Naapurimetsän kammotukset

[Agitha]

Celia hymyili iloisesti saadessaan veljensä nauramaan.
"On minulla! Minulla on sinut", Celia naurahti. "Enhän minä tarvitse ketään muuta, et antaisi minun ottaa", hän kiusoitteli, mutta vakavoitui sitten vähän.
"Ei, ei minulla ole. Enkä ole kiinnostunut kenestäkään", hän sanoi sitten. "Mutta ehkä haluaisin, en tiedä!"
Hetken hän ajatteli jostain syystä professori Wilsonia, mutta tajutessaan sen hän hääsi sellaiset ajatukset mielessään. Sellaisessa ei ollut mitään järkeä.
Celian mieliala oli kohonnut, sellainen vaikutus aidolla naurulla häneen yleensä oli. Edes sade ei harmittanut häntä enää, ja hän yritti olla ajattelematta sitä, että Ephram oli kannellut hänestä. Huomaamatta hän jättäytyi veljestään muutaman askelen päähän, ja otti sitten pari reipasta juoksuaskeltan. Hän hyppäsi veljensä selkään, ja kietoi käsivartensa tämän kaulan ympärille.
"Kanna minua reppuselässä", Celia pyysi nauraen.
Viimeisimmästä reppuselästä oli pitkä aika! Celia muisti, että joskus pieninä lapsina he olivat kantaneet toisiaan, mutta sen jälkeen he eivät olleet niin tehneet.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa hiukan epäluuloisesti. Miksi sisko ajatteli, ettei hän antaisi tämän ottaa ketään? Vai vitsailiko hän vain? Celia ei toisaalta vaikuttanut siltä, että olisi puhunut aivan tosissaan, mutta mistä sitä ikinä tiesi. Olihan Celia salaillut paljon isompiakin asioita, kuin katkeruutta veljensä suojelunhalua kohtaan. Olisiko silti syytä pitää pimennossa se, että Ephram käyttäytyi välillä turhankin isovelimäisesti, varsinkaan kun hän itsekin tiesi sen, aivan liian hyvin. Celia ei kuitenkaan vaikuttanut katkeralta, kun jatkoi poikaystäväpuheitaan. Jollakin tasolla Ephramia helpotti ajatus, ettei Celialla ollut ketään, mutta toisaalta hän oli myös hyvillään siitä, että tämä ehkä haluaisi löytää itsellleen jonkun. Celia jos kuka sen ansaitsisi.

Ephram vilkaisi Celiaa hiukan sivusilmällä, kun tämä jättäytyi jälkeen. Olikohan sisko kyllästynyt hänen vauhtiinsa? Hän ei koskaan muistanut, ettei Celia pitäny nopeasti kävelemisestä, vaan aina heidän kulkiessaan alkoi vahingossa harppoa, vaikkei todellakaan tahtonut jättää Celiaa jälkeensä.
"Anteeksi, voimme..." Ephram aloitti, mutta kuuli sitten maan lässähtelevän juoksuaskeleiden alla ja tunsi painon selässään ja käsien kietoutuvan hänen kaulansa ympärille. Ephramin polvet notkahtivat hiukan ja hänen oli ensin hankala pitää tasapainonsa, mutta sai kuitenkin asentonsa pitäväksi ja käänsi käsivartensa sisarensa polvien taa ja heitti häntä hieman ylöspäin selässään, sillä valuva tunne oli inhottava.
"No kannetaan, kannetaan", Ephram vastasi huvittuneena ja jatkoi nyt huomattavasti hidastunutta matkaa pitkin metsäpolkua.

Kulku oli huomattavasti raskaampaa ylimääräisen painon kera, mutta jostakin syystä se tuntui Ephramista vain hyvältä.
"Hei, oletko tavannut jo monia opettajia? Mitä pidät heistä?" Ephram kysyi uteliaana kääntäen päätään hiukan sisarensa suuntaan ja kiersi samalla pahimman kurakohdan.

[Agitha]

Celia virnisti, kun Ephram suostui kantamaan häntä selässään. Häntä ei edes väsyttänyt, joten hän ei tiennyt, miksi oli halunnut reppuselkään. Kai se oli jonkinlainen hölmö läheisyyden osoitus, tai sitten Celia vain halusi olla vähän vaivaksi. Ephram oli aina kiltti, ja teki melkolailla mitä hän pyysi.
Celia kohensi vähän asentoaan, kun Ephram tarttui häntä jalkojen alta, jotta painopiste ei olisi niin takana. Kaikkein vähiten Celia halusi nyt kaatua selälleen kuralammikkoon!
Kysymykselle Celia kohautti olkapäitään sen verran kuin veljensä selässä kykeni.
"En tiedä", hän sanoi. "Olenhan minä jo ainakin kaikki minun opettajani tavanneet. Minusta ne ovat olleet ihan kivoja, ja kaikki ovat melkein pelottavan osaavia. Joskus tuntuu, että en ole ihan tarpeeksi fiksu tähän kouluun. Miten niin?" hän kysyi.
Tällä kertaa Ephram oli itse kääntänyt puheen opettajiin. Opettajista puhuttaessa Celia ajatteli automaattisesti professori Wilsonia, ja sitä kautta hän muisti, että Ephram oli saattanut kannella hänen salaisuudestaan. Se sai Celian kurtistamaan kulmiaan vähän, ja hän oli kiitollinen, ettei Ephram voinut nähdä hänen mietteiästä ilmettään. Juuri nyt oli vaikea uskoa, että Ephram oli saattanut pettää hänen luottamuksensa, eikä Celia halunnut ajatella asiaa sen enempää.
"Onko sinulla jo lempi opettajaa koulussa?" hän kysyi sitten pitääkseen keskustelun oikeilla raiteilla.

[Fairytaler]

Ephram kohensi käsiensä asentoa pienellä liikkeellä ja virnisti Celian hiukan epämääräiselle vastaukselle. Hän tiesi mitä toinen tarkoitti. Monet koulun oppilaista olivat superlahjakkaita jollakin alalla, esimerkiksi musiikissa tai taiteissa, ja sen lisäksi heidän keskiarvonsa olivat huippuluokkaa ja ainakin Ephramin kaltaiselle keskitason oppilaalle se oli kova paikka. Olisi pitänyt olla niin monella tavalla lahjakas, varsinkin, kun aina sanottiin, että jos on yhdessä asiassa hyvä, ei ole mitenkään ihme, jos on hyvä jossain muussakin. Ephram ei ollut hyvä kuin musiikissa. Hän oli keskinkertainen lähes kaikissa muissa aineissa, eikä se riittänyt Saint Walden's Schoolissa. Koulussa olisi oikeasti pitänyt osata.
"Ymmärrän", hän tyytyi vastaamaan hitaasti ja pudisti sitten päätään sen merkiksi, että oli kysynyt muuten vain. Ei hänellä ollut ollut taka-ajatuksia, eikä hän ollut niitä jälkikätenkään keksinyt.

Vaikka Ephram oli osannut odottaa kysymystä opettajista, ei hän ollut ehtinyt valmistautumaan ja joutui miettimään pitkään, ennen kuin osasi vastata mitään. Yleensä hänellä oli selkeä mielipide kaikesta ja kaikista, mutta täällä kaikki oli niin uutta ja isoa, että hänen oli hankala määrittää asioita.
"Hmm.. Ei minulla lempiopettajaa ole. En ole päässyt tutustumaan kauheasti kehenkään vielä", Ephram vastasi pystymättä kuitenkaan kohauttamaan harteitaan. Hän ei enää oikein tiennyt miten jatkaisi, ja hetken mielijohteesta puristi otteensa hiukan tiukemmaksi ja lähti juoksemaan niin nopeasti, kuin kykeni.

[Agitha]

Celia nyökkäsi Ephramin vastaukselle. Eipä hänkään ollut vielä kummemmin muodostanut mielipiteitä opettajista, ja se oli ihan ymmärrettävää. Koulua ei ollut takana kovin montaa päivää.
Celia oli juuri sanomaisillaan jotain merkityksetöntä, kun Ephram päättikin pyrähtää juoksuun. Kumpikaan heistä ei ollut erityisen urheilullinen, mutta luonnollisesti Ephram oli nopeampi juoksija kuin sisarensa (itseasiassa Celia oli aika hidas jopa tytöksi). Vauhti ei ollut päätä huimaava, mutta Celia painautui silti vähän lujemmin veljeään vasten. Häntä nauratti, koska Ephramin selässä pomppiminen tuntui niin hölmöltä.
Pian häntä alkoi naurattaa vähän liikaa.
"Ote lipsuu, ote lipsuu!" hän sanoi, ja Ephramin hidastettua vauhtia hän hypähti pois veljensä reppuselästä. Mukana roikkuessa sitä ei huomannut, mutta omilla jaloillaan seistessään Celia huomasi, että hänen käsivarsiaan ja polvitaipeitaan kolotti vähän. Sitä se selässä roikkuminen yleensä teetti.
"Se oli kivaa. Nyt jaksan taas kävellä", Celia naurahti ja hymyili Ehramille. Pitkästä aikaa hänellä oli oikeasti mukavaa. Yleensä kaikki hauskanpito oli teeskentelyä, oikeissa kohdissa nauramista ja kohteliasta hymyilemistä. Se ei ollut aidosti hauskaa.
Celia jatkoi taas omilla jaloillaan kävelemistä, ja huomasi polun kapenevan. Pian he joutuisivat kulkemaan perätysten. Kuinkahan pitkälle he olivat jo kulkeneet?
Hän vilkuili ympärilleen, ja huomasi jotain mukavaa.
"Hei, vadelmia!"
Asiaa sen enempää miettimättä Celia hyppäsi polkua vierustavan ojan yli sen tosielle puolelle muutaman vadelmapensaan luo. Vadelmasato oli hyvä tänävuonna, sillä kesä oli ollut sopivan lämmin. Pitkä ruohikko kasteli jopa Celian polvipituisen hameen helmat, mutta se ei nyt häirinnyt.

[Fairytaler]

Ephram hidasti vauhtia ja päästi sisarensa alas. Hän hieroi hiukan käsiään ja polviaan ja naurahti päätään pudistellen. Joskus tuli tehtyä mitä typerimpiä asioita vain koska ne olivat hauskoja. Epämääräisesti Ephram muisti miten he olivat lapsina kirmanneet joskus pakoon opettajiltaan ja karanneet läheiseen puistoon leikkimään. Siellä he olivat temmeltäneet kerrankin rauhassa ja juosseet kilpaa ja Ephram oli silloinkin kantanut Celiaa reppuselässä. Tällaisten asioiden muistaminen oli toisaalta ihanaa, mutta toisaalta se satutti enemmän kuin mikään. Ephram hymähti muistoilleen ja katsoi sitten Celiaa, joka tuntui taas olevan täynnä energiaa ja asteli jo polkua pitkin kuten aiemminkin. Ephram hätkähti hiukan, kun tyttö loikkasi pois kapenevalta polulta ojan yli ruohikkoon ilmeisesti vadelmien perässä.
"Celia, missä vaiheessa me käännyimme pois pururadalta?" Ephram kysyi yhtäkkiä. Hän kääntyi poispäin sisarestaan ja katseli ympärilleen ihmeissään. He olivat tulleet aivan suoraan, joten eivät voisi eksyä, mutta jotekin tuntui karmivalta, ettei ollut huomannut noin tärkeää seikkaa. Poika kääntyi takaisin Celian puoleen ja hymyili sitten tälle. Tyttö tuntui nauttivan metsäretkestä täysin siemauksin.

[Agitha]

Celia kumartui vadelma pensaiden puoleen, mutta kääntyi ympäri kun Ephram puhui.
"Hmm? En tiedä. Olimmeko me pururadalla jossain vaiheessa?" hän mietti.
Celian vahvimpiin puoliin ei kuulunut ympäristön hahmottaminen. Vaikka hän ei ollut mitenkään erityisen hajamielinen tai poissaolevan, hän oli tottunut siihen, että toiset hoitivat suunnistamisen hänen puolestaan. Sitäpaitsi Celia ei ollut viettänyt kovin suurta osaa elämästään oikeassa luonnossa, sillä perheen luontomatkatkin olivat yleensä keskittyneet valmiisiin kohteisiin, joissa oli selvästi merkityt polut. Sitäpaitsi äiti ei pitänyt luonnosta, joten matkat olivat jääneet vähäisiksi.
Celia poimi muutaman kypsän vadelman kämmeneensä, ja katsoi sitten taas Ephramia.
"Meinaatko, että olemme eksyneet?" hän keksi kysyä. Siltä vähän vaikutti, jos he eivät olleet enää Ephramin suunnittelemalla reitillä!
Celia loikkasi taas ojan yli, ja seisahtui veljensä eteen polulle.
"Et kai ole tosissasi?" hän kysyi harvinaisen vakavana. Hän yritti muistella kuin suuresta metsästä oli kyse. Sen läpimitta ei voinut olla kovin suuri, joten jonnekin he päätyisivät, jos he käveleisivät suoraan... Mutta tällä säällä metsässä rämpiminen ei kuulostanut kovin houkuttelevalta.
Celia vilkaisi siihen suuntaan, mistä he olivat tulleet.
"Hmm. Jos me vain kävelemme takaisin päin, päädymme varmaan koululle, vai mitä? Tai siis, polkua pitkinhän me tulimme."

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa ja pudisti päätään. Hän ei ollut aivan varma mistään, mutta hän oli mielestään lähtenyt kulkemaan pitkin pururataa. Hiukan hämmentyneenä hän raapi päätään ja yritti muistaa, missä he olivat kulkeneet missäkin välissä. Ephram oli maantiedossa äärimmäisen huono, eikä ollut koskaan oppinut lukemaan karttaa, saati muistaman maastoa ympärillään. Joskus kauan sitten hän oli koettanut kotiopettajien pakottamana suunnistusta, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Hän oli löytänyt lähimaastoon piilotetuista rasteista vain muutaman, vaikka niitä oli ollut ainakin kymmenen ja aikaa kolme tuntia. Ephram ei oikein osannut vastata mitään, kun Celia loikkasi takaisin ojan toiselle puolelle. Hän kohautti harteitaan, mutta kun toinen jatkoi inttämistä hän tuhahti.
"Tuskin me olemme eksyneet. Todennäköisesti päädymme koululle. Ja jos emme päädy, voimme aina lähteä kiertämään metsän reunaa pitkin, sillä tavoin ainakin tulemme joskus takaisin, vaikka se voi kyllä kestää aika kauan", Ephram vastasi. Hänen jälkimmäinen ehdotuksensa oli puoliksi leikinlaskua, mutta hän teki sen vakavalla naamalla, haluten tietää, saisiko Celian suunniltaan.

[Agitha]

Celia katsahti polkua, joka vietti ylöspäin. He olivat tulleet pitkään alamäkeä, joten luonnollisesti paluumatka olisi ylämäkeä. Olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa aiemmin, Celia kun ei ollut mikään himoliikkuja. Ylämäki ei houkutellut häntä, mutta ei kyllä houkutellut Ephramin ehdotus metsän kiertämisestäkään.
"Eh?" Celia äännähti. "Ei kai? En minä jaksa. Etkä sinä jaksa kantaa minua reppuselässä koko matkaa", hän valitti. Vaikka he eivät olleet edes kävelleet kovin pitkään, Celiaa väsytti jo. Tai sitten se johtui ajatuksesta, että heidän täytyisi kävellä vielä kauan.
"Voimmehan me katsoa, mihin tämä polku vie", Celia ehdotti sitten epävarmasti. Ehkä hän oli vähän laiska, mutta alamäki houkutti häntä enemmän kuin ylämäki. "Jos sekin on vähän niinkuin pururata, että se tekee ympyrän?"
Se oli aika epätodennäköistä, etenkin kun polku näytti rehevöityvän koko ajan lisää.

[Fairytaler]

"No emme me kyllä kiertämään tätä metsää lähde. Älä nyt hermoile. Silti, minun mielestäni ei ole hyvä ajatus lähteä kokeilemaan yhtään mitään, missä teoreettinen mahdollisuus onnistua on pieni", Ephram sanoi leukaansa mietteliäänä hieroen ja vilkaisi Celiaa. Tyttö vaikutti huolestuneelta, vaikkei Ephram ainakaan tajunnut siihen mitään kovin selkeää syytä. He eivät olleet eksksissä. He olivat vain jossakin, eivätkä olleet aivan varmoja, mitä kautta pääsisivät pois.
"Mutta en minä tiedä sitten, mitä muutakaan tekisimme. Toisaalta voisimme kääntyä ympärikin. Luulen, että se voisi olla parasta", Ephram jatkoi, ajattelematta lainkaan, ettei Celia ehkä pitäisi ylämäestä. Hän mietti, kannattaisiko heidän lähteä kumpaan suuntaan, kun yhtäkkiä pieni tihku yltyi taas kunnon kaatosateeksi, eikä hänen takistaan tai puiden suojasta ollut enää mitään hyötyä. Hiukset painautuivat pojan päätä myöten nopeasti ja hän tajusi, että päätökset pitäisi tehdä mahdollisimman vauhdikkaasti.

[Agitha]

Celia oli juuri avaamaisillaan suunsa vastustaakseen ideaa lähteä kulkemaan ylämäkeä, kun hän kuuli uhkaavan ropinan lähestyvän heitä. Sade yltyi hetkessä tihkusta melkein kuuromaiseksi sateeksi, ja Celia tunsi, miten hänen vaatteensa hiljalleen muuttuivat painavammiksi vedestä.
"Voi ei..." hän huokaisi. Puut eivät suojanneet heitä enää lainkaan, vaan raskaat pisarat putosivat lehtien ohi.
"Nyt minä en ainakaan kävele minnekään, etenkään ylämäkeen", Celia marisi. "Tämä kuuro ei voi kestää kovin kauaa, etsitään joku sateensuoja, ja mietitään siellä mitä tehdään, sopiiko?"
Celia katseli ympärilleen etsien mahdollisimman tiheäoksaista puuta, jonka alla he voisivat yrittää pysyä kuivana. Tietysti kokonaan kuivana pysyminen oli mahdotonta tällaisessa sateessa, joten oikeastaan olisi ollut viisaampaa vain kiirehtiä takaisin asuntolalle, mutta pieni prinsessa Celian sisällä heräsi. Hän ei halunnut kävellä pikkukenkineen kuraisessa maassa, ja hän ei halunnut kastua, ja hän ei halunnut kiivetä ylämäkeen. Hän voisi harkita kiipeämistä sitten, kun olisi vähän kuivempaa, ja hän oli saanut levähtää.

[Fairytaler]

Ephram nosti käsivartensa päänsä päälle ja veti hartiansa korviin. Sitten hän kääntyi katsomaan Celiaa ja nyökkäsi tämän ehdotukselle, vaikka olisi mieluummin lähtenyt jatkamaan matkaa saman tien. Jostain syystä häntä ei vain huvittanut ruveta tappelemaan ylämäkeen nousemisesta, jonka tajusi olevan suurin kompastuskivi. Celia osasi olla varsin jääräpäinen, kun sille päälle sattui. Ja mitäpä sillä toisaalta oli väliä, kastuisivatko he täällä vai matkalla koululle.

Ephram kääntyi ja alko hänkin etsiä suojaisampaa paikkaa ja huomasi sitten suuren kuusen, jonka oksat olivat alhaalta hyvin leveällä ja jonka suojiin he mahtuisivat melko hyvin.
"Tule", Ephram kehotti ja irrotti toista kättään sen verran, että saattoi huitaista suuntaa ja lähti sitten itse edeltä rämpimään muutaman metrin päähän.

[Agitha]

Celia nyökkäsi huomattuaan Ephramin osoittaman kuusen, ja lähti seuraamaan veljeään sen luokse. Kuusi oli korkea, ja sen oksat olivat tiheät. Sen alla näytti olevan suhteellisen kuivaa, vaikka sade oli muuttunut todelliseksi rankkasateeksi.
Kuusi on melkein heidän vieressään, joten Celia ei joutunut rämpimään korkeassa kosteassa ruohikossa kovin pitkään. Hän livahti nopeasti kuusen oksien alle suojaan.
Oksat pitivät vettä melkoisen hyvin, vaikka maa oli vähän kostea. Celia tökki maata kenkänsä kärjellä, ja todettuaan sen tarpeeksi kuivaksi, hän istuutui varovaisesti. Hän koukisti jalkansa rintakehäänsä vasten, ja nojasi päällään polviinsa. Hän tylsistyi nopeasti tuijotettuaan sadetta hetken.
"Kauankohan vielä kestää? Näyttääkö se sinusta kuurolta?" Celia kysyi, ja mutristeli harmistuneena suutaan. Häntä ei huvittanut istua puun alla odottamassa sateen lakkaamista, etenkin kun loppua ei näkynyt.

[Fairytaler]

Ephram kompuroi muutaman juurakon kohdalla yrittäessään päästä puun alle suojaan. Hän laski kätensä alas pitääkseen tasapainonsa paremmin, sillä eihän niistä loppujen lopuksi paljonkaan apua ollut. Hän kun oli jo kastunut sen, mitä saattoi kastua. Hitaasti Ephram istahti maahan kuusen alle. Hänen housujensa takamus kastui sillä samalla hetkellä, kun hän istui alas ja sai pojan pudistelemaan turhautuneena päätään. Hän kirosi mielessään sitä, ettei Celia ollut suostunut lähtemään takaisin. He saattaisivat olla paljon kuivempia nyt! Hän vilkaisi sisartaan ja pyyhki vettä otsaltaan.
"Ei. Minusta se ei näytä kuurolta", hän tuhahti ärtyneenä ja risti kätensä puuskaan rinnalleen. Tässä sitä istuttaisiin. Likomärkinä ja varmasti kuumeessa seuraavana päivänä!

[Agitha]

Celia huokaisi kuullessaan veljensä vastauksen. Jos kyse ei ollut kuurosta, he saattaisivat joutua istumaan kuusen alla monta päivää, elleivät halunneet kastua. Olivathan he sentään englannissa.
Celiaa pitkästytti, ja hän olisi halunnut jutella jostakin tappaakseen aikaa. Nyt kuitenkin tuntui siltä, kuin heillä ei olisi enää mitään puhuttavaa, vaikka he viimeaikoina olivatkin olleet läheisempiä kuin vuosiin, ja äskenkin rupatelleet niin iloisesti. Huokaisten toistamiseen Celia hypisteli hajamielisenä hameensa helmaa, ja yritti olla miettimättä mitään. Hän huomasi, että hänen vaalea paitansa oli muuuttunut vähän läpikuultavaksi kastuessaan. Sen asian suhteen oli hyvä, että he olivat sisaruksia.
"Tehdään jotain", Celia valitti. "Kerrotaan vaikka tarinoita tai leikitään sanaleikkejä... Kerrotaan kauhujuttuja!" hän keksi sitten. Nyt olisi hyvä hetki kertoa kauhujuttuja. Heillä oli molemmilla tylsää, he olivat kahdestaan metsässä, ja kohta alkaisi varmaan ukkostamaankin. Celia ei varsinaisesti halunnut pelätä juuri nyt, mutta ajatus tuntui silti houkuttelevalta.