Rakkaustriangeli

[Agitha]

//Bubba ja Dara//

Damien Miwa, 15, matkusti yksin Englannista Japaniin. Vain kaksi ihmistä maailmassa, hän ja hänen isänsä, ajattelivat hänen olevan tarpeeksi vanha ja vastuullinen toimiakseen niin itsenäisesti. Isä oli jäänyt Englantiin, ja Damien lähtenyt katsomaan "kotimaataan" ja siellä asuvia kavereitaan, sillä se oli hänelle niin "tärkeää". Todellisuudessa hän ei välittänyt Japanista sen enempää kuin Englannistakaan, ja kavereitakin hän näki tarpeekseen kotonaan. Yksin matkustaminen oli kuitenkin oma itsenäinen lukunsa, ja päästettyään suustaan muutaman valkoisen valheen, puolitotuuden ja täyttämättömän lupauksen, hän oli saanut kouraansa passin, lentoliput ja nipun jenejä, toisin sanoen isän kuukauden palkan. Virneestä päätellen hän ei edes katunut.
Jopa Damienin poissaoleva isä olisi järkyttynyt jos olisi tiennyt, mihin hänen poikansa oli koko matkarahastonsa tuhlannut. Lentoliput Damien oli käyttänyt niiden tarkoituksen mukaan, mutta ruokaan, majoitukseen ja yleiseen hengissä pysymiseen tarkoitetut rahat olivat huvenneet tax-free viinaan. Se oli melkoinen saavutus 15-vuotiaalta, mutta näytettyään myyjättärelle väärennettyjä papereita ja teeskenneltyään puhuvansa vain japania myyjä oli luovuttanut, ja antanut Damienin ostaa mitä ikinä tämä halusi. Ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän halusi... Kokonaan uusi kassillinen täynnä pulloja oli liittynyt hänen käsimatkatavaroidensa joukkoon, ennen kuin hän oli noussut koneeseen. Muovikassi kilahteli vasten matkalaukkua, jonka Damien oli noutanut hihnalta. Hän oli valmis kohtaamaan maailman.
Ennen sitä hän tosin halusi etsiä käsiinsä Chetin, sillä poika oli luvannut tulla häntä vastaan kentälle. Damienin suunnitelmat eivät pettäneet koskaan, ja hän oli rahansa käyttäessään laskenut kaiken sen varaan, että Chet suostuisi majoittamaan hänet kotonaan. Sitähän varten kaverit olivat, vai mitä? Hän voisi parempien tuomisten puutteessa lahjoittaa Chetille yhden pulloistaan vaivanpalkaksi. Yhdessä pullossa oli jopa vaaleanpunainen korkki, joten hän voisi teeskennellä ostaneensa sen juuri Chetia ajatellen!
Selvittyään ehjin nahoin turvatarkastuksesta Damien suuntasi suorinta tietä suuren aikataulunäytön alle, ja silkkaa kärsimättömyyttään istahti matkalaukkunsa päälle käynnistämään kännykkänsä virran ja näpyttelemään Chetille viestin.
"Kentällä, aikataulujen alla. Aikataulut on ne missä on vihreitä, jänniä kirjaimia."
Kännykkä ilmoitti lähettäneensä viestin sen vastaanottajalle, ja Damien työnsi sen takaisin taskuunsa. Hän keikkui isänsä ikivanhan matkalukun päällä levottomasti, ja pälyili ympärilleen tuttujen kasvojen toivossa. Hän istui röyhkeästi keskellä kulkuväylää, mutta varmisti ainakin tulevansa homatuksi.

[bubblegay]

Chet myönsi olevansa myöhästelevää sorttia. Jotenkin hän onnistui jäämään aina jumittamaan matkan varrelle tai lähtemään liian myöhään. Vielä kuusitoistakesäisenäkin pojan oli hankala saada itsensä ilmaantumaan oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Onneksi sellaisia turhia pikkujuttuja varten hänellä oli Ren, jonka täytyi olla täsmällisempi kuin koko muu Japani yhteensä. Ren ei koskaan myöhästellyt tai unohtanut mitään. Hän oli aina kaikkialla ajoissa ja tiesi kaiken. Ehkä juuri siksi (ja myös yleisen tapaamisen vuoksi) Chet oli raahannut hänet mukaansa Naritan lentokentälle.

Damien taisi olla yksi hauskimpia tyyppejä, joita Chet oli koskaan tavannut, vaikka hänessä olikin omat, oudot oikkunsa. Siksi poika oli ollut innoissaan saadessaan kuulla, että hänen vuotta nuorempi ystävänsä saapuisi takaisin Japaniin. Chet oli jopa lupautunut tulemaan häntä vastaan lentokentälle kuullessaan, ettei Damien vielä tiennyt, miten pääsisi majoituspaikalleen. Jos hänellä sellainen siis oli.

Ren ei ollut suhtautunut yhtä tarmokkaasti ajatukseen siitä, että he raahautuisivat lentokentälle asti noutamaan ystäväänsä. Vielä vähemmän Ren oli innostunut tavasta, jolla Chet oli edellisenä iltana tupsahtanut hänen kotiovelleen ja käytännössä potkaissut sen auki, marssien suoraan hänen huoneeseensa ja ilmoittanut jäävänsä yöksi. Osittain Chet uskoi, että Ren saisi hänet sitä kautta potkittua paremmin liikkeelle. Osittain kyse oli siitä, että kotona oli tappavan tylsää. Aidan oli jollain luokkaretkellä, äiti ei jaksanut puhua ja isän kasvoille tuli aina se sama, turhautuneen ärsyyntynyt ilme, jos hänet koitti repiä irti töistään tai sanomalehdestään. Ei sillä, että Chet olisi juuri yrittänyt.

Yö oli kuitenkin sujunut hyvin. Nyt he istuivat bussissa matkalla lentokentälle, ja Chet vahtasi puhelintaan mahdollisten lisäohjeiden varalta. Auto oli tupaten täynnä, eikä kahden henkilön paikkoja ollut edes vapaana, joten Ren ja Chet olivat joutuneet istumaan eri puolille penkkirivistöä. Chetin vieressä istui vakavan näköinen, viivahuulinen nainen, joka tuijotti tiukasti ikkunasta ulos. Renillä oli käynyt huonompi tuuri: hänen olkapäähänsä nojasi jatkuvasti vanha mies, joka nuokkui unisena, kuorsaten välillä kevyesti ja kuolaten paidalleen. Chet oli juuri heittämässä ystävälleen osaaottavaa katsetta, kun hänen kännykkänsä värisi viestin merkiksi. Huomio kiinnittyi kokonaan laitteeseen ja Ren sekä kuolaava mies unohtuivat tyystin.

Viesti oli Damienilta.
Kentällä, aikataulujen alla. Aikataulut on ne missä on vihreitä, jänniä kirjaimia.
Hah, kyllä Chet tiesi, mitä aikataulut olivat! Ehkä. Kai. No, nyt heillä ainakin oli sijainti. Poika tunki puhelimen karvakauluksisen takkinsa taskuun, huokaisi ja nojasi päänsä taaksepäin, unohtuen omaan haavemaailmaansa loppumatkan ajaksi.

Naritan lentokenttä oli suuri. Chet ei ollut käynyt siellä montaakaan kertaa, mutta onneksi Ren oli liikkeissään määrätietoisempi. Hän kohteli ystäväänsä kuin pikkulasta reissatessaan määrätietoisesti halki terminaalin ja korkeakattoisten tilojen. Joka puolella oli ihmisiä, jotkut japanilaisia, jotkut ulkomaalaisia. Chet oli aina pitänyt lentokentistä: ne olivat kuin pieniä, muusta asutuksesta eristettyjä maailmoja.

Renin kysyessä, missä Damien olikaan, Chet vastasi tyytyväisenä, että hän odotti aikataulujen alla. Joskus oli mukavaa tietää enemmän kuin toiset. Sitten lyhyempi poika kuitenkin tarttui häntä napakasti, melkeinpä kivuliaasti ranteesta ja he liikkuivat taas eteenpäin. He törmäilivät välillä ihmisiin, mutta siinä missä Ren pyysi peruskohteliaasti anteeksi ja jatkoi matkaa, Chet hymyili leveästi ja vilkutti raahautuessaan eteenpäin.

Lopulta he pääsivät aikatauluille. Tai ainakin siltä ne näyttivät. Juuri kuten Damien oli sanonut, isoja vihreitä kirjaimia ja kaikkea. Ren pysähtyi, mutta Chet koitti etsiä ystäväänsä väkijoukosta, kunnes lopulta bongasi tutunnäköisen pojan heilumassa matkalaukun päällä. Hän tukki ihmisten kulkuväylän eikä lotkauttanut korvaansa loukkaaville sihahduksille. Sen täytyi olla Damien.

Chet ilmaisi löytönsä hihkaisemalla ja kiskomalla Renin perässään juoksuaskelein Damienin luokse. Hän pysähtyi nuoremman pojan eteen edelleenkin leveästi hymyillen ja levitti kätensä.
”Ta-daa!” ruskeahiuksinen poika ilmoitti. ”Tässä me ollaan!”
Hänellä oli aikaansaava olo.

[Darcy]

Loistavaa, fantastista. Kerrassaan upeaa.
Ne olivat olleet päällimmäiset asiat Renin mielessä, kun Chet oli iloisesti hymyillen kertonut, että Damien Miwan jalat koskettaisivat pian Japanin maaperää. Vaikka hän kuinka oli yrittänyt olla positiivinen ja keksiä asian hyviä puolia, lopputulos oli silti aina jäänyt miinukselle. Ensinnäkin, Damien majoittuisi mitä luultavimmin Chetin luokse, sillä herran jestas, eihän tällä ollut koskaan omaa rahaa. Toiseksi, sillä aikaa kun kaksikko pitäisi hauskaa, Ren joutuisi paimentamaan nuorempia sisaruksiaan, sillä isä ja äiti olivat kuulemma menossa illalla joihinkin työpaikan juhliin. Työkaverin läksiäiset tai jotain. Asiaa ei parantanut sekään, että hän tiesi tasan tarkkaan kuinka mukavan illan Damien osasi halutessaan järjestää, ja koskapa tämä ei halunnut?

Fiksuna ihmisenä Ren ei kuitenkaan antanut negatiivisten ajatustensa viedä, vaan työnsi ne siististi syrjään ja koetti mukautua tilanteeseen. Chet oli edellisenä iltana ollut vähällä repiä heidän ulko-ovensa saranoiltaan hyökätessään sisälle ja ilmoittaessaan jäävänsä yöksi, jotta he voisivat lähteä yhdessä Damienia vastaan lentokentälle aikaisin seuraavana aamuna. Herätys oli onnistunut kohtalaisen hyvin siihen nähden, että Chet oli kuolannut tyynylleen ja pyörinyt koko yön, ja kun Ren oli aamulla yrittänyt saada hänet ylös, kiharapää ei ollut liikkunut mihinkään ennen kuin hän oli kaatanut lasillisen vettä tämän naamalle. Jos Ren olisi ollut yhtään ilkeämpi ihminen, hän olisi mieluusti antanut Chetin nukkua tapaamisen ohitse, mutta silloin poika ei olisi antanut hänelle ikinä anteeksi.
Toivottavasti Damienin tulo ei heittäisi kaikkea päälaelleen, sillä Ren oli jo ehtinyt tottua nykyiseen arkeensa.

Bussimatka lentokentälle ei ollut mikään unelmien täyttymys. He olivat joutuneet istumaan eri puolille käytävää ja valitettavasti Renin vierustoveriksi oli siunaantunut oikea taivaan lahja: nuokkuva, viinalta haiseva vanha mies, joka kuolasi ja röhki unissaan, meinaten kokoajan valua Renin puolelle kahden istuttavaa penkkiä. Mikä siinä oli, että hän veti kuolaavia ihmisiä niin voimakkaasti puoleensa?
Nenäänsä nyrpistäen hän joutui tökkimään miehen kauemmas itsestään, yrittäen istua mahdollisimman reunassa ja kääntyneenä poispäin, sillä löyhkä oli järjettömän kuvottava. Koko bussimatka meni lähinnä hengitystä pidätellessä, eikä Chetistäkään ollut mitään iloa, sillä poika oli nojautunut taaksepäin tuolissaan ja tuijotteli ulos ikkunasta kasvoillaan vähäjärkinen ilme. Jostain syystä Ren ei edes halunnut tietää mitä poika ajatteli.

Kuten hän oli arvioinutkin, Chetillä ei ollut minkäänlaista käsitystä yhtään mistään kun he vihdoin saapuivat Naritan lentokentälle. Paikka oli järjettömän kokoinen ja juuri sellainen ihmisten sekamelska, että jos Ren ei olisi tiennyt minne heidän piti suunnata, he olisivat olleet eksyksissä alle sadasosasekunnissa. Hermonsa hilliten hän tarttui Chetin ranteeseen ja lähti kiidättämään toista oikeaan suuntaan heti kun poika oli paljastanut hänelle Damienin olinpaikan. Aikatauluille löytäminen ei ollut millään tavalla maailman suurin saavutus, ne näki kyllä kohtalaisen selvästi, mutta koska Chet ei koskaan osannut katsoa oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, Ren joutui luotsaamaan heitä eteenpäin. Välillä kaksikko joutui pysähtymään väistääkseen ihmisiä ja jokusen kerran he törmäsivätkin kiireessä kulkeviin matkustajiin; anteeksipyyteleminen jäi kokonaan hänen huolekseen.

Damienin etsintä ei ollut Renin heiniä, joten hän antoi Chetin rauhassa tähyillä toista; kyllä hän itsekin vilkuili ympärilleen, muttei aivan samalle tasolle yltävällä innokkuudella. Pian Chet kuitenkin paikansi laukkunsa päällä keikkuvan pojan ja ilmoitti havainnostaan äänekkäällä huudahduksella, repien Renin mukaansa itse kohteen luokse.
Koska kiharapää hoiti ilmeisesti myös tervehdyspuheen, Ren pysähtyi Damienin eteen ja pysyi hiljaa, katsoen nuorempaa poikaa hieman hymyillen. Siitä oli vierähtänyt hetki kun he olivat nähneet, mutta tämä ei näyttänyt paljon muuttuneen, ainakaan ulkoisesti.

Ahm, ehkä hänenkin pitäisi sanoa jotain?
"Miten matka meni?"
Kaunista ja sulavaa.

[Agitha]

Chet oli helppo löytää jopa niinkin valtavassa paikassa kuin Naritan lentokenttä. Asiaa helpotti etenkin se, että tapaamispaikka oli ennalta sovittu ja suhteellisen rajattu, mutta Chetin kanssa sai aina joskus varautua siihen, että sai todella etsimällä etsiä tämän käsiinsä. Mutta kuten mainittua, se ei ollut silloinkaan kovin vaikeaa, kun alue oli aikataulukkon lähiseutua laajempi. Kiharapäinen poika paistoi desibelitasoineen kilometrien päähän tylsänharmaan japanilaisen massan keskeltä.
Ren oli vähän vaikeampi tapaus, paitsi silloin, kun hän oli Chetin kanssa. Oli Renin kannalta ikävä tosiasia, että hän mitä useimmin joutui viettämään aikaa Chetin kanssa, ja siten Chetin löytäessään etsijä löysi myös hänet. Se teki ainakin piileskelemisen hankalaksi, kuten myös massaan sulautumisen.
Damien sai odottaa ystäviään hyvän aikaa, mikä oli ymmärrettävää, kun kyse oli lentokentästä ja aikatauluista, joiden mukaan koko valtava rakennelma toimi. Bussit eivät aina voineet olla paikalla juuri silloin kun Damien halusi, ja hän oli hyväksynyt sen tosiasian viimeistään Englannissa asuessaan, jossa bussit eivät olleet aikatauluista kuulleetkaan. Hän tyytyi siis odottamaan, ja huomatessaan Renin ja Chetin kurotteli kaulaansa ja heilautti kättään muutamaan otteeseen kiinnittääkseen poikien huomion.
Damien tervehti heitä leveällä virnistyksellä, ja Chetin levitellessä käsiään käytti tilaisuuden hyväkseen ja syöksyi halaamaan poikaa. Länsimaalainen kulttuuri riitti selittämään mitä tahansa, olihan Englanti melkein Ranskan naapurimaa.
"Bonjour monsieur", Damien tervehti Chetia, ja painoi vielä suurieleiset poskisuudelmat toisen poskille. Sitten hän kääntyi Renin puoleen.
Hän teki äkkinäisen liikkeen ikään kuin olisi aikonut syöksyä Reninkin kaulaan, mutta pysähtyi viime hetkellä ja ojensi pojalle kätensä asialliseen kättelyyn kasvot täydellisen vakavina, vaikka niillä vielä hetki sitten oli vallinnut leveä virne.
"Hyvää päivää herra Ren", hän sanoi asiallisesti, ja ravisteli pojan kättä kovakouraisesti. "Toivottavasti te ja perheenne voitte hyvin."
Niine tervehtimisine Damien käännähti ympäri, ja nappasi matkalaukkunsa ja sen päällä lojuvan muovikassin mukaansa.
"Matka meni hyvin. Tiedättekö, lentokoneessa--", hän aloitti kuulumisten kertomisen keskeyttäen puheensa äkisti. Hän oli jo ehtinyt ottaa muutaman askelen kohti ulko-ovea ennen kuin muisti, että hänellä oli vielä majoituspaikka järjestettävänä. Hän päästi dramaattisesti irti laukustaan, ja syöksyi takaisin Chetin kaulaan niin, että kykeni kurkistelemaan Reniä Chetin olan yli.
"Voi Chet!" hän parkaisi liioitellun surkealla äänellä. "Olen niin köyhä! Viimeiset rahani menivät lentolippuihin! Ajattelin yöpyä kadulla, mutta nyt kun olen täällä minua pelottaa! En tiedä mitä minun pitäisi tehdä! Suositteletko mieluummin pahvilaatikkoa vai sanomalehteä minun suojakseni? Kumpi pitää sadetta paremmin? Onko täällä ollut kylmä viimeaikoina?"
Vaikka vuorosanat lausuttiin murheelliseen äänensävyyn, Damien virnuili jatkuvasti Chetin olan yli Renille, ja sanojensa päätteeksi näytti vielä kieltään. Renillä oli aina ollut jotain julkisia hellyydenosoituksia vastaan.

[bubblegay]

Chetin sädehtivä hymy leveni entisestään, jos se enää oli ylipäänsä mahdollista, kun Damien syöksyi halaamaan häntä. Japanissa kovinkaan monet ihmiset eivät jaelleet Chetille samanlaisia läheisyydenosoituksia, eivät varsinkaan julkisesti, ja kosketuskipeälle pojalle Damien oli kuin taivaan lahja. Hän oli alkanut jo väsyä tapaan, jolla Ren säpsähti kauttaaltaan Chetin käytännössä taklatessa tämän takaapäin (Ren oli itse ehdottanut pisteliääseen sävyyn sen lopettamista, mutta moiset hullutukset eivät tulleet kysymykseenkään). Kiharapää käänsi poskiaan tottelevaisesti Damienin suukottaessa niitä: niinhän Euroopassa tehtiin. Siellä kaukana, missä hän ei ollut vielä koskaan käynyt ja kaikki söivät ruotsalaista juustoa.

Damien siirtyi tervehtimään Reniä, ja Chet kulutti väliajan siirtymällä tukkimansa kulkuväylän tieltä. Jono ärhäkän näköisiä ihmisiä ohitti hänet ja mulkoili häntä raahatessaan laukkujaan. Chet nielaisi ja koitti vääntää kasvoilleen kiusaantuneen hymyn, mutta tajutessaan, ettei saanut vastaansa muuta kuin vielä pahempia katseita, hän käänsi selkänsä jonolle kokonaan.

Damien nappasi tavaransa ja alkoi jo astella kohti ovia, aloittaen samalla jonkin kertomuksen matkastaan, kun hän yhtäkkiä pudotti laukkunsa kuin napista painamalla. Chet ei ehtinyt edes reagoida, kun nuorempi poika oli jo kapsahtanut hänen kaulaansa dramaattisella vimmalla. Syy selvisi kuitenkin nopeasti Damienin parkaistessa epätoivoisesti.
Chet kuunteli pojan surkean, kovaäänisen ja teatraalisen selostuksen vakavana, kulmat aina vain enemmän rypyttyen ja yhteen kuroutuen. Pahvilaatikko? Sanomalehti? Damien ei voinut olla tosissaan. Ei hän voinut kadulla nukkua! Pojan surkeus herätti myötätuntoa.
Chet työnsi Damienin kauemmas itsestään, mutta vain nähdäkseen hänet kunnolla. Suru ja kauhu tulevasta toisen kasvoilla näyttivät sydäntäsärkevän aidoilta.
“Et sinä voi kadulla nukkua!” Chet henkäisi. “Voit yöpyä minun luonani! Dami, me olemme ystäviä!”

Hän ei voinut uskoa, ettei Damien ollut tullut ajatelleeksikaan hänen luonaan yöpymistä, vaan oli luullut joutuvansa yksin kylmään maailmaan. Hänen oli täytynyt olla peloissaan, vähäisten rahojen loputtua yllättäen, ilman että hänellä oli minkäänlaista turvaa – ruokaa, majapaikkaa, mitään. Onneksi Damien oli ymmärtänyt kysyä Chetiltä, vaikka hän ei selvästikään ollut uskonut asuvansa kiharapään luona.

Chet kääntyi katsomaan Reniä avuttoman näköisenä.
“Voitko uskoa, että hän joutui kärsimään tuolla tavalla? Dami, tule, mennään ja etsitään jostain kyyti”, joukon vanhin kääntyi repliikkinsä loppuosassa taas katsomaan edessään seisovaa poikaa. Omatoimisesti hän tarttui oudosti kilisevään muovikassiin ollakseen edes jotenkin hyödyksi ja alkoi talsia määrätietoisesti kohti uloskäyntejä, raahaten Damienia mukanaan. Ren voisi varmasti hoitaa matkaajan laukut, tämä oli kokenut kovia.

[Darcy]

Damienin tervehtimistapa oli ollut ihan odotettavissa, eikä Ren liikauttanut niveltäkään kun poika syöksähti Chetin kaulaan ylitsepursuavalla innolla. Hetken näytti jo siltä, että tämä aikoi toistaa saman myös hänen kohdallaan, mutta Damien tuli viimehetkellä takaisin tajuihinsa ja jätti äkkiliikkeensä kesken, ojentaen Renille vain käden tervehdykseksi. Rutistus oli sitten sitäkin kovempi. Hänen oli pakko ravistella ja venytellä sormiaan saadakseen ne oijottua kun Damien vihdoin päästi irti ja tarttui matkatavaroihinsa sen näköisenä kuin olisi ollut valmis lähtöön. Se olisikin ollut ennenkuulumattoman nopea lähtö, joten suoraan sanottuna Ren ei kokenut suurta yllätystä kun poika täysin varoittamatta tiputtikin tavaransa maahan ja syöksyi Chetin kaulaan teatraalisesti huudahtaen.
Damienin esitelmää oli kulunut vasta pari minuuttia ja jo nyt hän oli lähestulkoon valmis potkimaan pojan seuraavalla koneella takaisin sinne mistä tämä oli tullutkin.

Itse asiassa, jos Ren ei olisi nähnyt Damienin kasvoja ja ilmettä, joka niitä koristi, hän olisi ihan hyvin voinutkin mennä halpaan. Mutta nyt se oli hieman vaikeaa, kun hän pystyi tuijottamaan suoraan virnuilevan pojan kasvoihin kun tämä parkui surkeaa elämäntilannettaan Chetin avoimessa sylissä.
Ha, vai menivät muka viimeiset rahat lentolippuihin! No mikä ihme muovikassissa sitten kilisi?
Damienin kielen näkeminen sai Renin sisällä jo valmiiksi kyteneen turhaantuneisuuden leimahtamaan ja kävi jo lähellä, ettei hän sanonut ääneen sitä johtopäätöstä johon oli tullut: poika oli kuluttanut kaikki rahansa juomiin ja yritti nyt siipeille takapuolensa turvaan paleltumiselta. Asian sanominen ääneen ei olisi kuitenkaan saanut aikaan mitään hyvää, sillä Chet oli juuri niin autuaan tietämätön ja hyväuskoinen kuin Damien oli ilmeisesti laskelmoinutkin. Jos Ren olisi heittänyt yhtään poikkipuoleista sanaa ilmoille, hän olisi luultavasti saanut vastaukseksi kauhistuneen parkaisun siitä, kuinka julma ja kohtuuton hän oli. Ilkeä ja sydämetön myös, halusi muille pahaa kaikki elämänsä sekunnit.
Ei siis auttanut kuin huokaista syvään ja lannistuneesti, Damien oli kieltämättä taitava järjestelemään asioitaan.

Chetin vastaus oli täsmällisesti sellainen kuin Ren oli uskonutkin sen olevan. Hänen oli vaikea pitää kasvonsa peruslukemilla, kun kiharapää kääntyi hänen puoleensa koiranpentuilme kasvoillaan.
"En, en todellakaan voi", Ren totesi. Jos oikein kovasti yritti, äänestä saattoi kuulla aivan pikkuriikkisen ripauksen sääliä, mutta sen enempään hän ei sitten kyennytkään. Ja Ren ihan tosissaan yritti, yritti niin järjettömän kovasti olla mukava ja sopeutua tilanteeseen. Olikohan hän liian kiltti, kun ei sanonut mitään ääneen? No, turha sitä oli huutaa kun kukaan ei kuunnellut.

Chet kaappasi kilisevän muovikassin ja Damienin mukaansa, lähtien etsimään heille kyytiä - Ren sai pian huomata jääneensä tekemään lähempää tuttavuutta Damienin matkalaukun kanssa. Hän puri kieltään ihan vain silkasta harmistuksesta ja hillitsi pakottavan tarpeensa heittäytyä lentokentän lattialle ja hakata päätään laatotukseen. Hän joutui raahaamaan Damienin matkalaukkua sillä välin kun Chet raahasi nuorinta poikaa mukanaan hakemaan taksia.
Kas kun eivät ottaneet omaa taksia ja ajaneet edeltä, Renhän voisi tulla yksinään perässä!
Turhautuneena hän tarttui matkalaukkuun ja veti sen mukanaan edellä menneen kaksikon perään, pysytellen hyvän matkaa näiden takana, jottei kukaan vahingossakaan nähnyt hänen ilmettään. Oli ollut tähänastisen elämän pahin virhe lähteä Chetin mukaan Damienia vastaan, kiharapää olisi pärjännyt oikein hyvin yksinkin, mihin hemmettiin Reniä enää tarvittiin?

"Kuka tämän taksin maksaa?", hän kysyi happamasti, kun Chet oli saanut heille viitottua kyydin ja ohjasi jo onnellisesti Damienia peremmälle. Olisi hyvin todennäköistä, ettei kummallakaan näistä kahdesta ollut minkäännäköistä rahaa mukanaan, joten maksamispuoli jäisi luultavasti Renille. Kuten nähtävästi kaikki muukin.

[Agitha]

Damien ei voinut sanoa olevansa yllättynyt Chetin mennessä halpaan, ja olisi saattanut tuntea omatunnon pistoksen käyttämessään yksinkertaisen ystävänsä hyväuskoisuutta sillä tavalla hyväkseen. Käytönnöllisyys riitti kuitenkin kumoamaan tunteellisuuden, ja Damien tunsi suurta tyytyväisyyttä aikaansaamaansa nerokasta järjestelyä kohtaan, joka takasi hänelle ilmaisen yösijan lisäksi halvan tai peräti ilmaisen ruokailun, seuraa, virikkeitä ja seksiä. Hän oli järjestänyt asiansa niin hyvin, ettei itseriittoisuudeltaan kyennyt katumaan epärehellisyyttä. Sitäpaitsi hänen läsnäolonsa oli ainakin Chetin osalta palkkio jo itsessään, koska oli eräitä asioita, joita vain Damien osasi tehdä.
Hän ei viitsinyt vääntää naamalleen surumielistä ilmettä, kun Chet työnsi hänet kauemmaksi katsoakseen hänen kasvojaan. Riitti, ettei hän nauranut tai hymyillyt, ja toisen mielikuvitus hoiti loput. Ulkopuolisen (tai esimerkiksi Renin) silmiin koko näytelmä näytti varmasti farssilta, mutta yleinen mielipide ei ollut koskaan kiehtonut Damienia.
"Kiitos Chet", hän sanoi tuijottaen ystäväänsä tiukasti silmiin. "Kiitos siitä, että olet ystäväni! Jonain päivänä maksan kaiken sinulle takaisin!"
Sanat olisivat saattaneet olla kauniit ja ylväätkin, jos ne oltaisiin todella sanottu sillä äänenpainolla ja vilpittömyydellä, jonka hän niille valheellisesti antoi. Toki hän oli kiitollinen, mutta tunsi pääasiassa kiitollisuutta omaa nerouttaan kohtaan. Hänen maailmassa ystävätkin olivat vain hänen omien toimintojensa lopputuloksia, joita hän arvosti omalla, kieroutuneella tavallaan. Narsismi oli yllättävän osuva sana kuvaamaan käytöstä, joka kumpusi jostakin hylätyksi tulemisen pelon ja itseinhon syvyyksistä.

Chet mainosti Damienin onnetonta kohtaloa Renillekin, ikään kuin tämä ei olisi seurannut koko kohtausta vierestä katsellen, ja Damien loihti kasvoilleen sen leveän, poikamaisen virneen, joka niitä yleensä koristi. Äskeinen teennäinen surkeus oli taas kuin pois pyyhkäisty.
Renin ilmeestä näki, ettei hän ollut kovin mielissään Damienin näytöksestä, mutta syystä tai toisesta hän ei sanonut mitään. Huono omatunto vihlaisi hänen sisintään taas, mutta meni ohi, kuten aina. Renin tuomitseva olemus ei ollut Damienin suosikkiasioita maailmassa, ja hän yritti aina parhaansa mukaan auttaa Renin ulos vakavasta kuorestaan. Toistaiseksi hänen menetelmänsä olivat olleet huonoja, ja lopputulos useimmiten päinvastainen.
Damien havahtui mietteistään, kun Chet nappasi hänen kaljakassinsa, ja lähti tepastelemaan kohti suuren aulan ulko-ovia. Damnien kipitti hänen perässään vilkaisten olkansa yli Reniä, joka oli saanut hänen matkalaukkunsa hoidettavakseen. Kaljakassi ja Chet vetivät häntä kuitenkin puoleensa, ja kun Ren ei kieltäytynyt vetämästä hänen laukkujaan perässään, hän antoi asian olla.

"Taksilla?" Damien ihmetteli, kun Chet viittoi heille auton ja survoi hänet sisään puoliksi väkisin. "Tokioon on mitä, melkein sata kilometriä täältä. Ei kai sitä taksilla kannata ajaa?"
Junakin olisi kelvannut, mutta jos Chet todella halusi elellä leveästi, niin ei hänellä mitään taksia vastaankaan ollut. Hän oli kuitenkin rahaton, vaikka viimeiset roposet eivät olleetkaan menneet lentolippuihin, kun hän väitti, joten muut saivat tehdä päätöksen, vaikka se tarkoittaisi patikkaretkeä. Taksissa oli ainakin mukavaa.
Renin kysymykselle Damien virnisti aidosti pahoillaan, ja kohautti olkapäitään. Hänellä oli arvauksensa maksumiehen suhteen, mutta viimeistään siinä vaiheessa hänen oli aika tukkia turpansa ja alistua kohtaloonsa mukisematta. Sen verran oikeudenmukaisuutta hänessäkin oli, vaikka sitä oli vaikea uskoa ajoittain.