Käytäväkulkijat

[Fairytaler]

[Mukaan vain ketä kiinnostaa!]

Ephram juoksi pitkin koulun käytävää laukku olalla heiluen ja hikipisarat otsalla kiiltäen. Hänen paitansa repsotti housunvyötäröstä ja hänen hiuksensa sojottivat kummallisesti päälaelta. Ephramilla ei ollut koskaan ollut yhtä kova kiire tunnille. Hän oli useimmiten täsmällinen ja tarkka kellonajoissa, eikä hän useinkaan myöhästynyt. Mitä siis oli tapahtunut? Ephram oli herännyt ajoissa, tai ainakin samaan aikaan kuin yleensäkin. Hän oli pukenut yhtä nopeasti, mutta vessassa oli ollut hirvittävät jonot, joka oli epätavallista siihen aikaan, kuin hän oli ollut jalkeilla. Hän kuului tavallisesti siihen keskinopeaan perusporukkaan, jonka aikana ei ollut jäljellä aamuvirkkuja eikä viimeisiä vitkuttelijoitakaan, mutta sinä aamuna laskut olivat menneet pieleen. Hän oli siis juuttunut keskelle suurinta ruuhkaa ja sama oli jatkunut ruokalassakin. Sitä paitsi, keittiötätejä oli jokin jurppinut oikein antaumuksella, sillä uutta mysliä ja leipää loppuneiden tilalle sai odottaa ainakin vartin verran. Ei sillä, että Ephram olisi kelloa tuijottanut, mutta niin hän sen karkeasti arvioi. Ruokalasta päästyään hän oli tajunnut unohtaneensa joitakin kirjojaan huoneeseensa ja siinä se aika oli mennytkin.

Tässä oli siis seuraus pieleen menneestä aamusta. Ephram kiiruhti silmät sekaisin päässään pitkin käytävää ja vasta päästyään luokan ovelle hän hidasti ja koputti hengästyneenä oveen. Hetken odottelun jälkeen tuimailmeinen opettaja avasti oven ja tokaisi närkästyneenä, etteivät myöhästelijät päässeet tunneille ja että Ephramin kyllä pitäisi se tietää.
"Mutta rouva..." Ephram yritti, mutta opettaja oli jo paiskannut oven kiinni. Ephram otti askelen taaksepäin ja suunnitteli jo potkaisevansa ovea, kun sitten päättikin olla kiltisti ja tyytyi heittämään laukkunsa vihaisesti lattialle. Sitten hän tömäytti itseään kämmenellä otsaan, nojautui seinään, laskeutui turhautuneena lattialle istumaan ja nojasi päänsä taaksepäin.
"Ei hemmetin hemmetti", hän manasi hiljaa ja veti käsivartensa puuskaan.

[loveliina]

//Jos mää nyt Cassin kehtaisin tänne ahtaa :--O//

Cassie tallusti pitkin pihamaata kohti päärakennusta. Aamu oli alkanut kymmenisen minuuttia sitten, kun poika oli onneissaan herännyt miettimään, miksei kello ollut vielä soinut. Hetken hän oli vellonut onnellisesti ajatuksessa että vielä oli varmasti niin aikaista, saisi nukkua vielä tuntikausia. Sitten epäonnekseen torkku-herätys soi, kymmenettä kertaa. Poika oli hypännyt sängystään ja juossut ympyrää viitisen minuuttia suoristaen hiuksiaan ja hyppien jalkojaan housujenlahkeisiin. Ainoa hyvä asia koulupuvuissa oli se, ettei tarvinnut miettiä turhan pitkään mitä laittaisi päälle aamulla.

Pihamaa oli märkä ja Cameronin selkää pitkin kävivät kylmät väreet. Hänen silmänsä olivat vielä puoliksi kiinni, eikä aivo toimintaa ollut liiemmin havaittavissa. Astuessaan sisään pojan maha kurisi äänekkäästi, ja tämä muisti hypänneensä aamupalan ohi. Toisaalta, lounaaseen oli vain pari tuntia, kyllä Cass selviäisi.
Oikean käytävän varrella istui käytävällä jokin poika, ehkä hieman nuorempi Cassieta. Cass ei kiinnittänyt tähän suurempaa huomiota vaan koputti luokkahuoneensa oveen.
"Niin?" miesopettaja kysyi raottaen ovea niin vähän kuin oli mahdollista.
"Anteeksi, kun olen myöhässä. Musta tuntuu että mun pitäis olla tällä tunnilla?" Cass kysyi rennosti, vielä tietämättä opettajien tiukkaa linjaa suunnilleen kaikkiea kohtaan.
"Ovi oli jo kiinni kun saavuitte, oli ollut jo useita minuutteja. Voisin ehdottaa että tulisitte seuraavan kerran ennen oven sulkemista," opettaja julisti monotonisella äänellään ja sulki oven.
Cass jäi pölmistyneenä tuijottamaan sulkeutunutta ovea. Ei hänen vanhassa koulussaan ollut tälläisiä toimintatapoja. Toisaalta, yksi ja sama. Ei fysiikan ilmiöt kuulostaneet erityisen kiinnostavilta aamutuimaan. Cass laski laukkunsa maahan ja istui oven viereen. Hän huomasi nyt istuvansa lähes symmetrisesti tuon toisen pojan kanssa käytävän vastakkaisella puolella.
Tarkistettuaan kellosta Cass näki, että suurin osa tunnista oli vielä jäljellä. Jotenkin tässä piti viihdyttäytyä.
"Joten. Säkin myöhästyit? Vai jäikö läksyt tekemättä?" Cass kysyi ja virnisti. Hehän olivat ikään kuin rikoskumppaneita.

[Fairytaler]

[Jeps, tervetuloa]

Ephramin teki mieli kirota tyhmyyttää ja hitauttaan. Hän ei voinut tajuta, miksei ollut ymmärtänyt vaikka jättää syömättä, jotta ehtisi tunnille. Hän olisi ehkä ollut hiukan äreä, mutta se olisi varmaan ollut pieni hinta siitä, että olisi ehtinyt tunnille ja pitänyt täsmällisen oppilaan maineensa yllä. Ei hän ollut erityisen hyvä, vaikka tavallisissa kouluissa olisikin varmasti ollut parhaiden joukossa. Täällä hän oli yksi keskitason oppilaista, joita parhaat katsoivat nenänvarttaan pitkin. Tämän seikan huomaaminen oli ollut Ephramille kova paikka. Hän oli Celian kanssa joutunut kilpailemaan paljon. Se hiersi silloin tällöin yhä heidän välejään. Hän oli toivonut, että se loppuisi, kun he pääsisivät pois vanhempiensa vaikutuspiiristä, mutta nytkin he kilpailivat, vain eri olosuhteissa ja muidenkin kuin toistensa kanssa.

Ephram hätkähti hiukan kun huomasi jonkun muunkin tulevan myöhässä. Tämäkin poika yritti selvästi päästä sisään luokkaan, mutta sai lähes yhtä tylyn käännytyksen kuin hänkin ja istahti sitten lattialle, aivan kuin olisi yrittänyt matkia tai halventaa Ephramia. Ephram vilkaisi poikaa nopeasti ja veti sitten laukkunsa lähelleen miettien, josko yrittäisi saada itsekseen tolkkua tämän tunnin aiheesta, jonka opettaja oli edellisen tunnin lopussa. Hän oli jo avaamassa laukun läppää, kun yhtäkkiä kuuli äänen käytävän toiselta puolelta ja kohotti katseensa hiukan epävarmana.
"Myöhästyin", Ephram murahti lyhyesti. Häntä suututti. Kai sen nyt kuka tahansa näki, että hän oli myöhästynyt. Ei läksyjen unohtamisesta jätetty luokan ulkopuolelle. Hiukan tympääntyneenä Ephram jätti laukkunsa kopeloimisen väliin ja tyytyi tuijottelemaan vastakkaisen seinän maalauksia. Hän ei aikonut esittää ensimmäistäkään typerää kysymystä toisen myöhästelyistä, vaan pitäisi suunsa kiinni. Hän ei jaksanut kiinnostua toisesta kovinkaan paljon, vaikka toisaalta tässä oli jotakin kiinnostavaa.

[loveliina]

"Myöhästyin," toinen ilmoitti. Tämän yrmeys huvitti Cassieta. Toinen ei ilmiselvästikään ollut aamuihminen. Tämä oli piirre ihmisissä, jonka Cass helpostikkin ymmärsi. Hän itse sijoittui jonnekkin aamu- ja iltaihmisen väliin. Toisinaan tuli päiviä jolloin aamu tökkivät, toisinaan illat. Koskaan poika tosin ei halunnut ottaa suurempaa stressiä kummastakaan.
"C'est la vie," Cass totesi vastaukseksi, vaikkei tältä minkäänlaista vastausta oltu odotettukkaan.
Cassie mietti pienen hetken lähtisikö vaeltamaan jonnekkin muualle käytävältä. Hän ei kuitenkaan omasta mielestään tuntenut koulua niin hyvin, että tietäisi sopivampia ajanvietto kohteita. Ulkona taivas oli tullut tummemmaksi, pian varmaan sataisi. Lisäksi koulu vaikutti siltä, että jos vain käyskentilisi käytävillä oppituntien aikana, saisi rangaistuksen lintsaamisesta. Siispä istuskelu käytävän kupeessa ei kuulostanut sen huonommalta idealta.

Tutkiskeltuaan aikansa tuota turhautuneen näköistä poikaa Cassie mietti oliko nähnyt tämän ennen. Oli suuri mahdollisuus näin pienessä koulussa, että aamupalalla tai hampaita pestessä olisi törmännyt suunnilleen jokaiseen koulun oppilaaseen. Toinen poika ei näyttänyt yhtään tutulta.
Hiljaisuuden pitkittyessä, Cass alkoi penkoa laukkuaan. Hän ei ollut onnistunut pakkaamaan aamun hyörinässä lähes mitään, ei siis ihme että laukku oli tuntunut niin kovin keveältä. Laukun pohjalla lojui rikkinäinen käsipeili, lähes tyhjä tupakka-aski, tikut ja jokin kouluvihkoista. Pidelleen käsipeiliä sisällä laukussaan Cass varmisti, että näytti yhtä täydelliseltä kuin aina. Varmistuttuaan ulkonäöstään Cassie heitti laukunsa jälleen sivulleensa ja huokaisi tylsistyneenä.
"Nooo.. " poika aloitti, venyttäen o-kirjainta. Hän yritti keksiä uutta kysymystä, jolla rikkoa hiljaisuus. "Eihän oo mitään järkeä siinä, että ne ei päästä meitä luokkaan? Tai siis, mitä. Ne yrittää kasvattaa meistä jotain eliittiä, ja sit lukitsee luokan ulkopuolelle."

[Fairytaler]

Ephram kohautti harteitaan pojan vastaukselle. Ei häntä juurikaan kiinnostanut aloittaa mitään syväluotaavaa keskustelua, mutta puhuisi kyllä jos toinen tahtoisi jutella. Ei kai siinä muutakaan vaihtoehtoa ollut, varsinkaan kun kummallakaan ei tuntunut olevan aikomustakaan lähteä. Ephram ainakin aikoi istua lattialla tarvittaessa koko tunnin, ellei häntä päästettäisi sisään, mikä oli äärimmäisen epäuskottava vaihtoehto. Hän sormeili paitansa helmaa ja alkoi sitten tunkea sitä housujensa sisään sen enempää miettimättä, mitä toinen ajattelisi. Oli hankala istua ja yrittää saada karannut kangas sinne minne se kuului, mutta lopulta hän onnistui ja kohotti sitten katseensa poikaan, joka oli ilmeisesti aikeissa sanoa jotakin.

Pojan venytelty ja laiska o sai Ephramin kohottamaan kulmiaan hiukan, mutta hän palautti kasvonsa peruslukemille, kun toinen jatkoi puhumista. Ephram mietti, miten tyhmä toinen oikein oli, sillä tämä oli ihmetellyt asiaa, joka oli Ephramille päivänselvä.
"Eliitti ei myöhästele. Siksi meitä ei päästetä sisään", Ephram vastasi hiukan hymähtäen. Hän oli luullut, että tuollaisen asian ymmärtäisi ihan kuka vain, mutta oli ilmeisesti ollut väärässä. Itselleen Ephram silti myönsi, ettei olisi tiennyt tätä, elleivät kotiopettajat olisi hokeneet sitä hänelle miljoonaan kertaan, kun hän oli tullut hiukankin myöhässä jollekin oppitunnille. Se oli kasvattanut hänestä täsmällisen ja hänelle sattui tällaisia ohilyöntejä hyvin harvoin.
"Tarkoitan, ettei ole niin muodikasta myöhästyä, kuin väitetään", Ephram lisäsi vielä hetken hiljaisuuden jälkeen ja palasi sitten tuijottelemaan maalausta ja etsimään siitä sitä jotakin, joka häntä kiehtoi.

[loveliina]

Cameron löysi jatkuvia viihdykkeitä katsellessaan sivusilmällä poikaa. Ei hän suoraan tähän toiseen katsonut, saisi poika vain sellaisen kuvan Cassiesta, että tämä olisi jotenkin ylettömän kiinnostunut hänestä. Pojan tunkiessa paidanhelmojaan housuihinsa Cassien ajatuksissa vilahti sana tyyli-ikoni. Tämä herätti pienen naurun pyrähdyksen pojan mahassa, mutta ennen kuin se pääsi nousemaan hymyn tasolle, Cass taltutti aikeensa. Eihän nyt ollut sopivaa naureskella tuntemattomille. Ei ainakaan tälläisessä tilanteessa, jossa nauru sadan prosentin varmuudella tultaisiin huomaamaan.

Eliitti ei myöhästele. Eikä ole tyylikästä olla myöhässä. Kodin kova kuri paistoi sanoissa mailienkin päähän. Cass huomasi eläneensä aivan erilaisessa maailmassa toisen pojan kanssa. Cassie oli kasvanut joustavien kotiintuloaikojen parissa, ja heidän suvussaan, jos esimerkiksi juhlien sanottiin alkavan kolmelta, ensimmäiset ja innokkiammat saapuivan vartin yli. Oli suorastaan epäkohteliasta saapua ajoissa, kaikki valmistelut olivat mitä varmimmin vielä kesken.
"Ai niinkö," Cass totesi ja huokaisi mietteliäästi. Kouluun sopeutuminen voisi viedä enemmän aikaa, kuin poika oli kuvitellut.

Hiljaisuus aikoi repiä Cassien korvia jälleen kappaleiksi. Tämä halusi avata jonkin keskustelu aiheista. Mutta mikään ei tuntunut oikein sopivalta hetkeen nähden. Hän ei voisi yhtäkkiä vain kysyä, noh onkos sinulla sisaruksia, mitä teet vapaa-ajallasi, mikä on lempi-kirjasi. Cassie mietti, perhe, ystävät, koulu.... Hehän olivat koulussa. Jotakin kouluun liittyvää..
"Millä luokalla sä oot? Tai siis että minkä ikänen, mä oon seittemäntoista. Ai niin ja siis mä oon Cassie, tai siis Cameron, mut Cassie on hyvä. Tai Cass." Cassie hymyili esittäytyessään. Hänestä oli mukavaa sanoa oma nimensä.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi poikaa nähdäkseen, miten tämä reagoi hänen sanohinsa, mutta kun ei saanut tästä irti muuta kuin mietteliään huokaisun, hän tyytyi jatkamaan seinän tarkkailua. Ensimmäinen kuva pojasta oli hiukan pinnallinen, mutta kai tästäkin jotain juttuseuraa saisi. Ainakin hän oli aloittanut puhumisen, joka oli itse asiassa melko harvinaista. Monet koulun oppilaista olivat niin keskittyneitä omiin puuhiinsa, etteivät useinkaan jaksaneet alkaa keskustelemaan mistään, muualla kuin oleskelutiloissa tai ruokalassa ja silloinkin aiheet koskivat yleensä koulua. Osittain tästäkin syystä Ephram vilkaisi poikaa hiukan huvittuneena, kun tämä alkoi kysellä hänen ikäänsä ja esitellä itseään. Keskustelunavauksia, niitähän nämä olivat. Ephram päätti, ettei pettäisi odotuksia.
"Olen Ephram", poika vastasi ja lisäsi, "ja kuusitoista".

Hän tutki poikaa hiukan uteliaasti ja yritti arvailla, mikä tämän oli saanut tulemaan Saint Walden'ssiin. Mikä tässä oli erikoista? Osasiko hän jotakin erinomaisen hyvin? Oliko hän pikkunero vai urheilija? Ei. Urheilija poika ei ollut. Hän ei ollut sen näköinen, että olisi harrastanut mitään fyysisesti raskasta. Hän oli tietylla tavalla ehkä hyvännäköinen, mutta Ephram ei ollut koskaan ollut mitenkään kiinnostunut ihmisten ulkonäöstä. Jostakin syystä se oli hänen mielestään turhaa vouhottamista.
"Saanko kysyä, miksi olet täällä? Siis missä olet hyvä?" Ephram kysyi hiukan hitaasti ja kohotti jälleen katseensa suoraan poikaan ja kohotti kulmiaan kysyvänä.

[loveliina]

Cameron innostui saadessaan pojan puhumaan. Ephram, kuten Cass itselleen muutaman kerran muistutti mielessään, oli vaikuttanut ensialkuun hieman vaikealta juttukaverilta. Nyt kuitenkin poika vaikutti avautuvan.Sanoihan tämä jopa nimensa ja ikänsä.

"Saanko kysyä, miksi olet täällä? Siis missä olet hyvä?" Ephram kysyi. Tämä sai Cassien hetkeä iloisemmaksi kahdesta eri syyystä. Toinen oli se, että toinen poika oli jatkanut keskustelua aivan vapaasta tahdostaan. Toinen se, että Cass pääsisi vihdoin puhumaan itsestään.
"Mä tulin drama-stipendillä. En mä nyt tiedä miten erityisen hyvä mä nyt silleen oon," Cassie sanoi, tietäen varsin hyvin kuinka hyvä mielestään oli. "Mä nappulana olin mainoksissa kauheen paljon. Sit se kävi vähän tylsäksi, joten vaihoin teatteriin ja sai mun sydämen aivan täysin. Mikää ei voita sitä fiilistä ku kaikki kattoo sua, sää et nää yleisöä ku kaikki valot on sua kohti, mut sä kuulet kun ne alkaa ulvoo naurusta. Tai sit se intensiivinen hiljaisuus ku kaikki odottaa mitä sä seuraavaksi aijot sanoa. Se on vaan jotain niin parasta." Cass katosi hetkeksi omiin muistoihinsa lavalla. Tajuttuaan olevansa vielä paikalla käytävällä, Cass tajusi kysyä:
"Niin, entä sä? Matikka, tai kielet ehkä?" Cass oletti. Urheilijan ja näyttelijän hän saattoi hyvillä mielin laskea pois arvailuistaan. Syyt nyt olivat Cassielle vain liian ilmeisiä.

[Fairytaler]

Ephram hymähti toisen vaatimattomuudelle. Hän ei ollut varma, oliko Cass oikeasti sitä mieltä, ettei ollut erityisen hyvä vai oliko se vain jotakin, mitä ihmiset sanoivat, kun eivät tahtoneet tehdä toisten oloa epämukavaksi.
"Näytteleminen on varmasti hienoa", Ephram myönsi. Hän tiesi tarkkaan mitä toinen tarkoitti puhuessaan yleisöstä ja siitä upeasta tunteesta. Ephram oli itse istunut monet kerrat ihmisten edessä pianon ääressä. Hänen kätensä olivat hionneet, mutta hän oli unohtanut jännittää. Hän oli tuntenut pianon koskettimet käsiensä alla ja toisinaan kuullut Celian heleän laulun pianon sävelien rinnalla. Se oli jotakin kaunista. Jotakin, jota ei voi unohtaa. Ephram ei kuitenkaan ollut koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka tekivät asioita toisten vuoksi. Hän ei mennyt esiintymään, jos häntä ei pyydetty, eikä se ollut hänelle elinehto tai muutakaan. Ei edes kovin tärkeää. Ephram ei osannut arvostaa kehuja, joita ihmiset heittelivät onnistuneen esityksen jälkeen. Hän tiesi missä teki virheitä ja missä onnistui. Hän ei suhtautui ylistäviin kommentteihin kriittisesti. Hän ei pitänyt niistä, sillä usein niitä jakeli joku, joka ei asiasta oikeasti tiennyt mitään.

Cass vaikutti unohtuneen unelmiinsa ja Ephram laski katseensa polviinsa. Hän siirteli sormiaan housuihin muodostuneiden ryppyjen päällä ja hymähti hiukan. Hän kaipasi pianon ääreen, sillä Cassin sanat olivat tuoneet mieleen kaikki ne ihanat muistot. Soittaminen oli jotakin tärkeää ja suurta.
Ephram kohotti katseensa vasta kun kuuli Cassin sanat. Poika tahtoi tietää, mitä hän teki koulussa. Hänen arvauksensa eivät olleet kovin kaukana, sillä Ephram oli kohtuullisen taitava matematiikassa, eikä ollut huono kielissäkään. Tuntui silti huvittavalta ajatella, että hän olisi lähtenyt opiskelemaan matematiikkaa, vaikka se olikin toisena hänen listallaan, jos jotain odottamatonta sattuisi.
"Ei, minä soitan pianoa", Ephram vastasi hitaasti ja nyökkäsi kevyesti. Hän raapi silmäkulmaansa miettiessään mitä sanoisi ja kohautti harteitaan melkein kuin ohimennen.
"Mistä päin olet kotoisin?" Ephram kysyi sitten ja vilkaisi käytävän toisella puolella istuvaa poikaa. Hän mietti, miksi piti aina kysyä ne kaikki peruskysymykset, vaikka niin se kai aina meni.

[loveliina]

Poika oli pianisti. Tarkemmin tutkailtuaan Ephramia Cassien oli kovin vaikea kuvitella sitä. Ei toinen näyttänyt erityisen musikaaliselta, mutta taas toisaalta, miltä musikaalisuus näytti? Ainoa fyysinen piirre toisessa jonka poika löysi, oli pitkät ja hoikat sormet. Muutoin poika ei näyttänyt taiteelliselta saati luovalta. Sangen harmaalta, ollakseen rehellinen itselleen, Cassie mietti.

"Lontoosta," poika sanoi. Häntä jälleen miellytti fakta, ettei joutunut juttelemaan itsekseen, Ephramhan oli kysynyt häneltä jo enemmän kuin kohteliaisuuteen vaadittiin. "Mä asun siinä suunnilleen keskustassa, ei oo pitkä matka yhtään minnekkään. Ihan jees kaupunki. Sit aattelin vaihtaa johonkin pienempään," Cass sanoi ja vinkkasi silmää. Pienempään, ja vähemmän hohdokkaaseen. Cass piti, tai jopa rakasti, kotikaupunkiaan, muttei ollut sellainen ihminen joka tarrautui tuttuun ja turvalliseen. Uusi kaupunki kuulosti jännittävältä seikkailulta pojan korviin. Kun kukaan ei tuntenut sinua, saisit aivan uuden pöydän jolle rakentaa. Ei poika imagoaan tosin aikonut vaihtaa, vaikka siihen mahdollisuus olisikin. Hän piti, tai jopa rakasti, nykyistä imagoaan.

"Ja sä?" Cass kysyi, kohteliaisuuttaan. Hetken mietittyään lisäkysymystä, jottei keskustelu kävisi tylsäksi poika lisäsi: "Olitko sä muuten isossa koulussa ennen tätä? Musta on niin jännä olla näin pienessä koulussa. Viikossa oppii kaikkien kasvot."

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi pojan vastaukselle. Lontoosta. No olipa yllätys. Minkähän vuoksi monet koulun oppilaista olivat kotoisin isoilta paikkakunnilta? Tai sitten Ephram vain kuvitteli. Hän tosin itsekin oli isosta kaupungista ja melko tunnetusta vieläpä, joten ei kai hänellä ollut paljon puhumista. Ephram kuunteli pojan selitystä vaitonaisena, eikä oikein ymmärtänyt mitä tämä tarkoitti. Jollakin tavoin kaupungin vaihtaminen sen koon vuoksi tuntui oudolta. Ephramista tuntui, että hänen ajatusmaailmansa erosi pojasta täysin, eikä tämän silmänisku helpottanut yhtään. Ephram kohautti harteitaan osaamatta vastata mitään. Toisen tarkoitusperät tuntuivat hieman hämäriltä ja jostain syystä hän ei enää osannut kuvitella pojalle muuta syytä olla koulussa kuin ilmaisutaito. Tässä oli jotakin lipevää ja sellaista, josta Ephram ei pitänyt, vaikka toisaalta hänen puheliaisuutensa ja jonkinlainen iloisuutensa nostivat hänen osakkeitaan. Cass oli yksi näitä harvoja ihmisiä, joista Ephramin oli vaikea muodostaa selkeää mielipidettä. Cass ei kai ollut selkeä ihminen.

"Olen Oxfordista", Ephram vastasi ja hieraisi sitten nenäänsä kuin ohimennen ja kiinnitti sitten katseensa takaisin poikaan, kun kuuli tämän kysymyksen. Hän jäi vielä muistelemaan melkein kaihoisasti yliopistorakennuksia ja sitä, miten oli juossut niiden ympärillä ja katsellut niitä kaikkia ihmisiä, joiden joukossa joskus toivoi kulkevansa. Sitten hän heräsi ajatuksistaan ja vihdoinkin rekisteröi kysymyksen, jonka oli aiemmin kuullut. Hän raapaisi jälleen silmäkulmaansa ja hymyili sitten miltei huomaamattomasti.
"En itse asiassa käynyt lainkaan koulussa. Olin kotiopetuksessa. Sisareni kanssa", Ephram vastasi hitaasti ja veti sitten henkeä.
"Entä sinä?" hän kysyi vastaan, yrittäen kääntää kysymyksen takaisin, jotta pääsisi puheenaiheesta eroon. Samassa hän kuuli kauempaa käytävältä askelia ja nielaisi hiukan.
"Meidän ei ehkä pitäisi olla täällä", hän tuhahti hitaasti ja vilkuili ympärilleen, melkein kuin etsien pakotietä.

[loveliina]

Poika oli kuullut vain Oxfordin yliopistosta, mutta kuulosti järkevältä että se sijaitsi Oxford nimisessä kaupungissa. Tämän huomion Cassie päätti pitää päänsä sisällä, se ei edes ajatuksena kuulostanu fiksuimmalta jonka poika oli ajatellut.
Kun Cass kuuli pojan olleen kotiopetettu, kuva rikkaan perheen mestaripianisti pojasta pomppasi elävästi Cassien silmien eteen. Hän näki Sound of Music:in kotiopettajatteren laulattamassa poikaa siskoineen, ankarien ja kenties etäisten vanhempien maksaessa ylihintaa opettajattaterelle, ettei poika olisi yksinäinen. Kenties.
"Mun koulussa oli reilusti yli tuhat oppilasta, mutta niin on kaikissa Lontoon julkisissa kouluissa," Cass vastasi.

Sitten pojat kuulivat ääniä. Joku lähestyi heitä uhkaavasti käytäviä pitkin. Cassie ei tajunnut äänien viestittävän mitään sen erikoisempaa, ennen kuin Ephram totesi, ettei heidän ehkä kannattaisi olla paikalla. Fysiikan tunnin skippaus ei hetkauttanut poikaa, mutta ei tämä halunnut rangaistusta käytävällä kulkevalta opettajalta, tai henkilökunnalta.
Käytävällä ei ollut kovin hyviä piilopaikkoja. Kolmen luokkahuoneen lisäksi käytävällä oli laboratorio-takkien säilytyskaappi. Lähestyvien äänien ajamana poika nousi kokeilemaan säilytyskaapin ovea, oliko se lukossa. Yllätykseksi Cassielle kaappi todella oli auki. Ehkäpä oppilaisiin luotettiin täällä enemmän, että kukaan ei varastaisi takkeja, saati turmelisi niitä.
Mietittyään tasan kaksi sekunttia Cass astui puoliksi kaappiin. Siellä pystyi helposti seisomaan suorassa, mutta kaapin pohja oli ehkä metri kertaa metrin.
Äänet kuuluivat kääntyvän lyhyelle käytävälle, joka johti poikien valloittamalle käytävälle.
"On täällä kyllä tilaa kahdellekkin," Cass kuiskasi, jos tiivistettäisiin.

[Fairytaler]

Ephram raapi jälleen silmäkulmaansa. Se alkoi tuntua jo neuroottiselta pakkoliikkeeltä, mutta hän ei edes yrittänyt keskeyttää liikettään. Jostain syystä hänelle tuli olo, että pojan mielestä kotiopetuksen saaminen oli jotenkin hienostelevaa ja yliampuvaa. Vaikka kovin moni sitä ei varmaan uskoisi, oli Ephram sitä mieltä, että kaikki jotka pitivät kotiopetusta vain aristokraattien kotkotuksina, olivat oikeassa. Hän ei ollut tajunnut mitä järkeä oli pitää lapset erossa omista ikätovereistaan. Ephram ei muistanut lapsuudestaan juuri muita ystäviä kuin Celian, jota ei välttämättä voinut laskea. He olivat sisaruksia ja kilpailivat lähes kaikessa.
"Olen kateellinen", Ephram vastasi hetken mietittyään, kun toinen oli selittänyt omasta kouluhistoriastaan. Hän ei tahtonut selittää, mitä sanoillaan tarkoitti, mutta piti jollain tavalla tärkeänä, että toinen kuitenkin tietäisi hänen ajatuksensa.

Ephram seurasi miltei liikkumattomana, kun Cass nousi, etsien itselleen piilopaikkaa. Ephram mietti, kannattaisiko hänen tehdä samoin, vai yksinkertaisesti vain livahtaa pihalle jostakin ovesta. Tai sanoa olevansa vessareissulla. Ephram pohti vaihtoehtoja, kun huomasi Cassin avaavan kaapin oven ja pujahtavan sisään. Ephramin suu aukesi hieman hämmentyneenä, eikä hän voinut peittää huvittuneisuuttaan, kun toinen suhisi, että hänkin kyllä mahtuisi. Ephram oli jo aikeissa sanoa jonkin toisen järkevän vaihtoehdon piiloutumiselle, kun tajusi, ettei heillä olisi aikaa neuvotella. Askelet olivat jo niin lähellä, että he jäisivät aivan pian kiinni. Ephramille tuli kiire nousta. Hän kaappasi laukkunsa ja harppasi kaapin luo. Se todellakin oli pieni ja hänellä oli hieman hankaluuksia pujahtaa sisään ovesta, sillä hän yritti samaan aikaan kurkkia olkansa ylitse, saadakseen tietää, kuka tulija oli.

Ephram joutui hyvin lähelle Cassia ängetessään kaappiin. Liian lähelle. Poikaa alkoi hieman ahdistaa, kun hän ojensi kätensä vetääkseen oven kiinni ja peruutti sitten selkänsä kiinni laboratoriotakkeihin.
"Tämä on typerää", hän mumisi hieman tukahtuneesti ja pudisti päätään, muttei tiennyt, näkikö Cass sen, sillä oli pimeää.

[loveliina]

Cass oli onnellisesti kaapissa Ephramin päättäessä liittyä seuraan. Cass yritti tunkeutua niin lähelle takaseinää kuin pystyi. Poika oli melkein Narniassa, niin syvälle takkeihin Cass sukelsi. Silti, kaappi oli juuri ja juuri liian nafti kahdelle, ja pakostakin tuli hieman ihokontaktia. Poika tunsi sydämmensä lyövän muutaman tahdin ylimääräistä, tilanne oli kovin.. Intiimi, vaikkei Cass toista niin kovin viehättäväksi mieltänytkään. Pimeässä kaapissa sekuntti tuntui tunnilta ja hetki ikuisuudelta.
"Tämä on typerää," toinen sanoi. Selvästi nolostuneena, Cass ajatteli. Cass nosti etusormensa huulilleen ja teki shh-äänteen. Kuka ikinä kävelikään käytävällä oli juuri ohittamassa kaappia. Heidän suunnitelmansa onnistumiseksi oli elintärkeää että juuri nyt kumpikaan ei sanoisi mitään. Tai ääntelisi muutenkaan.

Äänien hiljetessä Cass ajatteli, että oli jo turvallista tulla ulos. Yrittäessään työntää poikaa kaapista , ja samalla itsekin tulla pois Cass onnistui kompastumaan, laboratorio-takki jalkapohjansa alla ja kaatamaan molemmat maahan. Kaappi ei poikien onneksi näyttänyt tulevan mukana, mutta muutama takeista oli lentänyt maahan, pehmentäen laskua ainakin Cassien osalta.
"O...ho.." Cass sanoi hitaasti.
Tilanne oli suhteellisen koominen, jos sitä mietti. Cassien huulet muodostivat hitaasti hymyn, joka yltyi hiljaiseksi hihitykseksi.
"So-Sori," Cass muisti sanoa hihitykseltään.

[Fairytaler]

Ephram pyöritteli silmiään painaessaan selkäänsä vasten kaapin seinää. Hän saattoi haistaa laboratoriotakkien ummehtuneen hajun, eikä voinut olla arvailematta, miten pitkään niitä oli pidetty käyttämättöminä kaapissa. Ephram puristi käsivartensa vartaloaan vasten, kun Casskin ahtautui takkien lomaan ja suhisi ilmeisesti sen merkiksi, että hänen pitäisi pitää suunsa kiinni. Ephram kohautti harteitaan. Se oli yhdentekevää. Tai ei ollut. Hän ei todellakaan tahtonut, että kukaan löytäisi hänet kaapista pojan kanssa. Se olisi vähintäänkin epäilyttävää.

Vaiti Ephram kuunteli, miten askelet kulkivat kaapin ohi. Ne tuntuivat liikkuvan ikuisuuden kosketusetäisyydellä ja huomaamattaan Ephram pidätti henkeään. Hän päästi ilmat ulos vasta, kun askelet olivat menneet ja tunsi kädet selässään. Hän hätkähti hiukan ja oli jo aikeissa livahtaa ulos kaapista, kun hänen selkäänsä osuikin terävä tuuppaus. Ephram ei ehtinyt reagoida juuri mitenkään, kun tajusi Cassin kaatuvan ja kaatavan hänet mukanaan. Ephram koetti ottaa tukea kaapin seinästä, mutta ei ollut tarpeeksi nopea. Hänen kämmenensä harasivat tyhjää jollakin kumman konstilla, ja hän tiesi kaatuvansa päin kaapin seinää. Hän oli juuri oven kohdalla, joten ei lentänytkään pystyssä mitään päin, vaan horjahti suoraan kaapista ulos. Pojalla ei ollut mitään mahdollisuuksi pysyä pystyssä, eikä hän ehtinyt viedä kämmeniään alle, vaan tömäytti kyynärpäänsä ja polvensa kipeästi maahan ja oli vähällä, ettei iskenyt päätäänkin. Ephram nielaisi ja kuuli pelästykseltään vain heikosti Cassin sanat. Toinen alkoi hihittää, vaikka Ephramin mielestä tilanne oli toisaalta kaikkea muuta kuin huvittava. Hitaasti hän työnsi itsensä polvilleen, mutta joutui kierähtämään vikkelästi istualleen, kun tajusi, että hänen jalkansa olivat liian kipeät kannattelemaan painoa.
"Joo, ei se mitään. Ensi kerralla, jos sitä tulee, pitää vain olla varovaisempi", Ephram mumisi päätään pudistellen ja hieroi kyynärpäitään.
"Ai muuten. Ei kai sinuun sattunut?" hän sitten ymmärsi kysyä, vaikka arvelikin vakaasti, ettei pojalle ollut voinut tulla mitään jo ennemmin syntynyttä aivovammaa vakavampaa.