Ma jeunesse

[bubblegay]

// enkusta ranskaan, woot woot. dara ja rentsukka, komma här. //

Chet tiesi, milloin ne olivat tulossa. Sen sijaan hän ei tiennyt, miksi ne tulivat.

Ne ilmoittivat itsestään pienin vihjein. Joskus aikaväli saattoi olla päivä, joskus pari tuntia. Mutta ne eivät koskaan väistyneet, eikä hän osannut kontrolloida niitä, sanoa niille ei. Hän ei osannut myöskään hallita häpeää, joka syntyi niiden jälkeen, sai kyyneleet kihoamaan silmiin ja hänet oksentamaan yhä uudelleen. Hän ei halunnut niitä, ei pitänyt niistä, muttei osannut myöskään elää ilman niitä. Niistä oli tullut osa häntä.

Chetin olisi kai pitänyt kutsua niitä ahmimiskohtauksiksi, mutta ei hän osannut. Ei hän nähnyt niitä minkäänlaisina kohtauksina. Se vain tapahtui; yhtäkkiä hän vain tajusi kiskovansa sänkynsä alta kaikkia herkkuja, joita vain käsiinsä sai, syövänsä ja syövänsä kykenemättä hallitsemaan itseään lainkaan. Hän tiesi kyllä hyvin, että kohtaukset jatkaisivat aina samaa noidankehää ja että hänen olisi täytynyt tehdä jotain asialle, mutta ei hän halunnut. Lisäksi ne olivat alkaneet tulla entistä harvemmin. Nykyään niitä saattoi olla kerrasta muutamaan kertaan viikossa, aiemmin niitä oli tullut useammin. Ne eivät haitanneet hänen elämäänsä näkyvästi. Edes Jocey ei tiennyt, eikä hän ollut edes herännyt niinä öinä, kun Chet oli herännyt syömään ja hiippaillut myöhemmin vessatiloihin, jotta saisi työnnettyä sormet kurkkuunsa rauhassa. Hän tiesi, että oli kunnossa; hän piti itsensä kontrollissa, piti kaiken järjestyksessä.

Chet ei edes muistanut, missä vaiheessa oli tullut huoneeseensa. Hän ei muistanut myöskään sitä, milloin oli vetänyt esille kaksi suklaalevyä ja avannut ne. Kurkkuun sattui vähän, varmaankin eilisiltaisen hammasharjaepisodin takia, mutta siihen tarkoitettu suihke oli pidemmän ujuttautumismatkan päässä sängyn alla. Syyllisyys tykytti jossain rinnassa, mutta hän rauhoitteli itseään samalla, koittaen tukahduttaa sen pois. Hän oksentaisi suklaan kuitenkin ulos, hän voisi syödä sen. Se ei koskaan ehtisi sulaa, hän ei lihoisi.

Lihominen taas lopettaisi kaiken. Se taisi olla Chetin suurin pelko heti vaahtokarkkien maahantuonnin keskeyttämisen jälkeen. Hän oli tanssija, hän tarvitsi kehoaan. Se oli hänen instrumenttinsa, se asia, joka teki hänestä arvokkaan ja inhimillisen. Lihominen näkyisi, tekisi instrumentista huonon. Ja lopulta hänen kehonsa lakkaisi olemasta sellainen. Chet ei ollut nytkään tyytyväinen itseensä, mutta lohduttautui sillä, ettei joutunut pitämään mitään sisällään ellei niin halunnut.

Polviin sattui vähän, kun hän kumartui repimään enemmän tavaraa sänkynsä alta. Onneksi Jocey oli vielä tunneilla.

[Darcy]

Ren oli kerrankin jättänyt oppikirjat rauhaan ja suunnannut oleskeluhuoneeseen, ihan vain viettääkseen aikaa muutenkin kuin lukemalla. Numerot pysyivät korkealla ilman tämän päivän täysimittaista panostusta ja hän koki myös ansainneensa pienen lepotauon iänikuisesta lukemisestaan, vaikka kirjoista irtautuminen olikin toisinaan vaikeaa. Ren astahti sisälle oleskeluhuoneeseen ja vilkaisi ympärilleen, etsien tuttuja kasvoja katseellaan, mutta ketään mielenkiintoista ei löytynyt. Hän ei ollut nähnyt Chetiä koko päivänä, ehkä toinen oli liikkunut tänään normaalia huomaamattomammin. Vaikka hänellä ei ollutkaan vaaleammalle mitään erityistä asiaa, hän halusi silti löytää tämän ja sen vuoksi Ren kääntyikin ympäri oleskeluhuoneen oviaukossa ja pyörähti tulosuuntaansa, suunnaten takaisin poikien päätyyn. Chetin huone oli aina paras paikka aloittaa etsinnät.

Käytävällä tuli vastaan pari hassua oppilasta, jotka Ren ohitti hymyillen tervehdykseksi, jäämättä vaihtamaan sen enempää kuulumisia. Numero kolmonen oli toisessa päässä rakennusta, joten hän sai kääntyä monen monta kertaa ennen kuin vihdoin saavutti huoneen oven. Kohteliaisuussyistä hän kopautti oveen rystysillään nopeasti ja painoi samaa aikaa ovenkahvaa alas, ihan vain huomatakseen että kulkuyhteys sisälle oli avoin. Mieleen ei juolahtanut ajatuskaan siitä, että hän saattaisi keskeyttää jotain vähemmän kaunista liian äkillisellä sisääntulollaan. Ensisilmäyksellä Ren huomasi vain Chetin olevan kyyristyneenä sängyn vieressä ja tonkivan jotain laidan alta. Kulmiaan kohottaen hän asteli hieman lähemmäs, mutta pysähtyi parin metrin päähän kesken askelten. Silmiin pistivät avatut suklaalevyt, jotka lojuivat sängyllä. Oli toki normaalia syödä makeisia, olihan hän itsekin perso kaikelle tällaiselle, mutta ei kukaan vetänyt kahta suklaalevyä ihan näin keveästi.

"Mitä tämä on?", Ren kysyi hieman haparoiden ja astui sängyn luokse, nostaen toisen suklaalevyn käsiinsä. Katse kiersi ensin käärepaperia ja tipahti sitten lattianrajassa polvillaan lymyävään Chetiin. Eihän tämä nyt vielä ollut mitenkään vakavaa... Ren kumartui hieman ja vetäisi sängyn reunan ylitse tippuneen päiväpeiton syrjään nähdäkseen, mitä toinen oli sängyn alta ollut tonkimassa.
Tässä vaiheessa huoli pyyhkäisi kunnolla ylitse.
"Et kai sinä... Chet, katso minua."
Ren laski suklaalevyn pois käsistään ja istuutui sängyn reunalle toisen eteen, kohottaen toisella kädellään vaaleamman kasvoja. Silmien ilme oli kysyvä, mutta ennen kaikkea huolestunut. Syyttely oli aivan turhaa, Chet syytti varmasti itseään ihan tarpeeksi jo pelkästään oman päänsä sisällä.

Oikeastaan hänen Renin olisi varmaan pitänyt syyttää itseään – miksei hän ollut huomannut mitään? Päässä ei ollut kertaakaan käynyt ajatusta siitä, että toisella voisi olla tämänkaltainen ongelma. Peittikö Chet muka kaiken näin hyvin? Vai oliko Ren vain sokea?
”Sinä voit kertoa minulle”, hän lupasi hiljaa, katsoen toista edelleen silmiin. Mitä piti kertoa, siihen ei ollut kriteerejä: mitä Chet ikinä halusikaan sanoa, hän kuuntelisi.

[bubblegay]

Chet tajusi liian myöhään, että huoneeseen oli astunut joku muukin. Hän ei kohottanut katsettaan tarkistaakseen, kuka tulija oli. Sillä ei ollut paljoakaan väliä, sillä seuraamus olisi silti sama. Hän puri kieltään ja koitti estää paniikkia kohoamasta mielessään. Hän oli varautunut tähän. Hän oli suunnitellut etukäteen, mitä sanoisi, jos joku koskaan löytäisi hänen kätkönsä. Tai näkisi hänet oksentamassa tai syömässä. Hän oli laskelmoinut, mitä sanoisi, miltä näyttäisi, miten elehtisi. Nyt se vain tuntui kovin vaikealta, etenkin, kun Joceyn sijasta ilmassa leijaili Renin epävarma ääni. Kysymys oli turha.

Hän ei aikonut katsoa toista. Sen sijaan Chet naulitsi katseensa jonnekin sängyn alaosan tienoille, mutta pystyi silti havaitsemaan, kuinka Ren astui lähemmäs ja nosti käteensä toisen suklaalevyistä. Chet melkein säpsähti, kun hän tajusi, että toinen veti päiväpeiton syrjään. Se tuntui vähän samalta kuin läimäisy tai muu fyysinen vahingoitus. Chet välitti Renistä ja oli muutenkin avoin, pirteä ihminen, mutta hänelläkin oli oma rajansa, jota muut eivät saaneet ylittää. Jos niin tehtiin, hän ahdistui. Niin ei vain yleensä käynyt, koska Chetin raja kulki eri kohdissa kuin muiden.

Lisää puhetta. Katso minua. Hän ei totellut, ei hän halunnut katsoa tummempaa. Renin ei kuulunut olla siellä tai nähdä sitä. Ei se kuulunut hänelle mitenkään. Chet tunsi, kuinka poika kohotti hänen kasvojaan ja siirsikin katseensa eteensä, hieman alakanttiin, muttei Renin kasvoihin. Hänen teki mieli vetäytyä pois kosketuksesta, pitää toinen kaukana.
Sinä voit kertoa minulle.
Ei voinut. Sen verran Chet myötäili, että itsepäisyytensä niellen hän kohotti katseensa Renin silmiin. Toisen ilme oli sydäntäsärkevä, ja hänen teki mieli kääntyä välittömästi muualle.

Chet puraisi huultaan ja sanoi sitten ainoan asian, mitä halusi.
”Mene pois.”
Hänen äänensä oli vaimea, mutta sen pystyi silti sentään kuulemaan. Oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi sanonut niin Renille, jos ikinä. Mutta tämä oli se pimeä alue, jolle kukaan, kukaan ei saanut tulla. Chetin yksinoikeus. Hänellä oli kontrolli, ja hän aikoi pitää siitä kiinni.
”Ei tämä kuulu sinulle.”
Niiden sanojen päätteeksi Chet vetäytyi kauemmas ja työnsi ehkä liiallisellakin voimalla äsken kiskomansa tarpeet takaisin sänkynsä alle, kätkönsä pimentoon. Hän vilkaisi kaipaavasti kurkkusuihketta, mutta tiesi, millainen helvetti aukeaisi, jos vetäisi sen nyt esiin. Ahmimiskohtaus ei ollut laantunut mihinkään, se vaani häntä vieläkin ja eniten hän halusi Renin lähtevän, jotta voisi syödä. Vaaleampi tarttui suklaalevyihin ja heitti nekin sänkynsä alle, aivan kuin niiden piilottaminen olisi poistanut niiden olemassaolon Renin muistista.
”Ihan oikeasti, mene pois”, Chet sähähti ja mulkaisi tummempaa. ”Nähdään myöhemmin. Mene.”

[Darcy]

Renin ilme ei muuttunut ainakaan parempaan, kun Chet vihdoin avasi suunsa ja ainoa asia, jonka hän kuuli, oli käsky häipyä. Mutta hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä yhtään mihinkään, luulisi että vaaleampi tietäisi sen.
"Minä en mene minnekään", hän vastasi rauhallisesti, selkeällä äänellä. Chet ei saisi häntä ulos huoneesta, ei vaikka käyttäisi väkivaltaa - sitä oli nähty ennenkin, kyllä hän kestäisi. Vaaleampi vetäytyi kauemmas todettuaan ensin, ettei asia kuulunut Renille ja työnsi näkyville jääneet tavarat takaisin sängyn alle. Suklaalevytkin katosivat sängynalaisen kätkön uumeniin, ja ele sai tummemman puistamaan hieman päätään. Itsepintaisesti hän istui sängyn laidalla Chetin edessä, tekemättä elettäkään lähtönsä eteen, vaikka toinen verta vasten käski, vieläpä kolmesti.

"Ei, minä pysyn tässä", hän ilmoitti, välittämättä toisen äkäisesti mulkaisusta ja sähähdyksestä. Totta kai tämä kuului hänelle, Ren tunsi syyllisyyttä sen puolesta, ettei ollut aikaisemmin tajunnut mitään. Aivan kuin hän kykenisi vain kävelemään pois tilanteesta ja jättämään Chetin yksin ongelmansa kanssa. Niin ei tulisi koskaan käymään, sillä hän ei voisi katsoa itseään enää ikinä peilistä tuntematta omantunnon tuskia, jos hän ei auttaisi edes jotenkin.
"Chet, minä näin kaiken jo, piilottelu ei auta ollenkaan. En ole lähdössä minnekään, et saa minua täältä ulos."
Vaaleampi tuskin kuuntelisi häntä ollenkaan, mutta Ren puhui silti.

"Haluan auttaa. Kerro minulle, mitä on tapahtunut?"
Jotain oli pakko olla tapahtunut, sillä eivät tämän tyyppiset ongelmat syntyneet itsestään. Chet oli ollut briteissä jo jonkin aikaa, eikä Ren tiennyt siitä ajasta vielä mitään - hän oli kuulunut toisen elämään akuutisti vain ennen ja jälkeen tämän aikakauden, eikä vaaleampi ollut maininnut siitä mitään sanallakaan. Hän ei ollut tyhmä ja kykeni helposti laskemaan tämän yhtälön. Hiljaisuus oli aina paha asia, se merkitsi, että joku jätti jotain kertomatta.

Tummempi katsoi toista tiukasta silmiin, odottaen jonkinlaista reaktiota, jotain elettä tai ilmettä. Chetin paha olo heijastui aina jollain tavalla Reniin: jos ensiksi mainittu oli pahalla tuulella, mitä luultavimmin myös jälkimmäinen oli. Jos toisen olo oli huono ja jokin mättäsi, ei hänkään kyennyt olemaan täysin iloinen ja nauttimaan mistään kunnolla.

[bubblegay]

Olisi pitänyt arvata, ettei Ren aikonut liikkua paikaltaan mihinkään suuntaan. Hän oli aina ollut itsepäinen, mutta nyt Chet koki piirteen toisessa ärsyttävämpänä kuin koskaan. Häntä turhautti, eikä asiaa auttanut tapa, jolla Ren ei järkähtänyt negatiivisten reaktioidenkaan takia vaan sanoi juuri ne asiat, joita Chet ei halunnut kuulla. Hän ei tarvinnut tietoa siitä, ettei piilottelu enää auttanut, tai että Ren halusi auttaa. Ne olivat itsestäänselviä asioita, joiden toistaminen ahdisti. Kaikkein inhottavinta oli kuitenkin tummemman viimeinen kysymys: kerro minulle, mitä on tapahtunut.

Oli niin paljon asioita, joita Ren ei tiennyt. Chet ei ollut varma, miksei ollut koskaan kertonut. Ehkä sopivaa aikaa ei vain ollut tullut. Hän pelkäsi myös sitä, millaisen reaktion saisi vastaansa. Hän ei halunnut, että saisi Renin erkanemaan itsestään millään tavalla - tai kertoa toiselle mitään, mikä meni hänen mukavuusaluensa rajojen ulkopuolelle. He olivat tottuneet jakamaan keskenään kaiken, mutta tämä oli jotain, mitä Chet ei voinut kuvitellakaan tunnustavansa.

Vastaus. Täytyisi keksiä jotain. Kaikki ne vakuuttelut, repliikit, joita hän oli suunnitellut vastaavassa tilanteessa käyttävänsä osoittautuivat yhtäkkiä turhiksi. Se oli Ren. Ren näkisi hänen lävitseen.
”Ei mitään”, Chet sanoi voimattomasti ja laski katseensa toisen silmistä. Hän ei halunnut kohdata Renin katsetta, ei, kun se oli tuollainen. ”Ihan oikeasti. En halua puhua tästä.”
Ainakin hän käytti puheessaan totuutta. Edes jotain positiivista löydettävää, vaikkakaan Chet ei tiennyt, kuinka paljon se häntä tulisi hyödyntämään. Jotain oli tapahtunut, kyllä, mutta hän ei halunnut puhua asiasta.

Ehkä liian myöhään vaaleampi tajusi istuvansa vieläkin lattialla. Hän nousi ylös ja vaihtoi painoa jalaltaan toiselle epävarmana, katsoen sitten Reniä lähes anovasti.
”Mene pois, jooko? Voin etsiä sinut myöhemmin illalla.”
Hänellä oli ikävä tunne, etteivät sanat vakuuttaisi toista. Eivät lähellekään.
”Olen kunnossa, joten voit mennä. Älä ylireagoi.”

[Darcy]

Ei mitään ei riittänyt vastaukseksi, ei lähellekään. Jotain oli tapahtunut, sen näki Chetin olemuksesta ja asenteesta koko asiaan. Ren liikahti sängyn laidalla huolestuneena, kun toinen totesi, ettei halunnut puhua siitä. Hän seurasi katseellaan, kuinka vaaleampi nousi ylös lattialta ja jäi seisomaan hänen eteensä oudon epävarmana, ilmeessä jotain erittäin anovaa. Mutta ei hän voinut lähteä pois, ei, vaikka Chet olisi sanonut mitä. Tilanne näytti jollain tavalla toivottomalta, kun kumpikaan heistä ei suostunut taipumaan toisen pyyntöihin.

Sanat ylireagoinnista saivat Reninkin vihdoin nousemaan ylös sängynlaidalta ja astumaan askeleen lähemmäs toista.
"Sinä et ole kunnossa. Älä pidä minua tyhmempänä kuin oikeasti olen", hän vastasi yhtä rauhallisesti kuin aikaisemminkin, katse yhä edelleen Chetin silmissä. Toisen ilme oli häiritsevän sulkeutunut, tällaisena hän ei halunnut vaaleampaa nähdä. Henkäisten Ren pujotti kätensä toisen käsivarsien alitse ja painautui lähemmäs Chetin vartaloa, mahdollisesti ehkä yksipuoliseen halaukseen. Ei haittaisi, vaikka toinen ei reagoisi mitenkään, hän halusi silti osoittaa olevansa siinä.
"Olen tässä sinua varten, joten älä kiltti kiduta minua vaikenemalla enempää."
Ren tiukensi otettaan Chetin keskivartalon ympäriltä ja painoi päänsä tämän olkapäätä vasten, kasvot vaaleamman kaulaan haudattuina.

Hän todellakaan tiennyt miten muuten voisi Chetiä auttaa, ellei toinen kertoisi hänelle yhtään mitään. Näkymättömiä esteitä oli tavattoman vaikea raivata pois tieltä, eikä Ren yksinkertaisesti voisi mitenkään parantaa vaaleamman huonoa oloa, jos ei nähnyt sen syytä. Totta kai hän olisi tukena ja eikä lähtisi minnekään, mutta miten paljon se muka pidemän päälle auttaisi?
"Älä pyydä minua enää lähtemään, koska en ole menossa minnekään", Ren varoitti Chetiä, tehden uudet torjuntayritykset turhiksi. Hän oli huolissaan, tietysti oli, ja toisen täytyi ymmärtää se.

[bubblegay]

Hetkinen, mitä hän oli tekemässä? Chet puristi silmänsä tiukasti kiinni ja avasi ne jälleen. Renin kädet olivat kietoutuneet hänen ympärilleen, mutta hän ei tehnyt elettäkään vastatakseen halaukseen. Kontrolli oli hänellä. Kaikki oli edennyt niin hyvin, juuri niin kuin piti. Nytkö hän päästäisi siitä irti?
Ei, hän oli päästänyt jo irti. Mitä helvettiä, hän ei ollut edes yrittänyt hymyillä ja sanoa kaiken olevan kunnossa. Hän ei ollut toteuttanut yhtäkään niistä suunnitelmista, jotka oli tällaisen tilanteen varalle kehittänyt. Hän ei ollut pystynyt. Miksei? Ei hän halunnut tulla autetuksi tai pelastetuksi tai häirityksi tai mikä oikea sana edes olikaan. Ei hänen tarvinnut. Maailmassa oli runsaasti ihmisiä, joiden asiat olivat huonommalla tolalla.

En ole menossa minnekään.
Chet veti syvään henkeä tasatakseen mielensä. Nyt olisi aika ottaa takaisin kaikki, mitä hän oli ehtinyt heikkona hetkenään menettää. Hänen täytyisi päästä takaisin siihen tilaan, jossa pystyi torjumaan mitä vain. Päänsä sisällä hän pyysi myös anteeksi: Ren oli huolissaan hänestä, tietenkin oli. Ja olisi varmasti sitä myös jatkossa.
Mutta ei ollut huolenaiheita. Tyhmä Ren. Hän todella osasi joskus olla typerä, vaikka laskettiinkin yleisneroksi.
Tyhmä Ren.

Rauhallisesti, melkeinpä hellästi Chet tarttui Renin käsiin ja veti ne pois ympäriltään. Hän lukitsi katseensa toisen silmiin, pitäen sen tasaisena ja rauhoittavana. Hänen täytyisi olla vakuuttava, muuten Ren ei ikinä uskoisi mitään. Tyhmä Ren.
”Rentoudu, oikeasti”, Chet sanoi vielä kerran ja tavoitteli veikeää hymyään, toivoen onnistuvansa imitaatiossa mahdollisimman hyvin. ”En minä vaikene. Ei ole mitään, mistä vaieta.”
Hän tarttui Renin käsiin ja painoi pienen suukon pojan suupieleen.
”Ren, minä ymmärrän, että sinä olet huolissasi. Mutta luota minuun, kun sanon, että ylireagoit. Pahasti. Jooko?”

Jotta hän ei kuulostaisi liian epätoivoiselta tai pyytävältä, Chet kohotti taas katseensa Renin silmiin ja hymyili hieman. Lempeästi, pehmeästi.
”Luota minuun.”

[Darcy]

Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään. Chet vain seisoi paikoillaan, kumpikaan heistä ei sanonut mitään, ei tehnyt mitään.
Aika vain pysähtyi.
Ja silti Ren pystyi melkein kuulemaan, kuinka ajatukset juoksivat toisen pään sisällä, kun vaaleampi yritti keksiä jotain älykästä ja uskottavaa selitystä tai veruketta, jolla saisi hänet häipymään. Ja kuinka ollakaan, hän oli oikeassa. Hieman liian rauhallisesti Chet rikkoi halauksen ja tarttui hänen käsiinsä, hakien katsekontaktin. Ren tuijotti takaisin, hänen mielessään ei edes käväissyt ajatus siitä, ettei hän olisi vastannut katseeseen; hetken verran hän yritti nähdä, mitä vaaleampi halusi näin palavasti häneltä salata.

Rentoudu? Ei ollut mitään mistä vaieta? Mitä helvettiä Chet selitti?
Ren pysyi hetken hiljaa ja vain tuijotti toista silmiin. Hänkö muka ylireagoi?

"Chet... Kerro minulle, miten helvetissä voin luottaa sinuun, jos et kerro minulle mitään?"
Hän ihan totta halusi ymmärtää ja luottaa, mutta se ei onnistunut, jos hän ei tiennyt yhtään mitään. Ja sokeakin näki, että Chet jätti jotain tärkeää kertomatta.
"Tiedän, että sinä toivot minun vain olevan hiljaa ja lähtevän, mutta se ei onnistu. En lähde mihinkään, ennen kuin kerrot, mikä sinua vaivaa. Älä edes yritä kieltää enää, ihan totta, se ei mene läpi."
Chetin lempeä hymy ei auttanut ollenkaan - päinvastoin. Se sai vain epäluulot vahvistumaan, toinen oli jotenkin liian rauhallinen ja lempeä ollakseen oma itsensä. Ren oli tähän asti pysynyt rauhallisena ja tahdikkaana, mutta hänenkään sietokykynsä ei kestänyt maailman tappiin saakka.

"Sinä hitto vie tiedät, että tekisin mitä vain puolestasi, etkä silti edes vaivaudu selittämään minulle mitään", hän jatkoi, kiskaisten kätensä irti toisen otteesta. "Olet hemmetin itsekäs - älä pidä kaikkea sisälläsi, kun sinun ei todellakaan tarvitse. Ja luuletko tosissasi, että voin antaa tämän vain jäädä tähän ja antaa asian olla? No en helvetissä! Sinä viet minun mielenrauhani siinä missä omasikin, joten ole kiltti ja kerro, mikä on vialla."
Oli ihan turha tulla selittämään, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan; hänhän olisi ollut täysin tunnekuollut ja läpensä kylmä ihminen, jos mitkään kellot eivät olisi hälyttäneet tässä vaiheessa.

[bubblegay]

Chetiä suututti vähän, vaikkei edes tiennyt, miksi. Hän ei tiennyt sitäkään, kelle oikeastaan oli vihainen. Varmaan enimmäkseen itselleen, ehkä myös vähän Renille, vaikka tämän reaktio oli ollut täysin ennalta-arvattava. Ren ei tuntunut ymmärtävän, ettei hän yksinkertaisesti osannut puhua siitä, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Ren ei tiennyt mitään, Ren ei ollut ollut paikalla silloin, kun se oli alkanut. Sitä paitsi kaikki muutkin tekivät sitä. Chet oli tanssija, helvetti vieköön, eikä se maailma ollut ammattilaistasolla todellisuudessa mikään kovin viehkeä paikka.

Oli niin paljon, mitä Ren ei tiennyt, syystä tai toisesta. Hän oli tarkkaavainen ja älykäs, muttei huomannut kaikkea. Eikä Chet vaivautunut kertomaankaan ohimenneitä asioita hänelle. Ei sellaisilla ollut väliä. Vanhempi haroi sekä pörrötti hiuksiaan pohdintansa aikana ja pilasi näin aamulla vaivalla tekemänsä kiharat. Nyt täytyisi edetä rauhallisesti ja varovasti, vähän kuin heikolla jäällä.

“Ren”, Chet huoahti, muttei kyennyt jatkamaan lausettaan. Hän hiljeni joiksikin sekunneiksi, mutta avasi lopulta suunsa uudestaan. “Sinä et tajua.”
Niin yksinkertaista se oli. Mutta toisaalta se oli valhe. Ren taisi tajuta asioista paljon enemmän kuin Chet koko lyhyen elämänsä aikana.
Chet ei vain olisi halunnut olla itsekäs.
“Kaikki tekevät tätä, Ren. Se ei ole mitään vaarallista, ei mitään, mikä vahingoittaisi minua.”
Hän toivoi puhuvansa totta. Tai ainakin Renin uskovan häntä.
“Kasvoin kai vain aikuiseksi sillä aikaa, kun olin poissa. Opin tekemään omat ratkaisuni. Tämä on yksi niistä. Tajuatko sinä, kuinka helvetin hankalaa on olla ammattitason tanssija, jos ei aio lopettaa syömistä loppuiäkseen? Tämä on vaihtoehtoinen ratkaisu.”
Itsensä näännyttäminen tai sairaalloinen terveysintoilu olisivat olleet muita keinoja, mutta Chet ei kyennyt sellaiseen. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Hän panosti koko loppuelämänsä liikunnallisen taiteen varaan. Mikä tahansa suunta oli väärä. Ei hän voinut kääntyä minnekään muualle kuin virheelliselle polulle.

Ahdistus kasvoi, Chet ei enää tiennyt, miten päin olla. Hän halusi pois. Miksi Renin oli täytynyt havahtua juuri nyt, kun Chet oli muutenkin siirtymässä tavalliseen elämänrytmiin? Kun ahmimiskohtaukset olivat vähenemässä näkyvästi, kun hän ei enää ravannut vessoissa ruokailun jälkeen? Renin ajoitukset olivat aina surkeita. He toimivat aina eri tahtiin, kuin huonosti vedetty kello. Chet pudisti päätään ja laski hiuksiinsa unohtuneen käden kehonsa vierelle.
“Tämä keskustelu ei johda mihinkään. Anteeksi.”
Hän otti ratkaisevan askeleen eteenpäin ja ohitti Renin, suunnaten ulos huoneesta. Jos toinen ei kerran aikonut kääntää selkäänsä, hän voisi yhtä hyvin tehdä niin.

[Darcy]

Oli aivan totta, ettei Ren tajunnut. Mutta ei hän voisi koskaan ymmärtääkään, ellei Chet valaisisi asiaa hänelle - valitettavaa, mutta totta. Toisinaan tummempi olisi myynyt sielunsakin siitä hyvästä, että olisi osannut lukea toisen ajatukset ja ymmärtänyt tätä sataprosenttisesti, ja tässä oli juuri yksi niistä tilanteista. Jos Chet olisi edes tiennyt miten kovasti Ren toivoikaan, että ymmärtäisi, vaaleampi ei olisi päästänyt suustaan niitä sanoja, jotka oli juuri hetki sitten sanonut.
Ei, kaikki eivät tehneet tätä. Tyhmäkin kykeni näkemään, että kiharapää yritti vain vakuuttaa itseään ja päästä tilanteen herraksi. Ren ei voinut tehdä tai sanoa mitään, kerrankin elämässään hän jäi sanattomaksi. Noinko palavasti Chet halusi pysyä kuplassaan?

"Ei Chet, minä en ymmärrä, miten voisinkaan, kun en ole ollut samassa tilanteessa", hän vastasi totuudenmukaisesti, vaaleamman käydessä hyökkääväksi. "Mutta ei tämä silti ole mikään vaihtoehto, sinä olet vain tehnyt siitä itsellesi sellaisen ja nyt et enää kykene kohtaamaan sitä tosiasiaa, että pitelet ongelmaa käsissäsi."
Chet ei tosiaankaan ollut kasvanut aikuiseksi sen vuoden aikana, jonka he olivat olleet erossa - toinen tuntui vain vajonneen syvemmälle naiiviin ajatusmaailmaansa. Omien ratkaisujen tekeminen ei ollut pääasia, vaan se, että osasi tehdä ne oikein, eikä tässä ollut mitään oikeaa mistään suunnasta katsottuna. Tietysti Ren ymmärsi, että keho oli Chetin tärkein väline, liikunnallinen viihdeala vaati kuntoa ja hyvää rakennetta. Mutta sen voisi saavuttaa muutenkin kuin ahmimalla nälän pois parina kertavana viikossa, jottei muina päivinä tarvinnut syödä.
Tässä ei ollut mitään tervettä, ja vielä vähemmän yhtään mitään järkeä.

Yleensä Ren oli se, joka käänsi tilanteille selkänsä ja käveli kylmänrauhallisesti pois sitten, kun ei enää jaksanut käsitellä asiaa. Se, että Chet ohitti hänet kylmästi koruttoman anteeksipyynnön kera, jota toinen ei luultavasti edes tarkoittanut, tuntui iskulta vasten kasvoja. Tummempi jäätyi hetkeksi paikoilleen, osaamatta tehdä yhtään mitään - hänet valtasi se avuttomuuden tunne, jota hän niin palavasti vihasi. Juuri se sama tunne myös ajoi hänet toimimaan, sillä kaikkein eniten koko tässä typerässä maailmassa hän inhosi sitä, ettei ollut kykeneväinen tekemään mitään, auttamaan ketään tai vaikuttamaan asioihin.
Ennen kuin Chet ehti astella tavoittamattomiin, Ren liikahti paikaltaan ja ojensi kätensä, tarttuen kiharahiuksisen ranteeseen saadakseen tämän pysähtymään. Liike hämmästytti jopa häntä itseään; hän ei todellakaan ollut sellainen ihminen, joka juoksi muiden perässä.
Mutta tämä oli eri asia, paljon tärkeämpi.

"Älä sulje minua pois."
Ren hellitti otettaan toisen ranteesta, muttei päästänyt kokonaan irti.
"Älä tee tätä minulle, Chet."