Naapurimetsän kammotukset

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa puoliksi huvittuneena, puoliksi ärtyneenä. Hän ei tajunnut, miksi toinen nyt tahtoi kertoa kauhutarinoita. He olisivat aivan hyvin voineet lähteä takaisin koululle ja kertoa siellä kummitustarinoita kuivissa oloissa, lämpimät vaatteet päällään. Häntä suututti istua siinä kosteassa maassa ja palella. Hän vilkaisi nopeasti Celiaa ja puuskahti. Kai sitä sitten pitäisi. Häntä ei huvittanut ruveta keksimään mitään erityistä tarinaa, mutta hän muisti jonkun, jonka oli kertonut jo ollessaan hyvin pieni ja hän päätti, että se sai nyt kelvata.
"Vuosia sitten, erään synkän metsän laidalla, eli kolme metsästäjää. He olivat vahvoja, urheita miehiä, mutta pelkäsivät metsässä asuvaa susilaumaa. Eräänä kuutamoyönä miehistä vanhin kuitenkin päätti lähteä susijahtiin, sillä hän inhosi noiden eläinten öistä ulvontaa", Ephram kertoi matalalla äänellä, nyppien maata sormellaan niin, että vaikutelma hiukan kärsi. Sitten hän kohotti hiukan katsettaan ja yritti muistaa, miten tarina jatkui.

[Agitha]

Celia hymyili itsekseen, kun Ephram myöntyi hänen pyyntöönsä, ja alkoi kertoa jotakin tarinaa. Joskus ollessaan pieniä he olivat rakentaneet peitoista ja tuoleista majan, ja kertoneet toisilleen mahdollisimman pelottavia kauhutarinoita taskulampun kera. Celia oli ollut huono keksimään hurjia tarinoita, mutta Ephramin tarinat olivat olleet aika pelottavia. Tosin kun Celia oli myöhemmin muistellut niitä, hän oli tajunnut, että ne eivät olletkaan olleet aivan niin hurjia kuin miltä se oli silloin tuntunut.
Oli yllättävää, miten normaaleja asioita he olivat lapsina tehneet, kun otti huomioon sen, että heidän vanhempansa olivat tehneet kaikkensa tehdäkseen heistä mahdollisimman epänormaaleja. Siltä Celiasta ainakin tuntui.
Ephram keskeytti puhumisen, ja Celia vilkaisi kysyvästi veljeään.
"Etkö muista miten se jatkuu?" hän kysyi. Se olisi sääli, sillä Celia halusi kuulla tarinan lopun, vaikka se olisikin enemmän hupsu kuin pelottava.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa hiukan kärsimättömänä ja huitaisi kädellään. Hän muistaisi kyllä, jos saisi hiukan aikaa, mutta oli vaikea keskittyä, kun kylmä ja märkä ahdisteli häntä yhä enemmän ja sai hänen olonsa epämukavaksi. Ephram vilkaisi sisartaan vielä nopeasti ja muisti sitten, miten tarina oli suurinpiirtein mennyt. PIenenä se oli ollut hurjan pelottava ja saanut karvat nousemaan pystyyn niskassa, mutta nykyään se oli lähinnä naurettava hupsuttelu.
"Kuu oli korkealla ja hohti teräksen harmaana taivaalta. Metsästäjä oli lähtenyt yksin, vaikka sisimmässään tiesi, että oli kulkemassa kohti itsemurhaa. Hän kuuli susien ulvonnan. Ne olivat lähellä. Metsästäjä hidasti kulkuaan ja viritti pyssynsä kuntoon. Häntä alkoi pelottaa, mutta hän päätti olla urhea".
Ephram veti henkeä ja jatkoi:
"Samaan aikaan lauman johtajasusi haistoi lähistöllä kulkevan ihmisen ja komensi vihaisesti laumaa pois. Tottuneena tällaiseen sudet lähtivät jolkottamaan pois kiireen vilkkaa ja johtajasusi päätti jäädä johtamaan metsästäjän pois lauman luota".
Ephram pysähtyi jälleen vetämään henkeä ja mietti, miten lapselliselta koko tarina tuntui. Hän huokasi matalasti, mutta päätti saattaa tarinan joka tapauksessa päätökseensä.
"Mies ja susi kohtasivat jyrkänteen reunalla. Toisella aseinaan luontoäidin suomat varjot ja voimat, toisella metallinen esine, joka vääristi kaiken elollisen. Mies ja susi kävivät toisiaan vastaan silmät kiiluen, valmiina tuhoamaan toisensa. Susi ei välittänyt omasta hengestään, tahtoi vain saada ihmiset pois laumansa kimpusta, mutta mies oli vain omalla asiallaan. Kävi tuomio ja kävi armo. Molemmat kaatuivat, susi alas jyrkänteeltä luoti kyljessään ja mies suden käpälän iskusta maahan. Suden elämä päättyi, mutta luontoäiti antoi sille lupauksen, ettei miehen mieli saisi rauhaa vaeltavan metsäläisen ulvonnalta edes kuolemassaan", Ephram lopetti. Hän oli nostanut kädet syliinsä ja tuijotti polviaan mietteliäänä. Hän ei muistanut alkuperäisiä sanamuotoja tai muutakaan, mutta hänestä tuntui, että perusajatus oli pysynyt samana ja ehkä lopulta koko tarina oli kuitenkin muuttunut.

[Agitha]

Celia kuunteli Ephramin tarinaa. Hän ei tiennyt, keksikö veli tarinan itse, vai oliko hän kuullut sen jossakin. Ainakin Celialle se oli vieras.
Hän piti Ephramin tavasta kertoa tarinoita. Hän sai ne kuulostamaan niin aidoilta. Melkein kuin hän olisi lukenut ne suoraan jostain satukirjasta. Siitä huolimatta, että tarina oli ihan tavallinen kauhujuttu, se sai kylmät väreet kulkemaan Celian selkäpiitä pitkin.
Kun Ephram lopetti puhumisen, Celia oli hetken hiljaa.
"Olen aina tykännyt kuunnella, kun kerrot tarinoita", hän sanoi sitten. "Olet hyvä sellaisessa. Keksitkö tuon itse?"
Celia suoristi jalkansa siitä huolimatta, että likaisi vaatteensa vielä pahemmin. He joutuisivat tarpomaan märässä metsässä kuitenkin, joten hän likaantuisi joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Maa alkoi näyttää kuraiselta ja siihen alkoi kerääntyä lätäköitä. Sade ei näyttänyt loppuvan, vaikka Celia näkikin kuusen alta vain yhteen suuntaan. Hän toivoi, että taivas kirkastuisi toisella puolella puuta.
"Tiedätkö... Oikeastaan tässä on ihan mukavaa", hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän todella oli sitä mieltä, vaikka maa olikin kostea ja hänen vaatteensa märät, ja vaikka hänellä oli kylmä, ja vaikka hän pelkäsi olevansa eksyksissä. "Nyt kun ei päästä mihinkään, saadaan olla kahdestaan ihan rauhassa. Ei vanhempia tai kotiopettajia tai läksyjä."

[Fairytaler]

Ephram hymähti hiukan, kun Celia kyseli tarinasta.
"Joo, keksin itse", Ephram vastasi hitaasti ja kohautti harteitaan. Hän ei osannut ottaa kehuja vastaan. Sen suhteen hän oli toivoton. Oli vaikea vastata sellaisiin sanoihin, joiden merkitystä ei tiennyt tai jotka tuntuivat kovin etäisiltä, vaikka ne olisikin lausuttu tosissaan ja lämmöllä. Jostain syystä kehut olivat aina olleet Ephramille vain tyhjiä kuoria. Sellaisia, joissa oli sisällä jotakin, jota hän ei voinut, ei pystynyt kaivamaan esiin. Tai ehkä hän ei edes halunnut? Ehkä hänen elämäänsä oli kasattu liikaa kehuja, jotka eivät olleet tarkoittaneet mitään. Liikaa sanoja, jotka ilmaisivat rakkautta, jota ei kuitenkaan koskaan oikeasti annettu.

Ephram vilkaisi Celiaa. Sisko oli oikeastaan oikeassa. Näin oli mukavaa, vaikka olikin vaikea sanoa, mitä mukava tarkoitti. Mukavuutta ei ainakaan Ephramin mielestä ollut kylmyys ja märkyys, mutta kai se meni. Celia oli oikeassa siinäkin, että he olivat harvoin yhdessä, vain kaksistaan. Ephram hieraisi kasvojaan kädellään ja tajusi sitten, että oli juuri sillä kädellä nyppinyt maata. Hän käänsi kasvojaan hiukan Celiaan päin ja irvisti.
"Sotkinko naamani?" hän kysyi puolittain huolissaan, puolittain saadakseen jotain sanottavaa ja rapsutti toisella kädellään lisää maata.

[Agitha]

Celia naurahti, kun Ephram käänsi kasvonsa häntä päin.
"Joo", hän sanoi. "Mutta veikkaan, että meidän pitää käydä suihkussa kuitenkin, kun pääsemme takaisin asuntolalle. Olemme varmaan aika likaisia." Se olisi varmasti totta sitten, kun he pääsisivät takaisin. Maa oli niin märkä, että kuraa roiskuisi ainakin heidän vaatteilleen.
Celia venytti paitansa hihaa sen verran, että se peitti hänen kämmenensä. Hän nousi kontilleen, ja kohotti kätensä pyyhkiäkseen multatahran Ephramin kasvoilta hihallaan. Hän yritti olla varovainen, mutta sai tahran vain leviämään lisää. Tai sitten se johtui siitä, että hänen hihansakin oli vähän likainen.
"Oho", hän sanoi ja naurahti. "Minä vain pahensin sitä."
No, ehkä sillä ei olisi väliä, kun he olivat keskellä metsää. Jos he livahtaisivat asuntolaan nopeasti, ehkä kukaan ei ehtisi nauraa heidän sottaiselle ulkomuodolleen. Celia istui takaisin Ephramin viereen, ja tajusi, että märässä maassa konttaaminen ei ollut ollut kovin hyvä idea. Nyt hänen sukkahousunsakin olivat polvien kohdalta multaiset, samoin kuin hänen toinen kämmenensä.

[Fairytaler]

Ephram hymähti hiukan Celian sanoille suihkussa käymisestä. Hän ainakin menisi ja ottaisikin pitkän lämpimän suihkun. Ephram piti suihkussa käymisestä. Siellä sai aina ajateltua kaikkea, vaikka täällä koululla se oli tietenkin hiukan pinnallisempaa. Jos viipyi liian kauan pesulla, alettiin katsomaan oudosti ja monet jopa kuiskuttelivat jotakin tytöistä, mutta se oli vain harmitonta kiusoittelua ja sitä tehtiin kaikille. Ephram vain ei pitänyt puheiden kohteena olemisesta. Huomio oli hänestä tavattoman vaivaannuttavaa.

Ephram oli jo aikeissa estää Celiaa, kun tämä ojentautui pyyhkimään Ephramin kasvoja, mutta tyttö oli nopeampi. Celian hiha tuntui kostealta ja tahmealta ja jotenkin hämärästi se sai Ephramin tuntemaan, ettei hän sisarensa ehostuksen jälkeenkään välttämättä olisi edustuskelpoinen. Celian naurahdus vielä varmisti asian ja pitkästä aikaa Ephram myönsi kaipaavansa peiliä. Hän pudisti päätään ja yritti pitää kätensä maassa tai polvillaan, jottei hieroisi kasvojaan yhtään enempää.
"Oletko saanut ystäviä?" Ephram kysyi hiukan uteliaana ja vilkaisi Celiaa ohimennen.

[Agitha]

Celia yritti puistella vaatteitaa puhtaammiksi hetken, mutta totesi sen olevan mahdotonta, sillä märkä muta oli niissä kiinni niin tiukasti. Kuten Ephram, hän päätti luovuttaa suosiolla ennen kuin sotkisi lisää.
Celia vilkaisi veljeään, kun tämä esitti vähän oudon kysymyksen.
"No joo", hän sanoi. "En ole vielä kauheasti ehtinyt tutustumaan, mutta on täällä muutama kiva tyttö." Vastaus oli vähän välttelevä. Oli totta, että Celia sai kyllä seuraa halutessaan, mutta hän ei silti ollut varsinaisesti ystävystynyt kenenkään kanssa. Tavallaan hän kaipasi itselleen sydänystävää, mutta toisaalta epäili sellaisen olemassaoloa. Ehkä oli parempi pitää kaikki sopivalla etäisyydellä itsestä, koska muuten hän joutuisi vain pettymään.
"Entä sinä? Et kai ole yksinäinen?" Celia kysyi sitten. Hän oli jäänyt miettimään, miksi Ephram kyseli sellaista. Ehkä se oli vain tavallista juttelua ja huolenpitoa, mutta saattoi olla myös, että Ephram koki itsensä yksinäiseksi. Luonnollisesti hän varmasti kaipasi ikäistään poikaseuraa, eihän Celia ollut sama asia. Ei kaksoissisko voinut korvata oikeita ystäviä. Hetken Celia tunsi itsensä mustasukkaiseksi, mutta päätti sitten jättää sellaiset tunteet omaan arvoonsa. Ephramilla oli oikeus kaivata vertaistukea.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Celiaa ja nyökkäsi tämän vastaukselle. Hän todella toivoi tytön puhuvan totta, sillä hän jos kuka ansaitsi ystäviä. Ephram tiesi, ettei hän voisi korvata oikeita ystäviä, sillä hän oli veli. Eikä mikään erityisen hyväkään veli, ainakaan teitääkseen. Ainakin hän joutui kiroamaan itseään äärimmäisen usein ja toivomaan, että kykenisi auttamaan toista paremmin. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään hyväksi missään muussa kuin soittamisessa. Matematiikassa hän oli keskiverto, muttei hyvä. Hän ei tuntenut olevansa hyvä oikeastaan missään ja se tuntui pahalta.

Ephram käänsi katseensa pois sisarestaan, kun kuuli tämän suusta sen kysymyksen, jonka oli pelännytkin kuulevansa. Hän ei tahtonut vastata siihen. Hän ei tiennyt oliko yksinäinen. Ei hänellä silti ystäviä ollut, mutta se johtui hänestä itsestään. Hän ei luottanut tarpeeksi ja hän oli liian yrmeä. Olisi pitänyt olla niin erilainen, jotta hänestä olisi pidetty. Niin erilainen, ettei Ephram tahtonut muuttua.
"No joo.. Kai minulla jotain kavereita on", Ephram mumisi vastaukseksi ja kohautti harteitaan. Hän hymähti hiukan ja kohotti sitten katseensa metsään.
"Ihan kuin sade alkaisi hiukan harventua", Ephram sanoi sitten, ei ehkä sillä, että todella tarkoittaisi sitä, mutta vaihtaakseen puheenaihetta.

[Agitha]

Celia katsoi veljeään mietteliäänä pää kallellaan.
"Hyvä", hän sanoi, vaikka arvelikin, että Ephram ei puhunut totta. Oli ikävää, ettei hän ollu löytänyt kunnon ystäviä. Toisaalta, jos Ephram ei halunnut puhua aiheesta, ei Celiakaan ottaisi sitä puheeksi. Ja olihan Ephram ystävällinen ja puhelias, joten varmasti hän löytäisi jotain seuraa jos haluaisi.
Celiakin käänsi katseensa metsää kohti, kun Ephram ilmoitti sateen harventuneen. Ehkä se oli totta, Celia oli huono arvioimaan mitään sellaista. Ainakin taivaanranta näytti vähän kirkkaammalta, joten sade varmasti harvenisi pian.
"Kannattaa varmaan mennä heti, kun ei sada niin paljon", Celia ehdotti. "Voi alkaa sataa taas kovemmin, jos odotamme sateen loppumista kokonaan."
Ajatus lämpimästä suihkusta alkoi käydä niin houkuttelevaksi, että Celia tunsi olevansa valmis vaikka kävelemään kuraista ylämäkeä tihkusateessa läpimärkänä, kunhan pääsisi lämpimään. Hän tärisi hiukan, mutta ei valittanut.

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi hiukan. Hän vilkaisi sisartaan ja tajusi vasta nyt, että tällä ei ollut edes takkia päällää. Mahtoi olla kylmä. Hän aikoi ensin tarjota omaansa lämmikkeeksi, mutta tajusi sitten, ettei siitä olisi mitään hyötyä, sillä takki oli likomärkä ja painava. Ephram rypisti hiukan kasvojaan, mutta päätti olla tällä kertaa hieromatta multaa niihin. Hän käänsi kasvonsa Celiaan ja nousi sitten seisomaan. Hän kumarsi päätään astuessaan pois puun alta ja kohotti kasvojaan taivaalle.
"Täällä sataa kyllä vielä, muttei ihan yhtä paljon kuin hetki sitten. Olet oikeassa siinä, että kannattaa nyt mennä", Ephram sanoi poskeaan raapaisten ja ojensi sitten kätensä auttaakseen sisarensa ylös.
"Että pitikin lähteä tällaisella säällä talsimaan tänne", Ephram sätti itseään puoliksi ärtyneenä ja puoliksi huvittuneena. Sitten hän kohautti harteitaan ja virnisti pienesti.
"Mennään".

[Agitha]

Celia tarttui Ephramin ojennettuun käteen, ja nousi ylös. Hän puisteli likaa vaatteistaan, vaikka oikeastaan se oli aika turhaa. Jopa havunneulaset tarttuivat märkiin vaatteisiin tiukasti.
"Älä nyt", hän lohdutti, kun Ephram syytti itseään huonosta kävelysäästä. "Ethän sinä siihen voi vaikuttaa millainen sää nyt on", Celia sanoi ja hymyili. Hän tiesi kyllä, että Ephram tarkoitti, ettei ollut viisasta lähteä kävelemään, jos sateen riski oli suuri, mutta tehty mikä tehty. Oli ihan turhaa syytellä itseään enää tässä vaiheessa.
"Mennään nopeasti, ennen kuin alkaa sataa enemmän", Celia sanoi, ja lähti kulkemaan polkua ylöspäin. Maa oli märjä ja liukas, ja Celia yritti kävellä mahdollisimman varovaisesti ettei liukastuisi tai sotkisi vaatteitaan enempää. Kaikesta huolellisuudestaan huolimatta hän onnistui astumaan suoraan vesilätäkköön, joka osoittautui yllättävän syväksi. Älähtäen hän veti jalkansa sieltä pois, ja totesi kastelleensa kenkänsä kokonaan.
"Ohops", hän sanoi, ja totesi jalan kastuneen nilkkaan asti. Ei sillä, että hän olisi ollut kovin kuiva alunalkaenkaan.
Hän vilkaisi Ephramia, ja virnisti vähän.
"Tiedätkö, ei kastuminen enää haittaa. Olemme niin märkiä jo muutenkin. Oikeastaan tuntuu aika kivalta", hän sanoi. Sen enempää asiaa ajattelematta hän kastoi toisenkin jalkansa kuralammikkoon, ja naurahti.

[Fairytaler]

Ephram katseli Celiaa hymyillen pienesti, kun tämä puhdisteli vaatteitaan. Molemmat heistä varmasti tiesivät, että yrittäminenkin oli ajanhukkaa. Kaikki lika ja moska tarttui tiukasti märkiin vaatteisiin, eikä sitä saisi irti, ainakaan likaisilla ja kosteilla käsillä. Ephramin teki silti itseäänkin mieli yrittää puhdistaa vaatteitaan, mutta pakotti itsensä pidättäytymään tästä puuhasta. Jos hän olisi sortunut puhdistelemaan vaatteitaan, hän ei olisi voinut naureskella Celialle, vaikka teki sen joka tapauksessa vain päässään.

Poika kohautti harteitaan Celian lohduttelulle ja suostui tämän ehdotukseen lähdöstä.
"Joo, mennään ihmeessä. Jotenkin tympii tämä sateessa seisominen", Ephram myöntyi ja hieraisi niskaansa kuraisella ja kylmällä kädellään. Hänen lähti sisarensa perään tarpomaan ylös liukasta mäkeä ja veti terävästi henkeä, kun huomasi Celian jalan uponneen lammikkoon. Hän toivoi, ettei tyttö ollut nyrjäyttänyt nilkkaansa tai muutakaan, sillä rapakot saattoivat olla syviä ja petollisia. Ephram sai kuitenkin rentoutua, kun Celia nosti jalkansa ylös ja virnisti hänelle. Ephram hymyili hiukan takaisin. Ei varmasti vaikuttanut paljoa, kasteliko jalkansa nyt, kun oli jo valmiiksi märkä, mutta Celian seuraavat sanat ja toisenkin jalan upottaminen vesilätäkköön saivat hänet hätkähtämään.
"Niin, ei varmaan haittaa enää.." Ephram vastasi epäluuloisena ja katsoi sisartaan hiukan varuillaan. Hänet valtasi yllättäen halu kokeilla, oli Celia oikeassa. Hän asteli hieman lähemmäs. Hitaasti hän ojensi vasemman jalkansa ja upotti sen Celian jalkojen seuraksi lammikkoon.

Kuravesi syöksyi hänen kenkäänsä aivan kuin se olisi koettanut nielaista hänen sukkansa mukaansa ja Ephramin selkäpiissä juoksi pieniä miehiä. Hänen leukansa jännittyi, mutta jollakin tavoin tuntui hyvältä seisoa juuri siinä. Ephramin kasvoille kohosi rauhallinen hymy ja hän sulki silmänsä nauttiakseen siitä märästä, kylmästä tunteesta joka ympäröi hänen jalkaansa.

[Agitha]

Celiaa nauratti, kun hänen kenkänsä ja sukkahousunsa kastuivat läpikotaisin. Onneksi hän oli sentään tummissa kengissä, eikä valkoisissa. Kura värjäisi vaalean kengän likaiseksi varmasti.
"Jos täällä ei olisi näin kylmä, tämä olisi varmaan mukavan vilvoittavaa", Celia arvioi, ja liikutteli varpaitaan märän kenkänsä sisällä. "Ehkä tulen kylvettämään jalkojani joskus, kun on kesä ja helteinen ukkosmyrsky."
Hän nosti jalkansa lammikosta, ja katseli sitä arvioiden. Nyt hän ainakin oli likainen, ja jättäisi varmaan jälkeensä siistin kuravanan asuntolassa. Onneksi oppilailla oli vastuullaan vain oman huoneen siistinä pitäminen....
Celia siirteli painoaan jalalta toiselle, ja kuunteli huvittuneena, kun kengät pitivät litisevää ääntä. Hän otti muutaman askelen, ja totesi kenkien pitävän samaa ääntä hänen kävellessäänkin.
"Pitäisi varmaan jatkaa matkaa", hän sanoi, ja hymyili. "Nyt ei ainakaan tarvitse vältellä lammikoita tai märkiä kasveja, joten eiköhän me päästä takaisin nopeasti."
Hän alkoi taas talsia ylämäkeä ylös. Celia ei enää vältellyt kuralammikoita, mutta oli silti tarkkana, ettei kaatuisi tai kompastelisi liukkaaseen juurakkoon. Hän kompuroi muutaman kerran, mutta pysyi pystyssä.

[Fairytaler]

Ephram nosti jalkansa lätäköstä ja puristeli sitä hiukan. Kylmyys hiipi hänen jäseniinsä yhtäkkiä, mutta tunne katosi saman tien, kun hän lähti kipittämään Celian perään.
"Joo, olet varmaan oikeassa", Ephram mumisi, tietämättä oikeastaan kumpaan toteamukseen, mutta ei lopultakaan välittänyt siitä. Hänestä oli jollakin tavoin kummallisen ihana kulkea märässä metsässä sisarensa kanssa. Hän ei enää välittänyt siitä kurasta ja liasta, vaikka ei siihen ollut koskaan kotona tottunutkaan. Ephramille mikään ei merkannut sillä hetkellä mitään, kun hän tarpoi mäkeä ylös Celian perässä. Hän tarkkaili tytön liikkeitä ja oli koko ajan valmis ottamaan tämän vastaan, jos hänen tasapainonsa pettäisi. Ephram oli itsekin kaatua muutaman kerran, ja vaikka ottikin kerran maasta tukea, hän pysyi kutakuinkin pystyssä.
"Tämä oli oikeastaan aika kivaa", hän sanoi Celialle hiljaa ja laski katseensa maahan. Oli harvinaista viettää Celian kanssa aikaa kaksin. Ja oli harvinaista, että he puhuivat. Ja jos se oli harvinaista, jokainen kerta oli tärkeä.