Post by bubblegay on Oct 21, 2010 21:30:42 GMT 2
// jayjay ja daradararararara tänne tseh tseh //
Saint Walden's.
Seiji ei ollut varma, mitä ajattelisi koulusta. Toisaalta se oli hänen unelmiensa täyttymys: koulu jossain kaukana, ulkomailla, paikassa, jossa häntä ei vahtinut tai komentanut kukaan. Ainakaan kukaan muu kuin opettajat ja valvojat. Hän saisi olla oma itsensä ja pitää tauon kaikesta, mitä kotona oli tapahtunut. Toisaalta taas paikka oli todella jokaisessa kulmassaan, värisävyssään, liikkeessään ja ääneessään uusi. Täysin vieras. Ja hän oli kohtaamassa sen yksin, ilman taustajoukkoja tai tietoa siitä, että hän voisi vetäytyä koska hyvänsä.
Mutta muutos oli hyvästä. Tämä olisi uusi seikkailu, uusi valloitettava maailma.
Niin Seiji ajatteli niin kauan kunnes astui asuntolan aulaan ja katseli ympärilleen. Joka puolelta kuului englanninkielistä puhetta, jonka hän osasi tulkita, ja joka puolella oli ihmisiä. He katsoivat häntä ja hän heitä. Ongelma oli siinä, että Seiji tunsi yhtäkkiä itsensä muukalaiseksi, ulkoavaruuden olioksi, joka oli saapunut tervehtimään Maan kansalaisia kierrellessään aurinkokuntaa avaruusaluksellaan. Nörttejä. Silmälaseja, finnejä, äärimmäisen rumia koulupukuja ja hammasrautarivistöjä virnuilemassa hänelle. Kirjapinoja, joku tekemässä läksyjä, kaksi tyttöä pelaamassa shakkia.
Ei sillä, ei hänellä ollut mitään nörttejä vastaan, ihmisiähän nekin olivat. Nököhampaisia, pienisilmpoiäisiä, sosiaalisesti eristäytyneitä ihmisiä. Seijin muukalaistunne kasvoi, ja vilkaistuaan ympärilleen hän kohensi reppunsa asentoa olkapäällään, jatkaen matkaansa muista välittämättä. Häntä tuijotettiin, hän tiesi sen, tunsi sen ihollaan. Hän oli ainoa oppilas ilman sitä kauhistuttavaa koulupukua, hänellä oli kolme kaulakorua, pitkähihainen, tumma paita, sekaiset hiukset, hopeinen sormus ja revityt farkut. Totta kai hän oli tuijotuksen kohde, muuta tällaiselta koulukunnalta ei olisi voinutkaan odottaa. Silti se häiritsi.
Seiji oli nähnyt aiemmin koulun virtuaaliesittelyn, jonka yksi hänen isosetänsä neuvonantajista ja oikeista ja vasemmista ja kaakkoisista käsistä oli näyttänyt hänelle. Sen perusteella suunnistamalla ja merkkejä lukemalla Seiji osasi kääntyä poikien siipeen. Hän löntysteli pitkää käytävää pitkin rauhallisesti, katsellen ympärilleen. Ei enää paljoa ihmisiä, runsaasti ovia kylläkin. Jokaisessa ovessa oli kyseisen asuinhuoneen numero ja sen alla asukkaiden nimet. Kaikki olivat samanlaisia, asiallisen näköisiä ja vaikuttavia. Ainoa poikkeus oli pinkeillä höyhenillä koristeltu messinkinumero kolme ja sen ovi, jolle Seiji kurtisti kulmiaan.
Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin, saaden Seijin pikkuhiljaa apaattiseksi. Hän melkein käveli ohi huoneesta numero kymmenen, jonka messinkinen numerokilpi kiilsi puhtauttaan ja jonka ovessa luki hänen nimensä länsimaisilla kirjaimilla. Hänen ja jonkun muun tyypin. Jayden Kim? Huonetoverius ei ollut aivan Seijin juttu, sillä hän nautti yksityisyydestä, mutta ehkä hän tapaisi vihdoinkin jonkun järkevän. Tai sitten hän asuisi samassa huoneessa nörttien mehiläiskuninkaan kanssa ja kärsisi koko loppukouluaikansa.
Huoneen ovi aukeni hänen ensin taisteltuaan oikeat avaimet esiin taskunsa pohjalta. Astuessaan sisään Seiji loi arvioivan silmäyksen ympäristöönsä, sulkien sisäänkäynnin perässään. Huone näytti... no, sekavalta. Toinen puoli, selvästi käytetty, näytti palalta tavallisen teinipojan huonetta. Vaatekasoja lattiapuoliskolla ja sängyllä, julisteita seinällä, jonkinlaisia palkintoja sivupöydällä, herätyskello odottamassa seuraavaa tuskaista soittoaan... Kaikki näytti normaalilta, lohduttavan asutetulta. Eikä missään näkynyt mitään epäilyttävää.
Seijin puoli taas oli vain kolkko. Ainoastaan patjalla varustettu sänky, jonka päällä olivat hänen kaksi matkalaukkuaan. Hänen työpöytänsä oli täysin avoin ja tyhjä, tuoli näytti koskemattomalta. Ei julisteita, valokuvia, vaatekaappi ammotti tyhjyyttään. Se kaikki näytti niin autiolta ja hylätyltä, että hänen oli pakko irvistää.
Esteiden yli piti kuitenkin kiivetä. Seiji heitti reppunsa uudelle sängylleen ja avasi toisen laukkunsa. Se oli täynnä vaatteita, kaikenlaisia kappaleita housuista paitoihin ja koruihin. Hän oli koittanut ahtaa koko vaatekaappinsa yhteen laukkuparkaan ja oli melkein onnistunut tehtävässään. Mukana oli myös hänen tietokoneensa ja hammasharjapakkauksensa. Toinen laukku olisi täynnä lakanoita ja kaikkea muuta ärsyttävän realistista. Siksi Seiji ei halunnut avata sitä, ei ihan vielä.
Hän oli välttämättä halunnut tuoda rakkaan kitaransa Englantiin, mutta se oli jäänyt tulliin ja tulisi myöhemmin postissa. Se, miten kokonainen kitara kuljetettaisiin postissa oli täysin selittämätön kysymys Seijille, mutta hän jättäisi pohtimisen viisaampien kontolle.
Nyt pitäisi vain purkaa laukut ja asettua taloksi. Ja tarkistaa lukujärjestys, huomenna hän joutuisi liittymään muiden oppilaiden seuraan näiden opiskeluissa.
Saint Walden's.
Seiji ei ollut varma, mitä ajattelisi koulusta. Toisaalta se oli hänen unelmiensa täyttymys: koulu jossain kaukana, ulkomailla, paikassa, jossa häntä ei vahtinut tai komentanut kukaan. Ainakaan kukaan muu kuin opettajat ja valvojat. Hän saisi olla oma itsensä ja pitää tauon kaikesta, mitä kotona oli tapahtunut. Toisaalta taas paikka oli todella jokaisessa kulmassaan, värisävyssään, liikkeessään ja ääneessään uusi. Täysin vieras. Ja hän oli kohtaamassa sen yksin, ilman taustajoukkoja tai tietoa siitä, että hän voisi vetäytyä koska hyvänsä.
Mutta muutos oli hyvästä. Tämä olisi uusi seikkailu, uusi valloitettava maailma.
Niin Seiji ajatteli niin kauan kunnes astui asuntolan aulaan ja katseli ympärilleen. Joka puolelta kuului englanninkielistä puhetta, jonka hän osasi tulkita, ja joka puolella oli ihmisiä. He katsoivat häntä ja hän heitä. Ongelma oli siinä, että Seiji tunsi yhtäkkiä itsensä muukalaiseksi, ulkoavaruuden olioksi, joka oli saapunut tervehtimään Maan kansalaisia kierrellessään aurinkokuntaa avaruusaluksellaan. Nörttejä. Silmälaseja, finnejä, äärimmäisen rumia koulupukuja ja hammasrautarivistöjä virnuilemassa hänelle. Kirjapinoja, joku tekemässä läksyjä, kaksi tyttöä pelaamassa shakkia.
Ei sillä, ei hänellä ollut mitään nörttejä vastaan, ihmisiähän nekin olivat. Nököhampaisia, pienisilmpoiäisiä, sosiaalisesti eristäytyneitä ihmisiä. Seijin muukalaistunne kasvoi, ja vilkaistuaan ympärilleen hän kohensi reppunsa asentoa olkapäällään, jatkaen matkaansa muista välittämättä. Häntä tuijotettiin, hän tiesi sen, tunsi sen ihollaan. Hän oli ainoa oppilas ilman sitä kauhistuttavaa koulupukua, hänellä oli kolme kaulakorua, pitkähihainen, tumma paita, sekaiset hiukset, hopeinen sormus ja revityt farkut. Totta kai hän oli tuijotuksen kohde, muuta tällaiselta koulukunnalta ei olisi voinutkaan odottaa. Silti se häiritsi.
Seiji oli nähnyt aiemmin koulun virtuaaliesittelyn, jonka yksi hänen isosetänsä neuvonantajista ja oikeista ja vasemmista ja kaakkoisista käsistä oli näyttänyt hänelle. Sen perusteella suunnistamalla ja merkkejä lukemalla Seiji osasi kääntyä poikien siipeen. Hän löntysteli pitkää käytävää pitkin rauhallisesti, katsellen ympärilleen. Ei enää paljoa ihmisiä, runsaasti ovia kylläkin. Jokaisessa ovessa oli kyseisen asuinhuoneen numero ja sen alla asukkaiden nimet. Kaikki olivat samanlaisia, asiallisen näköisiä ja vaikuttavia. Ainoa poikkeus oli pinkeillä höyhenillä koristeltu messinkinumero kolme ja sen ovi, jolle Seiji kurtisti kulmiaan.
Käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin, saaden Seijin pikkuhiljaa apaattiseksi. Hän melkein käveli ohi huoneesta numero kymmenen, jonka messinkinen numerokilpi kiilsi puhtauttaan ja jonka ovessa luki hänen nimensä länsimaisilla kirjaimilla. Hänen ja jonkun muun tyypin. Jayden Kim? Huonetoverius ei ollut aivan Seijin juttu, sillä hän nautti yksityisyydestä, mutta ehkä hän tapaisi vihdoinkin jonkun järkevän. Tai sitten hän asuisi samassa huoneessa nörttien mehiläiskuninkaan kanssa ja kärsisi koko loppukouluaikansa.
Huoneen ovi aukeni hänen ensin taisteltuaan oikeat avaimet esiin taskunsa pohjalta. Astuessaan sisään Seiji loi arvioivan silmäyksen ympäristöönsä, sulkien sisäänkäynnin perässään. Huone näytti... no, sekavalta. Toinen puoli, selvästi käytetty, näytti palalta tavallisen teinipojan huonetta. Vaatekasoja lattiapuoliskolla ja sängyllä, julisteita seinällä, jonkinlaisia palkintoja sivupöydällä, herätyskello odottamassa seuraavaa tuskaista soittoaan... Kaikki näytti normaalilta, lohduttavan asutetulta. Eikä missään näkynyt mitään epäilyttävää.
Seijin puoli taas oli vain kolkko. Ainoastaan patjalla varustettu sänky, jonka päällä olivat hänen kaksi matkalaukkuaan. Hänen työpöytänsä oli täysin avoin ja tyhjä, tuoli näytti koskemattomalta. Ei julisteita, valokuvia, vaatekaappi ammotti tyhjyyttään. Se kaikki näytti niin autiolta ja hylätyltä, että hänen oli pakko irvistää.
Esteiden yli piti kuitenkin kiivetä. Seiji heitti reppunsa uudelle sängylleen ja avasi toisen laukkunsa. Se oli täynnä vaatteita, kaikenlaisia kappaleita housuista paitoihin ja koruihin. Hän oli koittanut ahtaa koko vaatekaappinsa yhteen laukkuparkaan ja oli melkein onnistunut tehtävässään. Mukana oli myös hänen tietokoneensa ja hammasharjapakkauksensa. Toinen laukku olisi täynnä lakanoita ja kaikkea muuta ärsyttävän realistista. Siksi Seiji ei halunnut avata sitä, ei ihan vielä.
Hän oli välttämättä halunnut tuoda rakkaan kitaransa Englantiin, mutta se oli jäänyt tulliin ja tulisi myöhemmin postissa. Se, miten kokonainen kitara kuljetettaisiin postissa oli täysin selittämätön kysymys Seijille, mutta hän jättäisi pohtimisen viisaampien kontolle.
Nyt pitäisi vain purkaa laukut ja asettua taloksi. Ja tarkistaa lukujärjestys, huomenna hän joutuisi liittymään muiden oppilaiden seuraan näiden opiskeluissa.
