Hiivin uniisi.

[kirke]

[Jarrey ja Cara.]

Harva oli yhtä kiitollinen maanantain tulosta kuin Maybe. Hän oli istunut koko viikonlopun koulun asuntolassa sen sijaan, että olisi mennyt kotiin, vaikka hänen äitinsä asui King's Waldenissa. Hän oli myös käyttänyt vihreää, säkkimäistä koulupukua koko viikonlopun, koska ei osannut valita muuta. Vaikka hän hukkui siihen kuin lakanaan, se tuskin näytti paljoa pahemmalta kuin muutkaan hänen vaatteensa, joista yksikään ei istunut. Hän oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei huomannut mustien polvisukkien valahtaneen taas makkaroille riukumaisista sääristä. Hän ei myöskään huomannut, että ulkona oli tullut jo hämärää, ja hän istui pilkkopimeässä sängyllään. Ikkunasta laskeutuvassa hämärässä hänen syvennyksestään näkyi vain satunnainen, melkein punaisten silmien hehku.

Vastakkainen, tyhjä syvennys kummitteli häntä. Ilmeisesti hänelle ei ollut ollut huonekaveria tai sitten joko huoneessa tai hänessä oli jotain vikaa. Hän ei halunnut olla vielä vainoharhainenkin sen lisäksi, että oli evoluution virhe ja epäonnistuma jokaisessa mahdollisessa suhteessa ja hyvin todennäköisesti myös sairasti Aspergerin syndroomaa. Hän ei halunnut uskoa siihen, vaikka se olisi ehkä selittänytkin hänen vaikeutensa luonnollisella syyllä - mutta sen myöntäminen tarkoittaisi, että hän olisi pysyvästi sairas. Vammainen. Hän ei voinut sallia sitä.
Hän oli tietenkin kiitollinen siitä, että oli saanut oman rauhansa. Hän sai metsästää pölyn ilmasta rakkaalla rikkaimurillaan niin usein kuin halusi. Hän sai kaipaamansa hiljaisuuden, vaikka huomasi keskittyvänsä lähinnä mustiin, onnettomiin ajatuksiin, sillä oli opiskellut kaiken seuraavaa viikkoa varten jo perjantaina. Loput viikonlopusta hän siis istui ja tuijotti surumielisesti tyhjyyteen. Hän sai myös livahtaa yöllä vapaasti siivoamaan tyttöjen vessoja ja peseytymistiloja: vaikka hän kai rikkoi sääntöjä, hän toimi yhteisen hyvän parhaaksi. Koska kukaan ei kokenut yhteisiä vessoja omakseen, ne olivat Mayben standardeilla niin likaiset, että hän oli saada hengenahdistuksia.

Hän oli salaa toivonut, että olisi saanut huonekaverin: hän oli sosiaalisesti sokea eikä ollut koskaan onnistunut ystävystymään luontevasti oman ikäpolvensa kanssa. Huonekaveri ja tämän myötä tuleva pakotettu yhdessäolo olisi voinut mahdollistaa hänellekin mahdollisuuden yrittää tuntea täältä joku. Siis joku muu kuin äitinsä, jonka oli ollut pakko tunkea taas samaan kouluun opettamaan.
No, kun kohtalo kerran päätti näin, hän oli opiskellut tullessaan muutamia päiviä sitten kaikki lehtiset ja kirjaset Saint Walden'sin koulusta, jotka käsiinsä sai, ollakseen edes hieman vähemmän orpo ja hukassa. Ja luettuaan tosiaan kaiken, mitä keksi, hän oli jäänyt istumaan pimeyteen.

[jarrey]

Uusi elämä oli alkamaisillaan kaukana kotoa Novi Pazzarista, uudessa maassa ja koulussa – Cara oli kovasti innoissaan, vaikka inhimillisen erehdyksen vuoksi auttamattomasti myöhässä aikataulustaan. Hänen oli ollut määrä saapua melkein pari tuntia sitten, mutta ne tunnit hän oli viettänyt jumissa rautatieasemalla. Myöhästyttyään junasta, hän oli viettänyt aikansa tutkiskellen Saint Walden'sin koulusta saamaansa tutustumislehtistä, jossa kerrottiin koulusta yhtä jos toistakin. Cara painoi tärkeimpiä seikkoja mieleensä odotukset korkealla, hän toivoi viihtyvänsä. Hän ei tahtonut eikä aikonut palata Serbiaan maitojunalla isän ja äitipuolen hoiviin, kun kerran oli päässyt haaveilemalleen kuvataide -linjalle.

Kun vihdoin oli tullut aika, jolloin Saint Walden's avautui hämärässä hänen näköpiiriinsä, Caran kasvot loistivat yhtä, leveää hymyä. Koulu ei ollut pelkkiä kuvia ja kirjaimista muodostuneita lauseita niin kuin se tähän mennessä oli ollut, vaan se oli oikeasti materiaa, olemassa. Cara oli vetänyt perässään raskaita laukkujaan, kun joku oli tullut ottamaan hänet vastaan ja toivottamaan tervetulleeksi. Kohteliaaseen tapaansa Cara oli hymyillyt ja vastaillut vastaanottokomitean kysymyksiin ystävällisesti, vaikka vastausten sisältö ei ollut ollutkaan pitkän matkan takia kovin monipuolinen. Cara pelkäsi näyttävänsä liian nuhjuiselta, olihan hän pukeutunut vain punertaviin tennareihin, haaleisiin farkkuihin, harmaaseen toppiin ja sinertävään neuleeseen, mukavaan matkan takia. Hiukset hän oli kietaissutt löysälle ponihännälle niskaan.
Hänet neuvottiin omaan huoneeseen, jossa uusi huonetoveri varmaan jo odottaisi. Hän ei ollut varma, sillä hän ei muuta tietoa huoneesta ollutkaan saanut, kuin numeron kuusi. Cara oli päätynyt asuinrakennukseen ja tyttöjen päätyyn. Siellä hän etsinyt katseellaan huonetta numero kuusi. Kuusi, kuusi, kuusi.. Yksi, kaksi, neljä, viisi.. Kuusi.

Cara huokaisi syvään, hieman hermostuneena. Koska hän ei tiennyt, oliko saanut huonetoverin vai ei, hän koputti kohteliaasti oveen. Sai hän vastauksen sitten tai ei, hän astui sisään joko lukitsemattomasta tai lukitusta ovesta avainta hyödyntäen. Caraa vastassa ollut pimeä huone ei vaikuttanut kovin kutsuvalta, mutta jokseenkin tyhjältä. Hän napsautti ensimmäisenä valot päälle – eikä voinut olla säikähtämättä pimeydestä ilmestyvää uutta huonetoveriaan, joka ilmeisesti istui sängyllään. Cara tutkaili lyhyenoloista tyttöä siniset silmät kirkkaina ja uteliaina.
”Hei, taidan olla uusi huonekaverisi”, hän sanoi toivuttuaan sydämen tykytyksistä ja sulki oven perässään, ”olen Cara Knezevic.”

[kirke]

Myös Maybe sai sydämentykytyksiä, kun oli sokaistua yhtäkkiä päälleräpsähtävistä valoista. Hän tunsi itsensä pöllöksi räpytellessään petolinnun silmiään kirkkaudessa ja tuijottaessa epäuskoisesti ovesta ilmestynyttä, kovin normaalilta vaikuttavaa olentoa. Hänellä oli kirous kadottaa ajantajunsa ja uppoutua johonkin melkein pakonmielteisellä intensiteetillä, valitettavasti yhä useammin mustiin, pohjattoman lohduttomiin ajatuksiin.
Hänellä oli myös kirous joutua käymään henkinen tarkistuslista läpi jokaikisen kerran, kun tapasi uusia tuttavia, sillä toisin kuin muilla, hänellä ei ollut luontaista tietoutta sosiaalisista normeista.
- Yksi: välimatka. Okei, hän istui sängyllään selkä epämukavasti suorana ja jalat vielä suoremmin edessään ja tulija seisoi ovella, joten hänen ei pitäisi olla eksynyt liian lähelle.
- Kaksi: katse. Hän oli tuijottanut mietteissään kattoa vilkaistuaan Caraksi esittäytynyttä huonekaveria ja ryhtyi nyt tuijottamaan tätä hyytävällä, räpyttämättömällä intensiteetillä, sillä ei osannut luontaista välimuotoa eikä osannut vaivaantua tuijotuksestaan itse.
- Kolme: kuuntele. Hän ei osannut lukea vihjeitä tai viestejä, äänensävyjä tai tunteita, joten hän oli riippuvainen vain siitä, mitä sanottiin. Huonekaveri. Oh, huonekaveri!
- Neljä: puhu.

Mutta minä hän esittelisi itsensä? Kai hänen kuului esitellä itsensä? Halusiko hän olla Ehkä lopun ikäänsä? Oliko Moira yhtään parempi? Hän tuijotti Caraa avuttomana, pisamaiset, lapsenomaiset kasvot kalveten ja silmät suureten. Ei hän voinut olla näin onneton.
"Maybe Doyle", hän töksäytti nopeasti ja henkäisi helpotuksesta kapeat hartiat rentoutuen. Nyt hän tarvitsi vain luontevan jatkon. Jotakin. Mitä tahansa.
"…Hei."

[jarrey]

Caran katse kierteli hetken aikaa huoneessa pitkin seiniä, sänkyjä ja kirjoituspöytiä. Huone vaikutti oikein mukavalta, kirjoituspöytä olisi mainio piirtämisen kannalta ja sänky vaikutti mukavan pehmeältä sekä houkuttelevalta. Väsymys painoikin Caran silmiä, hän ei ollut tottunut matkustamiseen tai sen energiaa vievään puoleen. Nyt ne kuitenkin keskittyivät painostavaan, läpitunkevaan tuijotukseen, joka tuli hänen uuden huonetoverinsa suunnalta. Sängyllä istuvan tytön kalvakat kasvot, suuret silmät ja avuton tuijotus saivat Caran huolestumaan. Oliko tytöllä varmasti kaikki hyvin vai oliko hän vain erikoinen?

Kun Maybe oli saanut kakistettua nimensä ulos ja tervehdittyä häntä, Cara arveli hänen olevan vain erikoinen tapaus. Hän kuitenkin hymyili ja veti laukkunsa uuden sänkynsä ääreen ja istui alas, Cara tunsi olevansa liian täpinöissään alkaakseen purkaa laukkujaan tai valmistautuakseen huomiseen päivään.
”Anteeksi jos säikähdit, kun avasin valot. Minun piti tulla jo aikaisemmin, mutta myöhästyin junasta.”

[kirke]

Maybe oli lievästi erikoinen. Ja valitettavan tietoinen siitä. Voi niitä onnellisia kehitysvammaisia ja vakavasti autistisia, jotka vain seilasivat omissa, kauniissa maailmoissaan eivätkä murehtineet, mitä muu maailma ajatteli, lähinnä koska eivät olleet tietoisia sen olemassaolosta. Hän ei osannut vaivaantua omasta tuijotuksestaan, mutta vaivaantui kyllä omasta kömpelyydestään. Siitä hyvä merkki olivat myös makkaroille valahtaneista sukista pistävät, riukumaiset, pisamaiset ja mustelmien kirjomat sääret.
Huono motoriikka oli yksi Aspergeriin yhdistetty oire.

Välimatka. Katse. Kuuntele. Puhu.
Hänen katseensa seurasi huonekaveria intensiivisesti kuin pöllöllä, sillä vain Mayben pää kääntyi, kun tytön keho pysyi epämukavassa, jäykässä asennossaan. Cara puhui. Mitä hänen kuului vastata? Anteeksipyyntö, miten siihen vastattiin? Kuka torvi oli ikinä keksinyt sanoa häntä neroksi, kun hän ei osannut edes puhua. Hän oli joutunut opettelemaan yleisinä vastauksina käytettyjä fraaseja, muttei sosiaalisen sokeutensa takia aina tiennyt, mikä kuului mihinkin.
"Otan osaa", hän sanoi vaaleat kulmat mietteliäästi kurtistuen.
"Ei. Anteeksi… Ei se mitään?" hän ehdotti hienoisesti irvistäen, ja päätti tehdä vaarallisimman mahdollisen siirron, mitä saattoi: esittää henkilökohtaisen kysymyksen. Normiensa puutteen takia hän ei koskaan tiennyt, missä raja meni.
"Mistä tulit?"

[jarrey]

Cara hämmentyi hetkeksi Mayben puheista. Hän kiristi löystynyttä ponihäntäänsä hieman vaivaantuneen oloisena, sillä Mayben raastava tuijotus ei ollut niitä mukavimpia katseita, joita Cara oli osakseen saanut. Hän kuitenkin piti hymyn kasvoillaan ja katseli Maybea. Nuorelta vaikuttava tyttö, lyhyt ja ilmeisesti kevytrakenteinen. Cara yritti arvioida millainen ihminen Maybesta oikein paljastuisi ajan myötä, sillä ensivaikutelma ei ainakaan ollut erityisen mukava tai miellyttävä.

Cara nyökkäsi, kun Maybe muuttikin vastauksensa vähän järjellisemmäksi. Kuka ihminen vastaa anteeksipyyntöön suruvalitteluilla? Kenties piittaamaton tai muuten vain törkeä. Niskaa kuumottava syvä tuijotus kieli jonkinlaisesta välinpitämättömyydestä.. Eihän kukaan vain tuijota tuolla tavalla. Caran mielikuva hänen huonetoveristaan alkoi muuttua mielenkiintoiseksi, vaikkakin hieman omituiseksi. Hän ei ollut oikein varma, mitä ajatella.
”Novi Pazzarista, Serbiasta. Pääsin tänne kuvataidestipendin avulla.”
Caran mielestä oli pieni häpeä, että hän pääsi kouluun stipendin avulla niin koulumenestyksen kuin perheen taloudellisen tilanteenkin vuoksi. Saint Walden's oli varmasti täynnä rikkaita neroja, joiden keskiarvo tavoitteli täydellisyyttä. Sellainen kouluhan se oli, keskitasoa korkeammalla oleville nuorille.
”Entäs sinä?”

[kirke]

Maybe ei osannut lukea Caran mietteitä itsestään tämän kasvoilta, vaikka porasikin häikäisevän sinisiä silmiä kuin olisi aikonut tunkeutua suoraan tämän päähän. Kai se oli siunauskin, ettei hän nähnyt, millaisen vastakaiun sai tapaamiltaan ihmisiltä, vaikka osasi kyllä arvata. Oli naurettavaa, että siinä missä matematiikka oli hänen päässään kuin automatisoitunut pikkulasten palapeli, hän ei osannut yhdistää ilmeitä sanoihin tai kuulla sävyeroja. Muun muassa siitä syystä, ettei hän kuullut sarkasmia, hän joutui olettamaan kaiken olevan sitä… Yksikään Caran vastaus ei kyllä kuulostanut sarkastiselta, ellei hänen kysymyksensä ollut ollut typerä.
Maybe tuijotti ilmeettömänä tytön hymyä, vaikka halusi hakata päätään sänkynsä puiseen päätyyn.

"Lontoosta", hän töksäytti taas ja jäi pohtimaan tuskin näkyvät kulmat taas kurtistuen, oliko hänen tarkoitus lisätä jotain. Mikseivät ihmiset voineet muotoilla loogisia, kokonaisia ja suoria kysymyksiä halutessaan vastauksia? Häneltä säästyisi vaiva käydä ne 173739227272 johdannaisketjua päässään etsiessään sopivaa vastausta.
"Matemaattisluonnontieteellinen linja." Hän ei lisännyt perään keskiarvoaan, sillä oli liian englantilainen tehdäkseen niin: se kuulosti ylpeilyltä, vaikka 9,9 oli vielä reilusti parantamisen arvoista. Kuuluikohan hänen lisätä vielä jotain? Ehkä hänen pitikin kysyä sen sijaan.
Voi ei.
"Mihin erikoistut? Kuvataiteessa."

[jarrey]

”Siinä tapauksessahan et ole kovin kaukana kotoa. Minulla olisi melkein ikävä takaisin kotiin Serbiaan, jos en olisi niin innoissani Saint Walden'sin koulusta.”
Cara ei tiennyt, oliko englantilaiseen kulttuuriin liikaa myöntää jotain sellaista, mutta hänen oli pakko päästä jakamaan se jonkun kanssa. Kukapas muukaan olisi parempi ehdokas kuin vastatapaama, hieman omituinen tyttö, joka tuijotti kuin aikoisi puraista ja näytti siltä, kuin jokainen sana olisi työn ja tuskan takana.

Cara otti kengät jaloistaan ja otti jalat syliinsä, kietoi kätensä niiden ympärille ja laski leukansa polveaan vasten. Matkaväsymyksen lisäämä painot harteilla ja silmäluomilla alkoivat painaa hetken paikallaanolon jälkeen. Cara ei kuitenkaan vielä ajatellut nukahtaa tai nuokahdella, ei ollenkaan.
”En tiedä vielä, ehkä graafiseksi suunnittelijaksi tai freelanceriksi. Saa nähdä. Entä sinä? Mihin olet ajatellut erikoistuvasi?”

[kirke]

Maybe koki kyynisen huvituksen elämyksen Caran innosta, vaikka oli itsekin kokenut melkein samaa odotusta ennen saapumistaan. Sitten todellisuus oli tullut vastaan eikä tämä koulu tuntunut sen suuremmin eroavan muista: älykköjä oli vaikea tunnistaa muuten kuin ehkä vähemmän toistoa sisältävistä oppitunneista. Yhtä lailla nämä nuoret kuulostivat käyttävän päihteitä, kärventävän aivosolujaan turhaan ja olevan pelkän libidonsa kontrolloimattomasti ohjaamia. Hänellä oli myös tunne, että merkittävä osa koulun väestä oli kiinnostunut omasta sukupuolestaan. Ehkä sisäoppilaitokset olivat ratkaisu maailman ylikansoitukseen tuottamalla lisääntymiskyvyttömiä pariskuntia.

Hän ei osannut tulkita myöskään, oliko huonekaveri väsynyt. Luultavasti. Maybe nukkui vähän, mutta hänellä oli tunne, ettei sitä kannattanut ilmoittaa uudelle huonekaverilleen: hei, minä tuijotan sinua sitten öisin, kun en saa unta. Tai siivoan vessoja. Hän voisi tosin tehdä vaikutuksen, edes kerran elämässään.
"Opiskelen matematiikkaa, fysiikkaa, kemiaa ja biologiaa", hän vastasi jälleen toivoen, että osui oikeaan tähtäyksellään. Hän painottui koko linjaan tulevan ammattinsa tähden.
"Tulen jatko-opiskelemaan yliopistossa neurokirurgiaa", hän lisäsi kokeillen. Ei hän tiennyt, mitä muutakaan tekisi. Isä halusi hänestä neurokirurgin. Äidin mielipiteellä ei ollut väliä.
"Haluatko nukkua?" oli hänen keinonsa selvittää, kadotako myöhäisiltaiselle siivouskierrokselleen.

[jarrey]

Vaikka Caralla oli matkaväsymystä, hän ei varmastikaan saisi yöllä liiemmin unta. Huomenna hän aloittaisi tunnit ja tapaisi uusia ihmisiä. Enemmän häntä kuitenkin kiinnostivat nimenomaan Saint Walden'sin oppitunnit ja kaikki se materiaali, jota oppilaiden päihin yritettäisiin saada. Tiedonhaluinen Cara ajatteli ihastellen kaikkea sitä tietoa, josta hän pian pääsisi nauttimaan ja hyödyntämään. Tosin ajatus luonnontieteellisistä aineista hirvitti häntä, sillä hän ei ollut niissä parhaimmillaan. Matematiikan ja fysiikan laskujen sekä kaavojen ymmärtäminen tuotti välillä vaikeuksia. Ehkäpä hänen uusi huonetoverinsa kyseisten aineiden linjalta suostuisi antamaan tukiopetusta, jos hän sitä tarvitsisi.

”Neurokirurgiaa?” Cara kysyi ihailevaan sävyyn, ”on varmasti raskasta päästä sinne asti.”
Mayben suunnitelmat neurokirurgiasta saivat Caran mietteliääksi. Hän oli itse taistellut isäänsä ja äitipuoltaan vastaan rakastamansa kuvataiteen puolesta. Äitipuoli puuttui aina hänen asioihinsa yrittäen patistaa häntä luopumaan haaveistaan, turhista asioista kuten luovuudesta ja itseilmaisusta paperin välityksellä. Itseluottamuksestaan ja unelmistaan huolimatta Cara yritti joskus kuitenkin miettiä joskus realistisesti, tulisiko saamaan taiteen saralla pätevää ammattia, jolla pärjäisi. Taide oli kuitenkin ainoa asia, jota hän tulisesti rakasti ja josta ei luopuisi mistään hinnasta.
”En vielä, olen aivan liian täpinöissäni”, Cara vastasi pohtien, oliko Maybe tarkoittanut kysymyksensä pieneksi vihjaukseksi, että Caran tuli olla vaiti, ”haluatko sinä?”

[kirke]

Maybe tuijotti. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi räpäyttänyt. Ehkä pitäisi. Räps. Räps räps räps. Ja hän jatkoi tuijotusta. Hän kohautti mielessään olkiaan, kun Cara arveli tutkinnon saamisen olevan raskasta - no ei kai sentään? Hän tosin piti opiskelusta. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt ilman sen tuttua rutiinia ja rakennetta, joka oli samanlainen asteelta toiselle ja jokaisessa koulussa. Hän osasi opiskella, joten häntä pelotti lähinnä sen loppuminen. Ihmisten aivojen sörkkiminen ei varsinaisesti ollut hänelle intohimon ja pakkomielteisen mielenkiinnon kohde, mutta isä halusi hänestä neurokirurgin. Isä oli kehuskellut työkavereilleen, että hänen tyttärensä parantaisi Alzheimerin tai antaisi halvaantuneille kyvyn kävellä.
Eikä Maybe voinut käsitellä ajatusta, ettei olisi, mitä isä halusi.

Puhu. Hän oli unohtanut viimeisen kohdan ja tuijottanut tuijottamistaan. Voi ei. Oliko hän taas hukannut ajan ja unohtunut? Hän vilkaisi kelloaan: huh, ei ollut mennyt kuin kolme minuuttia. Tyttö puri alahuultaan. Miksi hän oli toivoton? …Mitä Cara oli oikein sanonut? Hän tiesi, että tyttö oli puhunut. Hän oli nähnyt tämän suun liikkuvan ja tuijottanut sitä kuin fysiikan koetta.
"En", hän töksäytti ja antoi pään pudota polviinsa niin, että punavaalea, pellavaisen paksu polkkatukka valahti pois mallistaan.
"Minä en nuku. Paljoa", tyttö mutisi turhautuneena mytystään.

[jarrey]

Kolme minuuttia hiljaisuutta. Kolme kokonaista minuuttia Maybe tuijotti Caraa, eikä Cara uskaltanut liikahtaa. Hän kohotti kulmiaan ja vastasi omallaan toisen syvään tuijotukseen. Ensimmäisen minuutin Cara kulutti pohtien, oliko sanonut jotain väärin ja pahoittanut Mayben mielen. Toisen minuutin aikana hän ajatteli, oliko Maybella tosiaan kaikki hyvin. Intensiivinen tuijotus silmiään räpäyttämättä oli varmasti jokaisessa maailman kolkassa vähintään omituista ellei hyvin outoa. Painostavan ahdistava tunnelma sai Caran epäilemään, että pian Maybe heittäisi häntä jollain ja alkaisi riehumaan ja heittelemään tavaroita.
Kolmannen minuutin kohdalla Cara oli juuri kysymässä Mayben olosta ja voinnista, kun tyttö alkoikin räpytellä silmiään vimmatusti. Caran ilme muuttui hämmästyneeksi, suu raottui ja kulmat kohosivat. Kun Maybe alkoi viimein puhua ja antoi päänsä retkahtaa syliinsä, Cara huolestui hieman.

Hiljaisuuden laskeuduttua Cara katseli pääsylissään istuvaa tyttöä. Itsesuojeluvaisto käski häntä pysyttelemään Maybesta kaukana, vaihtamaan huonetta ellei jopa poistumaan vähin äänin ja palaamaan, kun Maybe on unessa. Cara kuitenkin ajatteli sellaisen olevan typerää ylireagointia, sillä vaikka huonekaveri vaikuttikin äärimmäisen omituiselta, silti mielenkiinto ja uteliaisuus oli liian kova poistumisen kannalta. Siniset silmät tuikkien hän laski jalkansa sylistään.
”Onko kaikki hyvin?” Hän kysyi ja käänsi piirun verran päätään vinoon, ”Maybehan se oli, eikö niin?”

[kirke]

Maybe oli uponnut jälleen syvälle itseinhon ja pelon syövereihin. Ketä hän yritti huijata? Kukaan normaali tai terve ei ollut näin toivoton. Hänen pahin pelkonsa oli sairastua niin pahasti, ettei hänen annettaisi selviytyä yksin. Se olisi avuttomuuden ja nöyryytyksen huippu, olla kykenemätön vastaamaan itsestään ja omasta elämästään. Addison varmaan sulkisi hänet mielellään terapeuttiseen laitokseen. Mutta mitä hän oli tehnyt kohtalolle ansaitakseen tämän? Vammainen. Hän ei voinut hyväksyä sitä, vaikka koko maailma julistaisi niin.
Siitä huolimatta, että hän oli tuijottanut Caraa värähtämättä, tämän ilmeet ja viestittämät eleet eivät olleet sanoneet hänelle mitään. Voi sokean autuutta, kun ei nähnyt, millaisia ajatuksia herätti ympärillään. Valitettavasti hän oli tietenkin aivan liian vainoharhainen ollakseen tiedoton. Tai tässä tapauksessa, tarkka kuin meedio.

Maybe oli käärinyt luisevat käsivarret yhtä luisevien polvien ympärille ja heijasi itseään tuskin huomattavasti.
"On", hän vastasi tukahtuneesti jalkojensa suojasta ja nosti sitten päänsä, katsomatta enää Caraan. Hän päätti tuijottaa nyt sänkynsä päätyä heidän välissään.
"Ja kyllä. Maybe", hän sanoi inhoten. "Moira alunperin." Sitten hän vajosi taas hiljaisuuteen, jossa vain tuijotti kiinteästi puista sängynpäätyä kädet polvien ympärillä ja näytti lohduttomalta. Hänen mielensä nakutti kiihkeästi etsien jotain muistikuvaa sosiaalisista rajoista.
"Mistä näet painajaisia?" hän töksäytti jälleen ja näytti puhuvan sängyntolpalle, vaikka hakikin Caraa.

[jarrey]

Caralle tuli halu mennä halaamaan ja lohduttamaan surkean näköistä Maybea, oli tyttö omituinen tai ei. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, koska arveli Mayben vain tyrkkäävän hänet pois.
”Moira on kaunis nimi. Minunkin nimeni on oikeasti Cara Cassandra, mutta olen aina ollut vain Cara.”
Caralla ei ollut suoranaista mielipidettä nimestään. Se oli lyhyt ja sointui hänen toiseen nimeensä. Nimen olivat hänen isänsä ja äitinsä yhdessä päättäneet ja antaneet, Cara olisi tuntenut rikkovansa heitä vastaan, jos ei vain tyytynyt saamaansa nimeen.

Vaikka Maybe tuntuikin keskustelevan sängyntolppansa kanssa, Cara arveli puheen kohdistuvan itselleen. Hän räpäytti silmiään merkitsevästi, nosti jalat takaisin sängylle ja otti tyynyn syliinsä. Koska Maybe oli puhunut nukkumisesta aikaisemmin, Cara oletti, että Maybe kärsi painajaisista eikä siksi nukkunut hyvin.
”Minä? Painajaisia? ”
Caran katse siirtyi viereisiin seiniin hänen lipuessaan ajatuksissaan kauemmas. Painajaisia? Hän ajatteli. Hän ei muistanut nähneensä sellaisia pitkään aikaan, sillä hän nukkui yönsä hyvin. Unet olivat rauhallisia, mitäänsanomattomia ja sekaisia, joita hän ei muistanut. Caran kasvot olivat ilmeettömät ja tutkimattomat, mutta mieli etsi ja tutki. Hän muisti, että lapsena hän oli nähnyt painajaisia. Paljon painajaisia, lähinnä äidin kuoleman jälkeen. Cara ei aikonut palata muistoissaan kauemmas, välähdykset ja kuvat pimeyteen hehkuvista liekeistä, lämmöstä ja otsalle kihoavista hikipisaroista olivat tarpeeksi.
”En oikeastaan mistään”, Cara vastasi, ”entä sinä?”

[kirke]

Maybe harvoin tyrkki mitään pois. Hänen tekniikkansa oli mennä jäykäksi kuin viulunkeli, olla erittäin epämukava ja hivuttaa itseään vaivalloisesti kauemmas ja tämä silloin, kun hän ei lainkaan pahastunut ihmisläheisyydestä. Hän harvemmin joutui kosketuksiin niiden kanssa, joita ei missään nimessä halunnut lähelleen, ja jos joutui, hyppi kauemmas liukkaasti kuin lohi. Kukaan ei tietenkään ollut testannut hänen lähentelyään, mikä ei yllättänyt häntä: kun koulu oli täynnä supermalleja ja pikkulapsen näköisiä aasialaispoikia viattomine silmineen, miksi kukaan olisikaan huomannut häntä?

Tyttö jatkoi sängyntolppansa tuijottamista, sillä ei tiennyt, oliko jo kiusaannuttanut Caran katseellaan. Tämän kasvojen tutkiminen oli myös yhtä tyhjän kanssa, sillä minkä tahansa ilmeen tämä esitti, Maybe ei osannut yhdistää sitä normaalien ihmisten tapaan tämän sanoihin tai äänensävyyn, sillä kaikki kolme leijuivat aivan erillisissä ulottuvuuksissaan hänen mielessään, mikä turhautti häntä valtavasti. Pakkohan oli joku keino olla, jolla rikkoa niiden väliset seinämät ja antaa hänelle normaali ymmärrys. Ei ihmisten elekieli voinut olla vaikeampaa kuin abstrakti matematiikka ja teoreettinen fysiikka. Eihän?
"En", hän töksäytti vain puolen minuutin viiveellä. Hänen elämänsä oli hänen painajaisensa ja ihanista, värikkäistä unista herääminen oli niin raskas pettymys, että häneen koski fyysisesti. Siksi hän nukkui vähän.
"Näetkö unta kuolemastasi?"

[edit: Anteeksi, kun en vastannut eilen, naapurit tulivat käymään ja ylipuhuin ne ottamaan toisenkin siamilaisen omieni kasvattajalta, joten tänään ajetaan taas Poriin hakemaan kissaa. Siamilaisrouva nimeltä Lutka... Aivan legenda.]