oli aiheellisia ja osa täysin typeriä, mutta jollain keinolla niistä pitäisi muodostaa yksi repliikki. Yksi ainoa lause, jolla vastata Renille. Tällaisina hetkinä Chet vihasi tapaa, jolla epäonnistui kaikessa, mihin liittyi verbaliikkaa.

Ren oli puristanut silmänsä kiinni, Chet huomasi kohottaessaan päätään hieman. Vaaleampi ei viitsinyt kommentoida asiaan mitenkään, vaan laski päänsä uudestaan ja painoi huulensa epävarmasti Renin kaulalle. Hän ei ollut varma, mitä tehdä tai miten olla. Kuinka hän voisi tehdä siitä sulavaa? Häntä kiinnosti, salaa hän halusi alkaa huutaa ja inttää tarkempia yksityiskohtia poikaystävältään, mutta jopa Chetin tahdikkuus oli parempaa luokkaa. Hänkin tiesi, ettei niin yksinkertaisesti voinut tehdä.

Vanhempi hapuili sanoja vielä silloinkin, kun ne nousivat hänen huuliltaan.
”Mitä sinä et kestänyt?” hän kysyi, ääni osittain Renin kaulakuoppaan tukahtuen.
Se taisi summata yhteen suurimman osan hänen kysymyksistään. Ren ei ollut koskaan maininnut sanallakaan tarkkoja syitä sille, miksi oli siellä, mitä hän ylipäänsä teki siinä hississä - aina jotain ympäripyöreää tai hiljaisuus. Chet tunsi ystävänsä, tiesi, että syyn piti olla raskaampi kuin pelkkä opiskelu.
”Kerro minulle. Minä olen tässä nyt.”
Chet piti siitä, kun kuulosti luotettavammalta ja hyväsydämisemmältä kuin oikeasti oli. Piti siitä, kun osasi edes johdattaa jonkun keskustelun oikeaan suuntaan. Se antoi hänelle tunnetta kontrollista, jota hänellä harvoin oli.

Nyt kontrollia vain varjosti heräilevä huoli ja uteliaisuus. Sekä paljon puhutun pizzan kaukainen kutsuhuuto.

[Darcy]

Rehellisesti sanottuna Ren ei ollut varma, halusiko hän ihan tosissaan kertoa Chetille. Tapahtuneesta puhuminen ja sen sanominen ääneen tekivät koko asiasta niin... elävän. Todellisen. Jos koko onnettomuuden vain työnsi syvälle mieleen ja vältti sen ajattelemista, se tuntui jollain tavalla kaukaiselta, aivan kuin se olisi ollut vain painajainen tai muistivääristymä. Eikä Ren tiennyt, halusiko tehdä tapahtuneesta vähemmän epätodellisen kuin mitä se tällä hetkellä oli.
Kaikki asiat eivät vain helpottaneet, vaikka niistä puhui ääneen - ja jotkin niistä sattuivat niin paljon, että ne olivat ajaa hulluksi.

Silti Ren tiesi, että Chet pakottaisi totuuden hänestä ulos vielä jossain vaiheessa. Ei se pysyisi piilossa kuitenkaan ikuisuutta, ei mikään salaisuus koskaan pysynyt, joten miksi tämä olisi millään tavalla erilainen.
'Minä olen tässä nyt.'
Sanat sekä lohduttivat että sattuivat. Oli hyvä, että Chet oli siinä, eikä kaukana toisella mantereella. Mutta samaan aikaan Ren jaksoi silti vatvoa sitä kaikkea yksin viettämään aikaa Japanissa, niitä kaikkia tilanteita, joista hän olisi halunnut toiselle kertoa, muttei ollut kyennyt. Ei tällaisista asioista kerrottu puhelimessa tai kirjeessä. Kyllä hän oli ollut pariin otteeseen vähällä avata suunsa ja kertoa, muttei ollut lopulta koskaan pystynyt. Olisiko hänen pitänyt?

"Minä en... Chet, Arisa jäi auton alle."
Suljetut silmäluomat kostautuivat viimeistään tässä vaiheessa - ennen kuin Ren edes huomasi, hänen aivonsa syöttivät tajuntaan kuvia tapahtumaketjusta. Hän näki silmiensä edessä siskonsa makaamassa keskellä kävelytietä, liikkumattomana; asvaltilla oli verta, se erottui valkoisiksi maalatuista viivoista hyvin. Paikalle oli kerääntynyt väkeä, joku oli jo soittanut ambulanssin, se saapui äänekkäästi ja ensihoitajat ryntäsivät ihmismassan lävitse, työntäen hänet kauemmas, pois tieltä. Se oli ollut Renin elämän hirvittävin hetki - ehkä ensimmäistä kertaa elämässään hän oli tuntenut itensä täysin avuttomaksi.
Eikä se edes ollut viimeinen.
Arisa oli kiidätetty heti sisälle sairaalaan ja suoraan leikkaukseen, eikä hän ollut saanut nähdä siskoaan ennen sitä. Leikkaus oli kestänyt ikuisuuden ja vielä enemmän, ja kun se vihdoin oli päättynyt, ei sisko näyttänyt läheskään siltä kuin Ren oli toivonut. Elinvoima oli tiessään, joka paikassa näkyi vain letkuja ja pusseja, punaisiksi värjäytyneitä kääreitä.

Ren avasi silmänsä ja räpytteli pariin otteeseen, saadakseen muistot pois mielestään. Ne olivat liian kirkkaita, ne sattuivat. Voi helvetti, ei olisi pitänyt sanoa yhtään mitään. Hän kohotti toisen, vapaan kätensä pyyhkäisemään silmiään.
"Hän ei selvinnyt."
Sanat olivat vain hiljainen kuiskaus, sillä enempää ääntä ei lähtenyt.
"Minä en voinut tehdä mitään, hän ei selvinnyt. Chet, Arisa on..."
Ren kyennyt jatkamaan. Ikävän, häpeän ja surun aalto pyyhkäisi ylitse raskaana, eikä hän osannut tehdä mitään pitääkseen sen loitolla. Hän ei ollut itkenyt miltein vuoteen, sillä kyyneleitä ei ollut tullut - nyt asia tuntui korjaantuneen. Hän tunsi kuinka märät, suolaiset kyyneleet valuivat poskille ja siitä alas leualle.