Hiivin uniisi.

[jarrey]

Cara kurtisti kulmiaan tavalla, joka toi rypyn hänen kulmakarvojensa väliin. Mikä kysymys tuollainen oikein oli? Näetkö unta kuolemastasi? Carasta alkoi tuntua, että Maybe vain pilaili hänen kanssaan, valmistaen häntä hetkeen, jona lapio tärähtäisi hänen takaraivoonsa. Sellaiset ajatukset olivat tietenkin typeriä ja hyvin epätodennäköisiä, mutta Mayben esittämä kysymys ei ollut sieltä tavallisimmasta päästä. Cara alkoi pyöritellä hiussuortuvaa etusormensa ja peukalonsa välissä yrittäen esittää, että kysymys oli hyvin tavanomainen.
”Jos ei oteta lukuun tavallisia unia, jossa tuntee putoavansa ja hätkähtää hereille, niin en. Joskus olen kai nähnyt uivani liian pitkälle tai joutunut lukituksi huoneeseen, mutta siinä se.”
Epämääräiset ja inhottavat muistikuvat hiipivät kaukaa takaraivosta sivellen Caran aivorunkoa. Hän ajatteli, että olisi mielummin nähnyt omasta kuolemastaan unta, kuin kantanut mukanaan painajaisia vuosien takaa. Yleensä hän ei ajatellut niitä typeriä muistikuvia normaalisti lainkaan, mutta sanoista painajainen ja kuolema hänen mieleensä ei tullut muutakaan. Keskustelun aihe alkoi tuntua epämiellyttävältä, joten Cara yritti vaihtaa sitä.
”Harrastatko jotain?”

Tyttö veti hiuslenkin irti hiuksistaan ja antoi tummien, hieman karheiden hiussuortuviensa leviä harteilleen. Tuuli oli pörröttänyt hiuksia matkalla Saint Walden'siin ja latvat kaartuivat hienoisesti eri suuntiin. Hiuslenkin hän pujotti ranteeseensa ennen kuin etsi kookkaasta laukustaan hiusharjan. Cara alkoi vetää hiusharjaa läpi hiustensa. Sata harjanvetoa aamuin illoin, vähintään kahdeksankymmentä – niin hänelle oli lapsena opetettu, se oli muodostunut iänmyötä tavaksi. Hiustenharjauksen yhteydessä Cara katseli vuoroin Maybea ja tämän tuijottamaa sängyntolppaa. Hänestä alkoi ehkä olla aika, jolloin olisi hänen vuoronsa esittää kysymyksiä.
”Millainen Saint Walden's on?”

[kirke]

Kysymys oli sellainen, jonka vain Maybe esitti ventovieraalle keskellä yötä. Ei hän varsinaisesti edes tiedostanut mitä kysyi, sillä verbalisoi lahjakkaasti juuri sen kysymyksen, mikä hänen päähänsä nousi sillä hetkellä, kun hän avasi suunsa. Oli hän joskus kysynyt kättelyn jälkeen, miten kätelty haluaisi kuolla. Vastaukseksi saatu ilme melkein hymyilytti häntä. Hänen teki mieli kysyä se Caraltakin, kertoihan se suuresti ihmisen ajatusmaailmasta ja selkärangasta. Hän kuitenkin halusi pitää huonekaverinsa edes yhden yön eikä lähettää tätä itkien valvojan luo.
Hän tosin sai outoa tyydytystä, jos sai jonkun itkemään, vaikka osasikin yhdistää oman panoksensa asiaan vasta huomattavasti myöhemmin, sokea kun oli.

Hän ei huomannut aiheenvaihtoa, sillä oli liian keskittynyt omaan ajatusketjuunsa kuolemasta ja ihmisten itkettämisestä.
"En", hän vastata töksäytti ja unohtui tuijottamaan Caraa uudelleen kuin jahdaten karkaavaa ajatusta. Tähkäpää. Ei hän kyllä harrastanutkaan mitään. Hän opiskeli, ja siinä se. Hänen elämästään ei jäisi paljoa muistettavaa, jos hän katoaisi. Hän näytti vain aavistuksen ärtyneeltä, koska kadotti lopullisesti jahtaamansa ajatuksenpätkän, kun Cara hätyytti hänet sopimattomista aihepiireistään neutraalille maaperälle.
"Samanlainen kuin muutkin sisäoppilaitokset", hän sanoi ymmärtämättä kysymyksen tarkoitusta: eikö se ollut itsestään selvää?
"Opetus on tasokasta, mutta oppilaat aivan yhtä typeriä kuin missä tahansa muuallakin."

[jarrey]

Nyt Maybe taas tuijotti häntä, vaikka ehkä se kuitenkin oli parempi ja terveempää kuin keskusteleminen sängyntolpan kanssa. Ärtymyksen häivähdys hänen kasvoillaan sai Caran hymähtämään hiljaa itsekeen. Hän ei kuitenkaan aikonut luovuttaa huonekaverinsa kanssa, vaikka tämän tuijotukseen ja puhetapaan olisi tottuteleminen. Se ei haitannut.
”En ole liiemmin ollut sisäoppilaitosten kanssa tekemisissä, kävin ihan tavallisen yläkoulun.”
Cara laski harjan sängylle ja alkoi letittää löysästi hiuksiaan niin, että letti kaartuisi hänen vasemmalle olalleen.

”Ehkä on mahdotonta, että yhdessäkään koulussa kaikki oppilaat olisivat mukavia ja fiksuja”, hän sanoi neutraalisti.
Eihän hänellä ollut käsitystäkään millaisia oppilaita Saint Walden'sissa oli, Maybe oli ainoa hänen tapaamansa. Hän oli tainnut saapuessaan nähdä pari loittonevaa selkää, mutta siinä kaikki. Mayben antamasta huonosta kuvasta huolimatta Cara uskoi, että kyllä koulusta mukavia ihmisiä löytyi. Toivottavasti. Ensivaikutelma ei ehkä ollut mitä parhain.
”Tykkäätkö olla täällä? Tunnetko paljon ihmisiä?”

[kirke]

Maybe haaveili siitä, että olisi käynyt sisäoppilaitosta. Hän olisi varmaan ainakin syönyt paremmin ja saanut tasokkaampaa opetusta sekä opiskelukeskeisemmän ympäristön kuin kotona. Hän oli ruokkinut kaipaustaan lukemalla kaiken käsiinsä saaman sisäoppilaitoksista, minkä perusteella osasi asiantuntijan kyynisellä mielipiteellä sanoa, että myös tämä koulu oli hyvin tyypillinen lajinsa edustaja. Hänen elinikäinen kokemuksensa muista ihmisistä riitti sanomaan, että nämä olivat lajina suhteellisen toivottomia ja ansaitsivat hänen kyynisen halveksuntansa. Se tosin oli liioittelua, sillä tyttö arvosti montaa vanhempaa tiedemiestä ja tutkijaa. Teinit hän tuomitsi.

"Niinkö luulet?" hän kysyi automatisoituneella sarkasmilla, kun Cara sovitteli hänen inhoaan itsestäänselvyydellä. Maybe ei koskaan ollut neutraali. Mielipiteettömyys oli sietämätöntä. Tietenkään hän ei tuntenut Saint Walden'sista varsinaisesti ketään, mutta oli oikeuttanut mielipiteensä tarkkailemalla muita. Tytöt tuntuivat pitävän itseään kovinkin viehättävinä, vaikka Mayben maailmassa näyttivät lähinnä kiiltokuvilta ja hän ei meinannut erottaa kaikkia niitä viattomia, lapsenkasvoisia aasialaispoikia toisistaan. Hän oli kuullut päihteisiin ja libidoon viittaavia juttuja tarpeeksi monta kertaa päätelläkseen, että nämä oppilaat olivat aivan yhtä pahoja kuin muutkin teinit.
"Pidän. Kai", hän vastasi yhtäkkiä hämillään. Tämä oli todennäköisesti tasokkain lukio ja hän oli pitänyt tapaamiaan opettajia ammattitaitoisina.
"En", hän viimeisteli töksäytyksellä. Vaikka hän olisi kaivannut ystäviä, hänellä oli edellisten kommenttiensa perusteella lahja saada vastauksensa kuulostamaan siltä, ettei ollut eristyksestään lainkaan pahoillaan.
"Onko sinulla kumitossut?"

[jarrey]

”En oikeastaan”, Cara vastasi Mayben sarkasmiin naurahduksella ja sai lettinsä valmiiksi, ”se on valitettavasti fakta. Yritän kuitenkin toivoa, että Saint Walden's on hieman erilainen kuin koulut, joissa aikaisemmin olen ollut.”
Hän kuunteli Mayben vastauksia muodostaen huonekaveristaan kokonaiskuvaa: Maybe oli siis vähäpuheinen, omituinen, kyseli hämmentäviä, ehkä yksinäinen, keskusteli sängyntolpan kanssa ja nukkui vähän. Cara ei ymmärtänyt itsekään, miksi ei ollut vielä lähtenyt valvojan luokse ja pyytänyt huoneen vaihtamista. Hän ei kuitenkaan aikonut lopettaa, tämä oli vasta alkanut muuttua mielenkiintoiseksi. Sitä paitsi, luovuttajaksi hän ei aikonut. Olihan Maybe sentä ensimmäinen ihminen, jonka hän Saint Walden'sissa oli tavannut.

Seuraavan kysymyksen jälkeen Cara nauroi. Naurun sävyssä välähteli niin ilo, kuin ripaus epäuskoakin ja ehkä vähän jännityksen laukeamista. Oli aivan hulvaton ajatus, että Maybe kysyi ensin häneltä abstraktista kuolemasta ja sitten jostain niin arkipäiväisestä kuin kumitossuista. Kumitossuista! Caran nauru loppui iloiseen, hyväntahtoiseen hymyyn siniset silmät tuikahdellen, hymy paljasti hänen valkeat hampaansa. Hän lisäsi Maybesta luomaansa listaan myös koomisen, ellei jopa hauskan.
”Ei, minulla ei ole kumitossuja. Ehkä pitäisi hankkia! Onko sinulla, millaiset?”

[kirke]

Maybe ymmärsi kyllä Caran nauravan, muttei tietenkään tiennyt miksi. Kumitossut eivät olleet minkään komiikan lähde, sen hän kyllä tiesi. Hän oli siis saanut huonekaverin, jolla oli tapana saada aiheettomia naurukohtauksia. Hän olisi mielellään päätellyt lisää, mutta oli sosiaalisen sokeutensa uhri aina ollessaan itse osa kommunikaatiota eikä osannut päätellä syitä tai sävyä huonekaverinsa hymyille tai kulmien kurtistelulle. Hän oli viettänyt ikänsä tarkkailemalla muita ja osasi jo melkein tulkita ihmisten välisiä suhteita seuraamalla intensiivisesti sivusta tai vaikkei osannut, oli aivan pätevä tekemään arvioita näiden käytöksestä ja persoonasta näkemänsä perusteella.
Cara säilyi kysymysmerkkinä. Jatkuva hymyily ja syyttä nauraminen olisivat voineet olla merkkejä aivot käräyttäneistä huumeista tai henkisestä jälkeenjääneisyydestä, mutta tyttö oli päässyt tähän kouluun. Kai ne olivat myös merkkejä yleisestä hyvästä tuulesta ja ystävällisyydestä, mutta niistähän Maybe ei tiennyt mitään.

Tyttö hivutti jalkansa sängyltä, oli kompastua nilkkoihin pudonneisiin sukkiin ja otti laatikosta mustat, sukeltajien käyttämät kumitossut, jotka suojelivat jalkoja teräviltä koralleilta sekä tässä tapauksessa bakteereilta. Hän nosti ne sivistystarkoituksessa Caran nähtäville.
"Niin pitäisi", Maybe sanoi aivan vakavissaan, kun tyttö ehdotti kumitossujen hankkimista.
"Yhteiset suihkutilat ovat taatusti suurin lähde leviäville jalkojen bakteeritartunnoille, kuten jalkasienelle."

[jarrey]

Cara oli tirskahtaa Mayben sukeltajantossuille, mutta se olisi ollut epäkohteliasta. Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, millaisia bakteerikasvustoja yleisissä suihkutiloissa oikein kasvoikaan, jos siellä piti korallinkestäviä kumitossuja käyttää. Hän silmäili tossuja mielenkiinnolla, sukeltaminen ja sukeltajanvarusteet kiinnostivat häntä, vaikka hän ei koskaan voinutkaan edes kuvitella menevänsä itse pinnan alle pelkän tekniikan turvin. Uiminen ei lukeutunut hänen intohimoihinsa, vaikka se olikin ihan mukavaa ajanvietettä.
"Saanko?"
Cara olisi mielellään katsonut tossuja lähemminkin ja elehti sen mukaisesti. Mikäli Maybe ojensi ne hänelle, hän piti niitä käsissään, tutkaili hetken ja ojensi takaisin. Jos Maybe ei suostunut luopumaan aarteestaan, Cara tyytyi nyökkäämään ja hymyilemään. Hän ei liiemmin itse ollut koskaan ollut bakteerikammoinen, eikä pelännyt jalkasilsaa.
"Noista ei kyllä pääse läpi bakteerin bakteeria. Hyvin kätevää. Saisikohan tätä eri mallisena, ehkä hieman kevyempänä. Valkoinen väri olisi hieno. Mistä sait nämä?"

"Millainen hygieniataso täällä muuten on? Kannattaako suihkutiloissa oikeasti olla varuillaan jalkasilsan varalta? Voiko vessoja esimerkiksi käyttää oksentamatta?"
Cara halusi tietää, oliko Maybe kuinka siisti, järjestelmällinen ja puhdas. Oliko hän bakteerikammoinen? Cara kun ei itse ollut sairaalloisen pakkomielinen siivoamista kohtaan, sillä hän siivosi sitten, kun alkoi näyttää turhan sotkuiselta. Pieni sekasorto ei Caraa haitannut, se oli vain kodikasta.
Cara oli myös kiinnostunut ottamaan selvää, kuinka Maybe reagoi odottamattomiin kysymyksiin, joita tämä itse esitti toinen toisen perään. Hän yritti ottaa asiasta selvää kokeilemalla samaa taktiikkaa.
"Eikö ruoho olekin hyvä pitää lyhyenä, niittymäinen nurmikko ei ole kovin kaunis. Oletko samaa mieltä?"

[kirke]

Maybe toi tossunsa kohteliaasti näytille ja kun Cara sai niistä tarpeekseen, piilotti ne taas laatikkoonsa melkein rakastavasti. Ne toivat hänelle turvan ja kontrollin tunnetta muuten kovin hallitsemattomassa maailmassa.
"Ehkä", hän vastasi tytön pohdintoihin erilaisesta mallista, vain aavistuksen varuillaan. Hänellä oli epämiellyttävä tunne, että Cara pilkkasi häntä eikä hän huomannut sitä sokeudeltaan, vaan otti pilkan vastaan kuin jälkeenjäänyt idiootti… Mikä todellisuudessa varmaan olikin. Ehkä Asperger oli sosiaalinen ongelma, mutta Maybesta sen varmistaminen tuntuisi samalta kuin CP-vamman julistaminen.
"Internetistä", hän vastasi silmät epäluuloisesti siristyen yrittäessään päästä selville siitä, miksi Cara kyseli. Kyllä hän tiesi olevansa kajahtanut ja neuroottinen ja kaikin puolin pilkan arvoinen, mutta ajatus siitä, ettei hän tiennyt olevansa naurunalainen oli kipeä.

"Kohtalainen", hän vastasi kysymykseen hygieniatasosta, vastentahtoisesti värähtäen. Hänen standardeillaan mikä tahansa sisätila kaipasi siivousta - ja ristiriitaisesti ulkona lika vain kuului asiaan.
"Tiloissa, missä liikkuu paljon ihmisiä paljain jaloin kannattaa aina olla varuillaan. Varsinkaan tällaiset tytöt eivät taatusti mainosta, jos muiden pitäisi varoa tartuntoja. Ja kyllä täällä voi käydä oksentamatta", hän ja sanoi ja empi hetken jatkaako, "minä siivoan täällä." Maybe oli hyvin bakteerikammoinen. Ja neuroottisen siisti, riippuvainen järjestyksestä ja melkein steriili puhtaudessaan.

Odottamattomat kysymykset olivat Mayben erityisala, sillä hänelle oudot kysymykset eivät eronneet muista. Usein tuntuivat vain mielenkiintoisemmilta. Hänen hennot kulmansa painuivat, kun hän pohti vastaustaan hämmentymättä kysymyksestä.
"Minä suosin niittyjä, itse asiassa. Ihmisten kontrolloimat ja kiillotetut puutarhat näyttävät vain teennäisiltä. Ne ovat heikkoja yrityksiä kahlita ja muokata luontoa. Minusta se on kauneimmillaan sellaisena, miksi se luotiin", hän sanoi eikä edes tajunnut, että melkein hymyili haaveikasta, rakastavaa hymyä.
"Ihmisten pitäisi kunnioittaa sitä", hän sanoi palaten totiseksi, kylmäksi itsekseen.

[jarrey]

Cara kuunteli hiljaa, mitä toinen vastasi hänen kysymyksiinsä. Hän alkoi hiljalleen tottua Mayben tapaan puhua ja tuijottaa, vaikka ei vielä lainkaan tarpeeksi, etteikö olisi välittänyt siitä. Hän oikeastaan yritti vastata Mayben painostavaan katseeseen tarkkaillakseen tämän kauniin oransseja silmiä. Cara oli harrastanut taiteita niin kauan, että osasi arvostaa tavallisesta poikkeavia värejä arkipäiväisessä elämässä. Oli vaikeaa luoda täsmälleen samaa väriä taivaalle maalaukseen, kun käytössä oli kuuden värin väripaletti ja sekoituksen tuloksena sattuikin tulemaan joku toinen upea väri, joka ei lainkaan käynyt taivaaksi. Jos Cara olisi saanut paletilla vahingossa aikaan samanlaisen oranssin, joka Mayben silmissä loisti, hän olisi muuttanut taivaan oranssiksi.

Mayben tunnustukseen siivoamisestaan Cara hymähti pehmeästi silmät tuikkien. Hänen ei siis kannattanut pelätä sairastuvansa, kun hänen huonetoverinsa piti huolen koko koulun hygieniasta. Ajatus oli outo, mutta koomisella tavallaan hellyyttävä.
Mayben ajatuksenjuoksu siis kulki siten, kuin Cara olikin olettanut, sillä hänen odottamaansa hämmennystä ei tapahtunut. Cara arvelikin, että hämmentyminen Mayben kysymyksistä olisi ehkäpä turhaa ajanhukkaa. Tosin, ehkä Maybe oli vain tottunut kysymyksiin?
Tytön ajatuksiin niitystä, luonnon kahlitsemisesta ja sen kunnioittamisesta saivat Caran vuorostaan näyttämään mietteliäältä, vaikka hän rekisteröikin Mayben ensimmäinen 'melkein hymyn'. Hän liikutti peukalonkynttään vasten alahuultaan ja katseli tyhjyyttä, kuten usein miettiessään.
"Tuossa on perää, kyllä, myönnän sen. Eikö sinusta kuitenkaan heinikkoinen piha, villiintyneet pensaat, kuusiaita ja puista maahan pudonneet lehdet saa aikaan vähän turhan epäsiistin vaikutelman? Totta kai ihmisten tulisi kunnioittaa luontoäitiä, mutta eikö hänelle saa antaa neuvoja ja ohjeita, joilla tehdä puutarhasta kauniimpi?"

[kirke]

Maybella ei ollut kuvataiteellista lahjakkuutta. Hänen motoriikkansa oli niin epäonnistunut, ettei hän halunnut edes harjoitella sitä. Jos hän ei osannut olla kaatumatta tasaisella lattialla, hän varmaan loihtisikin käsillään vuosisadan taideteoksia. Hän muisti kauhulla ala-asteiden pakotetut askartelut. Hän vain liimasi typerät kartonginpalat itseensä ja yski glitteriä seuraavat viikot. Hän häpesi sitä, miten ei halunnut edes yrittää asioissa, joissa tiesi olevansa kertakaikkisen onneton. Eikä varsinaisesti halunnut kyllä ryhtyä niihinkään, joissa arveli olevansa onneton. Eikö hän saanut kestää pettymyksiä tarpeeksi ilmankin?
Addison painosti häntä jatkuvasti harrastamaan muutakin kuin opiskelua. Kai hänen pitäisi, mutta hän ei tiennyt mitä… Hän harrasti kyllä ulkoilua ja Woolfin kouluttamista - turhaan, koska Addison villitsi koiran pelkällä läsnäolollaan. Maybe tunsi kateuden piston pelkästä ajatuksesta. Miksi kaikki valitsivat hänen äitinsä hänen ylitseen?

Tyttö tuijotti kieltämättä taas Caraa. Tämän siniset silmät tekivät jotain omituista. Sanottiinko sitä tuikkimiseksi? Hän oli taas hukassa pohtiessaan syitä huonetoverinsa kovaa tahtia tutuiksi tulevien kasvojen liikkeisiin. Hän ei uskonut kyllä olevansa syy, ellei sitten ollut taas pilkan kohde tietämättään. Hän jännittyi vaistomaisesti, kun Cara vastasi - hänen äitinsä hiipi samalla tavalla murtamattomaan argumenttien vastahyökkäykseen - ja Maybe hävisi aina. Oli myös naurettavaa, että hyökkäykset luontoa kohtaan tuntuivat Maybesta henkilökohtaisilta. Miksi hän oli näin outo.
"Kai on eri asia pitää luonto puhtaana ja raikkaana, kun hallita sen jokaista liikettä ja tehdä siitä luonnotonta", tyttö myönsi aavistuksen varuillaan, tietämättä mitä Cara ajoi takaa.
"Pidätkö luonnosta?"

[jarrey]

"Olen samaa mieltä."
Cara toivoi päässeensä edes yhdessä asiassa, oli se sitten nurmikonhoito tai ei, samalle aaltopituudelle Mayben kanssa. Tosin ehkä oli mahdotonta päästä sellaisen ihmisen kanssa kuin Maybe, kanssa täysin samalle aaltopituudelle.
"Pidän. Olen tosin aina kotona Serbiassa asunut kaupungissa, en ole päässyt niin lähelle sitä kaikkea vihreyttä kuin olisin halunnut", Cara vastasi, "on ihmeellistä ja inspiroivaa kävellä metsässä, vaikka ajatus eksymisestä onkin.. Kamala. Entä sinä?"
Caraa ei oltu kummoisellakaan suuntavaistolla siunattu, eikä hän unelmoinut leirielämästä luonnon ääressä kaukana ihan kaikesta. Luonto oli kaunis ja hän piti siitä, varsinkin sen kaikista mahtavista väreistä ja eri muodoista. Vaihtoehtoja inspiroitumiseen oli lukuisia.

Cara vaihtoi asentoaan uudella sängyllään ja nojautui kyynerpäähänsä niin, että hänen oikea kämmenensä oli hänen oikealla poskellaan puoliksi pigmenttiläiskät peittäen. Uni ja väsymys odottivat jossain taustalla, että saisivat pureutua tytön sisuksiin ja väkipakolla rentouttaa hänen jäsenensä ja painaa silmäluomet kiinni. Toistaiseksi Caran silmät olivat vielä auki ja olo oli virkeä olosuhteisiin nähden.
"Entä filosofia ja psykologia, mitä mieltä olet niistä?"

[kirke]

Maybe tuijotti Caraa tavallistakin intensiivisemmin. Miksi tämä kysyi pitikö hän luonnosta? Oliko tämä tapa pilkata hänen sokeuttaan? Vai kysyikö tyttö itsestäänselvän kysymyksen, koska ei itse ollut tarpeeksi fiksu päättelemään vastausta? Mayben oli vaikea tyytyä selitykseen, että Cara saattaisi haluta vain jutella hänen kanssaan.
Kukaan ei halunnut jutella hänen kanssaan. Hänen ajatuksensa kulkivat aivan omaa taajuttaan, kuten Cara oli päätellytkin, ja keskustelu kävi usein vastapuolelle turhauttavaksi, kun Maybe siirtyi aiheista toisiin ihmissilmää nopeammin ja saattoi tylysti keskeyttää keskustelukumppaninsa aiheenvaihdolla keskenkaiken edes tiedostamatta tekevänsä niin. Nuorempana hän oli myös lähtenyt paikalta kesken jutun tai alkanut tehdä jotain aivan muuta, kuten lukea kirjaa. No, kai hänen olisi pitänyt olla tyytyväinen kehitykseensä.
"Pidän", hän vastasi hitaasti kuin tytön järjenjuoksun notkeutta arvioiden.

Vaihdos luonnosta filosofiaan oli täysin luonnollinen, eikö filosofia inspiroitunut usein juuri luonnosta? Samoin kuin teologia, taide ja kaikki ihmisyyden aspektit. Maybe pohti kysymystä haukansilmät terävinä, asento yhtä epämukavan jäykkänä ja väsymättömänä kuin aikaisemminkin. Mukavuus ei tuntunut kuuluvan hänen käyttöohjeisiinsa. Addison oli joskus vitsillä tehnyt sellaiset hänen lapsenvahdeilleen.
"Ne ovat mielenkiintoisia aiheita. Suurin osa filosofiasta on tietenkin turhaa jossittelua ja pehmoilua ja psykologia harrastus niille, joista ei ollut muuhun, ja tarkoituksena yrittää saada ihmisistä esiin haluamiaan ominaisuuksia." Kuten yrittää osoittaa, että hän oli sairas.
"Ihmisen mieli on tietenkin kiistämättä tutkimisen arvoinen."

[jarrey]

Caran silmät kaventuivat aivan vähäisen Mayben terästettyä tuijotustaan vielä tuuman verran läpitunkevammaksi. Hän räpäytti silmiään pari kertaa merkitsevästi pohtien, mitä Maybe oikein ajatteli. Hänestä olisi ollut mainiota ja hyvin mielenkiintoista päästä kurkistamaan huonekaverinsa aivotoimintaa ja tarkastaa, veivätkö Mayben aivot liikaa tilaa vai olisiko kallon sisällä vain tilaa vuokrattavana.
"Turhaa jossittelua?" Cara toisti, "minusta on myös mielenkiintoista filosofian avulla saada avaruutta näkökantoihini juuri mainitsemaasi jossittelua hyödyntäen. On hyvä kai tietää myös millainen jokin voisi olla, jos se olisikin eritavalla kuin normaalisti. Jos se olisi niin, jos niin kävisi, jos, jos, jos.. On muutenkin hienoa nähdä eri tavoin, paljon syvällisemmin. Maailman näkee aivan eri valossa, kun miettii hetken syntyjä ja syviä. Siinä mielessä minusta filosofia on tärkeää."
Cara hymyili valoisasti päästyään puhumisen makuun.

Tyttö höpötti ja lörpötteli mielipiteitään filosofiasta ja psykologiastavielä pitkät pätkät, ennen kuin huomasi eksyneensä melkeinpä jo aiheesta. Cara hymyili anteeksipyytävästi ja mielessään itseään otsaan. Hän oli varmasti tylsistyttänyt keskustelukumppaninsa ja saanut kaikilla jorinoillaan vajaamielisen vaikutelman. Köyhä pelastautumisyritys loppuun ei voinut olla suuri yllätys.
"Oletko koskaan kärsinyt jalkasilsasta?"
Bingo.

[kirke]

Johan ratkesi. Maybe kuunteli hämmästyneenä, miten huonekaverin sanalliset portit aukesivat ja tämä jossitteli syntyjä syviä filosofian ja psykologian puolesta. Hänelle jossittelulla oli rajansa, sillä usein jossittelu muuttui selkärangattomuudeksi ja mielipiteettömyydeksi. Hän vihasi esseitä, joiden ainoa tarkoitus oli jossitella mielipiteen perustelemisen sijasta: no asiahan on näin, mutta toisaalta sen voisi nähdä myös näin tai noin eikä kumpikaan varsinaisesti merkitse, koska siihen ei voi tietää varmaa vastausta… Luoja Addison. Tämän siitä sai, kun aivopestiin vastasyntyneestä asti taistelemaan mielipiteiden perustelemisen puolesta.
Vaikka hänen mielensä harhaili, hän tajusi kuuntelevansa huonekaverinsa sanallista purkautumista edelleen ja tuijottavan tämän hymyä. Ei kai jossittelu nyt noin lähellä tytön sydäntä ollut, että sai tämän hymyilemään noin… Onnellisesti?

Maybe kohotti ihmeissään kulmaansa, kun Cara kysyi jalkasilsalta. Eikö hän juuri varoittanut siitä? Pitikö tyttö häntä idioottina vai oliko sitä itse?
"En", hän vastasi hitaasti kuin jälkeenjäänelle, "en ole tarpeeksi typerä saadakseni sellaisen." Hän olisi heijastanut kysymyksen takaisin, mutta jopa hän tajusi, että se olisi ollut loukkaus hänen vastauksensa jälkeen.
"Jos voisit saada mitä tahansa maailmassa, mitä haluaisit?"

[jarrey]

"Mitä tahansa?"
Caran ilme muuttui hetkellisesti. Hänen tyhjä katseensa laskeutui alaviistoon ja surullinen häivähdys välähti hänen kasvoillaan. Estelystä ei ollut apua, kun kipeä muisto nousi pintaan ja sai hartiat painumaan tuuman kasaan. Jos Cara voisi saada mitä tahansa maailmassa, hän halusi äitinsä takaisin.
Tuo hetki tuntui kestävän Caran mielessä ikuisuuden, mutta hetki loppui, kun hän tuntui käynnistyvän uudelleen. Mayben olemassaolo muistui mieleen, odottihan tyttö kysymykseensä vastausta. Cara sai hymyä kasvoilleen, katse nousi ja hartiat palautuivat ryhdikkäinä.
"Olen unelmoinut omasta studiosta. Tietenkin olisi sopivaa ja ehkä järkevää vastata pitkä ikä, hyvä tulevaisuus ja terveys, mutta jos oikeasti voisin saada maailmassa mitä tahansa, haluaisin studion. Taidestudion. Se olisi upeaa."

Cara ei tahtonut puhua äidistään liiemmin kenenkään kanssa, saati ventovieraan kanssa. Realistisempi vaihtoehto oli muutenkin parempi, oma studio oli jotain, jonka hän voisi tulevaisuudessa saavuttaa ja johon hän pyrki.
"Mitä sinä haluaisit?"