Hiivin uniisi.

[kirke]

Ilmeisesti Cara oli tottunut hänen tapaansa siirtyä aiheesta toiseen ja esittää omituisia kysymyksiä. Tyttö näytti vastaavan nopeammin, tuijottavan epäuskoisesti vähemmän eikä Mayben silmään näyttänyt yhtä… Kauhistuneelta tai kummeksuvalta kuin aikaisemmin. Ei sillä, että hän osaisi ihmiskasvojen ilmeitä edelleenkään tulkita, mutta opiskeli mikroilmeiden ja -eleiden kieltä oppiakseen.
Ilme, jonka Cara väläytti miettiessään, näytti erehdyttävästi surulta tai katumiselta.
Taidestudio? Se oli kovin… Käytännöllistä ja maanläheistä. Realistista. Maybe oli melkein toivonut jotakin absurdia ja lennokasta, vain jottei hän olisi niin lapsellinen ja typerä omine ajatuksineen.

Maybe oli aina joutunut olemaan realistinen. Hänen isänsä oli poissaoleva ja äiti keskenkasvuinen pilvilinnojen haihattelija, joten hänen roolinsa oli olla perheen aikuinen, joka huolehti laskuista, rutiineista, auton katsastuksesta ja siitä, että kaapeissa oli ruokaa. Hänen piti aina olla realistinen ja kypsä - sen lisäksi, että oli evoluution vääristymä. Miksei hän saanut olla vastuuton ja itsekäs, normaali teini niin kuin kaikki muut?
"En tiedä", hän sanoi selvästi välttäen ja painoi katseen käsiinsä, nypläten siistin kyntensä reunaa. Mutta hän halusi sanoa sen.
"Kyvyn lentää."

[jarrey]

Cara alkoi tosiaan yhä enemmän ja enemmän tottua hieman kaistapäiseltä vaikuttavaansa huonetoveriinsa. Hänestä tuntui järkevämmältä vain hypätä leikkiin mukaan, esittää kysymyksiä ja vastata järjettömiin kysymyksiin. Se tuntui oikeastaan vaihteeksi mukavaltakin, kun ei kokoajan tarvinnut skirptien rikkomisen uhalla miettiä, mitä suusta pääsi. Tosin, Caralle se oli normaaliajattelutapa, mutta oikeanlaisen keskustelukumppanin kanssa sekin löystyi.
Maanläheisyys ja käytännöllisyys kuuluivat Carankin elämään äidin poismenon jälkeen. Isän suurinpiirtein käytyä kotona vain nukkumassa, matkalla työstä toiseen, Cara oli joutunut huolehtimaan itse itsestään, hoitamaan kotia, laittamaan ruokaa ja niin edelleen. Hänestä oli turvallista pyrkiä myös ajattelemaan realistisesti, vaikka unelmointi ja haaveilu olivatkin yksi Caran lempiharrastuksista. Ääneen sanotut toiveet oli kuitenkin parempi jättää järkevyyden rajojen sisäpuolelle.

"Oi, se olisi kyllä mahtavaa."
Ilmassa leijailu kuulosti kyllä houkuttelevalta ja liitely sinne tänne ihanalta, tuuli lepattamassa korvissa ja painottomuuden tunne hellimässä jäseniä. Ajatus huimista korkeuksista tai maahan läsähtämisestä eivät niinkään vetäneet puoleensa.. Ehkäpä kuitenkin pienet riskit olisivat vaivansa väärti, jos mahdollisuutena olisi lennellä kilpaa pilvien ja lintusten kanssa. Cara hymähti ajatuksilleen.
Tiedonhaluisena hän päätti kääntää Mayben kysymyksen toisin päin.
"Mistä et luopuisi ikimaailmassa?"

[kirke]

Maybe olisi mielellään miettinyt enemmän, mitä suustaan päästi, jos olisi osannut. Hän oli useamman kerran meinannut saada kokovartalokipsin enemmän tai vähemmän nokkelien huomautustensa takia kolme kertaa itsensä kokoisilta nuorilta miehiltä tai tyttömaailman raivottarilta. Olisipa hänellä keino kontrolloida, mitä sanoi.
Vaikka hän saikin kieroutunutta tyydytystä, kun näki ensin tyrmistyksen, hitaan ymmärryksen ja miten loukkaantunut suuttumus kohosi punana kaulalta korviin. Sitä yleensä laimensi, jos tuli hakatuksi. Maailmassa oli sääntö, ettei naisia saanut lyödä, mutta Maybe laskeutui harvalle tytöksi.
Kai hän voisi olla kiitollinen, että oli ainutlaatuinen, vaikka sitten kohtalokseen vielä koituvalla tavalla.

"Näkökyvystä", hän vastasi epäröimättä, sillä se oli ensimmäinen asia, mikä tuli mieleen. Muut, kuten äly, mielenhallinta ja terveys olivat myös listalla, mutta hän ei halunnut alkaa selittää niitä. Ajatus siitä, että hänessä oli pysyvästi ja parantumattomasti vikaa, oli kipeä samoin kuin Caralle menehtyneestä äidistään puhuminen.
Muut aistit eivät ole tärkeitä samalla tavalla, kommunikaatio ihmisten kanssa varsin yhdentekevää ja jopa liikuntakyvylle on korvikkeita. Mutta Maybe rakasti katsomista, tuijottamista, oppimista ja lukemista.
"Mistä sinä et luopuisi?"

[jarrey]

Cara puolestaan joutui miettimään hetken vastaustaan. Oltuaan vastaamaisilla samalla tavoin kuin Monday, hänen ajatuksensa syvenivät. Mitä hän tekisi ilman käsiään tai kykyä liikkua? Voisivatko proteesikädet liikuttaa kynää tai pensseliä samalla tavoin kuin tavalliset sormet ja lihakset? Eivät tietenkään. Kuvista tulisi täysin erilaisia, kömpelöitä söherryksiä. Jos hän menettäisi kätensä, voisiko hän yrittää maalata varpaillaan? Tuskinpa.
Toisaalta, niin, näkökyky oli myös aivan yhtä tärkeä. Miten Cara tekisi ylipäätään yhtään mitään saati maalaisi, jos hänen ei enää näkisi mitään. Häntä puistatti ajatus ympäröivästä pimeydestä, avuttomuuden tunteen sekoittuessa itseinhoon ja pelkoon. Kammottavaa.
"En osaa valita. Olisi hirveää, jos en enää kykenisi liikuttamaan käsiäni, mutta toisaalta tarvitsen maalaamiseen myös näkökykyä. No, en luopuisi silmistäni enkä käsistäni."


Cara laskeutui sängylleen makuulle, vei kätensä päänsä alle, risti jalkansa ja laski toisen kätensä vatsansa päälle. Hän katseli hetken aikaa kattoa mietteliään näköisenä.
"En ikinä selviäisi ilman taiteita", Cara puhui lähinnä itsekseen.
Jonkin ajan kuluttua hän käänsi katseensa takaisin Maybeen.
"Mitähän sitten.. Mitä teet mieluiten vapaa-ajalla?"

[kirke]

Maybe ei liikkunut asennostaan. Kun hän ajatteli, hän harvoin edes tiedosti fyysistä kehoaan, mikä saattaisi selittää kaikki hänen mustelmansa ja kommelluksensa. Oli ristiriitaista hänen aistiherkkyytensä kanssa, että hän uppoutui niin tehokkaasti muutamiin, pakkomielteisiin mielenkiinnonkohteisiinsa, ettei muistanut fyysistä maailmaa - tajusi nälän, janon, kivun tai muun fyysisen tarpeen vasta tuntikausien päästä. Jos hänen mielensä vaelteli, vaatteen sauma saattoi pureutua hänen ihoonsa kuin sahan hampaat ja hän tunsi jokaisen kosketuksen moninkertaisena.

"Opiskelen", tyttö vastasi miettimättä, erittäin ironinen sävy äänessään. Hän näytti nauravan silmillään ilottomasti ja varsin kylmästi salatulle vitsille. Hän ei kutsunut mielenkiinnonkohteitaan harrastuksiksi eikä aikonut selittää, miten uppoutui katsomaan tanssia - jotain, mihin hän ei kyennyt - tai ratsastusta - jotain, mitä hän ei uskaltanut tehdä enää - tuntikausiksi ja loppuaikansa vietti täyttämällä kyltymätöntä tiedonjanoaan ja muistikapasiteettiaan kirjoilla kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän suosi tietokirjoja romaanien sijasta, sillä ei halunnut tuntea kilpailevansa äitinsä kanssa. Lähinnä siksi, ettei ikinä voittaisi tätä muussa kuin matematiikassa ja shakissa. Hän olisi mielellään ulkoillut, mutta ei saanut mennä koulun metsään ollessaan vasta 15 ja ylpeästi kieltäytyi poistumasta koulun alueelta, koska Addison oli ominut King's Waldenin muuttamalla sinne.
Hän ei myöskään kertonut, miten suuren osan ajastaan siivosi.
"Mitä sinä teet vapaa-ajallasi?" hän kysyi ja toivoi taivailta, ettei hänen huonekaverinsa olisi yksi aivottomista, pelkän libidonsa ajamista teini-ikäisistä juopoista.

[jarrey]

Cara hämmentyi Mayben ironisesta äänestä, eikä ollut varma, kuinka olisi suhtautunut tytön silmien ilottomaan nauruun jollekin, josta Cara ei tiennyt mitään. Hän kuitenkin pyrki hymyilemään, vaikka ei uskonutkaan Mayben vain opiskelevan koko ajan. Huonetoverin vapaa-ajanviettotavat todennäköisesti selviäisivät kysymättäkin myöhemmin, joten Cara alkoi muodostamaan omaa vastaustaan.
"En mitään erityistä. Minäkin yleensä vaihtelevasti opiskelen jonkin verran, luen, katselen kukkia, haaveilen, joskus nään ystäviä ja käyn harvoin ostoksilla. Tietenkin piirrän, maalaan ja niin edelleen paljon."

Oikeastaan kaikkein eniten Carakin tosiaan luki, opiskeli ja varsinkin piirsi. Hän käytti iltaisin ennen unen tuloa paljon aikaa haaveiluun ja unelmointiin, loi tapahtumaa ja maailmaa, mietti ja pohti. Se oli jonkinlainen pakotie tylsään arkeen: tiedonhalusta ja koulutuksen tärkeydestä huolimatta koulutehtävät eivät aina tuntuneet niin kovin hehkeiltä, kenestäpä olisi tuntunut. Taide oli polttoaine hänen koneistolleen ja lukeminen oli yleissivistävää sekä mielenkiintoista.
Cara oli tyytyväinen niin kutsuttuihin harrastuksiinsa. Hänellä ei ollut tarvetta etsiä iloa humalasta hämärissä kaveripiireissä, kuten niin monilla hänen ikäisillään tuntui olevan.
"Mitä mieltä olet alkoholista? Minusta muut saavat tehdä maksoillaan mitä tykkäävät, mutta minä en tahdo turmella omaani."

[kirke]

Katselen kukkia? Maybe tuijotti tuijottamistaan ja oli hyvin epäuskoinen, vaikkei sitä erityisen selkeästi ilmekielellään osannut välittää. Toki hän nautti luonnosta intensiivisellä mielenkiinnolla ja vietti kotona tuntikausia vain istumalla ulkona, kunnes hänet oli pakko raahata sisälle lämmittelemään ja syömään. Kukkien katselu harrastuksena oli vain kovin rajattua ja… Tätimäistä. Voi ei, ei kai Cara aikonut sisustaa huonetta migreeninkirjavilla kukkatapeteilla ja karheilla, isomummojen neulomilla kukkakuoseilla?
Maybe piti kukista niin kauan, kun ne olivat luonnonkukkia luonnossa. Sisällä ne ensinnäkin kuolivat heti ja toisekseen levittivät ties mitä mikroeliöitä ja bakteereja sisätiloihin: öisin hän oli varma, että pienet tunkeutujat ryömivät hänen ihollaan.

Lukiko Cara hänen ajatuksensa?
"Se on törkyinen aine, joka muuttaa älykkäimmätkin intellektuellit täysiksi katastrofeiksi, on pääsyy turhimpiin liikenneonnetomuuksiin ja tapaturmiin, vielä suurempi syy teinivanhempiin ja yhä useamman lapsen toivottomaan tulevaisuuteen, tuhoaa elimistön, aivot, ajattelukyvyn ja käytöstavat ja pitäisi kieltää lailla", Maybe sanoi tyynesti.
"En luota kenenkään älylliseen kapasiteettiin, jos he läträävät viinalla ja pitävät millään mittakaavalla järkevänä toimintana." Tyttö vilkaisi sivusilmällä huoneen ovea. Hänen sormensa syyhysivät päästä siivoamaan, ennen kuin voisi mennä pesemään edes hampaitaan koulun peseytymistiloihin.

[jarrey]

Jos Cara olisi saanut tietää Mondayn ajatukset, hän olisi repeytynyt kovaääniseen nauruun. Kaksinkerroin painuttuaan hän olisi todennäköisesti pudonnut sängyltä, se se vasta hauskaa olisikin ollut. Mutta ei, ei Cara voinut harrastuksekseen laskea kukkien katselemista, mutta hän piti siitä silti - kukissa oli oivia ideoita maisemamaalauksiin. Cara ei myöskään aikonut lisätä huoneen sisustukseen pari tusinaa kukkakuviota tekstiilien, taulujen, maljakoiden ja tapettien avulla. Hänellä ei ollut kovin hyvää silmää sisustukselle, joten todennäköisesti hän jättäisi huoneen ennalleen. Se oli ihan hyvä näinkin.

"Mielipiteesi on aika jyrkkä", Cara huomautti ystävällisesti, "vaikka on tietysti totta, että alkoholi aiheuttaa kaiken mitä luettelit ja on vaaraksi. Minusta on ehkä kuitenkin hiukan paksua sanoa, että kenenkään, joka on nauttinut vettä vahvempaa, älyyn ei voi ollenkaan luottaa tämän ollessa edes selvinpäin."
Koska Cara ei puolustanut alkoholinkäyttöä millään muotoa, hän ei jatkanut lausettaan sen enempää. Hänelle oli se ja sama, jos joku oli tarpeeksi typerä läträtäkseen viinan kanssa kunhan se ei ollut kukaan hänen läheisistään.
Cara itse pysyisi litkuista erossa ja asia olisi sillä erää selvä.

[kirke]

Maybe tuijotti. Häntä alkoi ärsyttää Caran tapa pehmitellä ja tyynnytellä hänen mielipiteitään. Mitä pahaa oli jyrkkyydessä? Ainakin hän tiesi, mitä ajatteli eikä kokenut mitään tarvetta keksiä argumentteja tuomionsa ansainneiden puolustukseksi. Hän oli jyrkkä, mustavalkoinen ja järkkymätön. Piste.
Tietenkin oli kiinnostavaa saada kerrankin vastustusta: joku, joka haastoi hänen mielipiteensä, pakotti hänet perustelemaan ne paremmin, pakotti hänet kehittymään paremmaksi. Maybe oli toivonut edes keskustelukumppania, mutta ehkä hän sai huonekaverissa muutakin kuin passiivisen kuuntelijan.
"Mielestäsi kertoo älystä vapaaehtoisesti tuhota omaa elimistöään, ihmissuhteitaan ja tehdä niin, vaikka tietää todennäköisyyden, että päätyy satuttamaan itseään tai muita?" hän kysyi retorisesti, ääni suhteellisen jäisenä. Häntä oli turha yrittää saada uskomaan, että kukaan, joka vapaaehtoisesti läträsi alkoholilla, teki niin älystä.
Ihmiset olivat idiootteja.

Tyttö oli tuntea bakteerien ryömivän saniteettitiloista kohti huonettaan ja elimistöään ja värisi nousten epämukavasta, jäykästä asennostaan seisomaan nivelet vaimeasti naksahdellen odottamatta Caran jatkavan alkoholin puolustamista. Hän veti kaapistaan ämpärin, jonka reunan yli roikkui pari keltaisia kumihanskoja, hengityssuoja ja joka oli täytetty tujuilla pesuaineilla.
"Menen siivoamaan", hän ilmoitti muistaessaan, että se voisi olla kohteliasta läsnäolijaa kohtaan pelkän äänettömän katoamisen sijasta. Lähtönsä viileydestä - hän ei hymyillyt. Koskaan. Kenellekään - huolimatta, hän koki tekevänsä jotain mukavaa Caralle mennessään siivoamaan vessat ja pesutilat. Kai Carakin hygieniaa arvosti?

Maybe napsautti hengityssuojan kasvoilleen ja veti kumihanskat käteen kuin eturintamalle valmistautuva sotilas, silmät teräksisen päättäväisinä, otti ämpärin käsivartensa alle, suihkupullon käteensä ja katosi käytävään. Vapiskaa törky ja bakteerit, loppunne on koittanut.

[Kiitoksia pelistä ;)]

[jarrey]

[Kiitoksia myös sinulle. c;]