Metsä vastaa, jos huudat oikein kovaa

[Agitha]

//Taaleri ja Ephram. //

Emily istui männyn kannolla, ja tutkaili kädessään olevaa muovilla päällystettyä karttaa ja kompassia. Opettaja oli jakanut sellaiset jokaiselle, sillä heidän oli tarkoitus lähteä suunnistamaan pareittain. Emily tiesi olevansa Ephramin pari, mutta oli liian keskittynyt karttaansa ehtiäkseen etsiä poikaa käsiinsä.
Hän yritti saada kartasta selvää. Kartat kuvasivat maailmaa ylöspäin, sen verran Emily ymmärsi. Niiden avulla löydettiin paikasta toiseen, koska ne merkitsivät reittejä. Mutta miten Emily saattoi tietää missä hän itse oli, kun häntä ei oltu merkitty karttaan? Se oli se vaikea osuus, mitä hän ei ollut koskaan oppinut. Mutta hän ei ollut tarvinnut karttaa koskaan ennen, joten hän oli luullut, ettei hänen tarvitsisikaan osata.
Seuraavaksi hänen huomionsa varasti kompassi, joka oli vielä hankalamman näköinen kuin kartta. Se muistutti vähän kelloa, ja kertoi missä suunnassa oli pohjoinen. Mutta mitä hän hyötyisi pohjoisesta, jos hän ei ollut menossa sinne päin? Kompassi näytti vähän kellolta, ja Emily nosti sen korvalleen kuullaakseen tikittikö se. Se ei tikittänyt, mutta neula liikkui. Se ei siis ollut rikki.
Emily vilkaisi opettajaa, joka jakoi vielä viimehetken ohjeita. Emily ei ollut kuunnellut alkuunkaan, sillö vieras ympäristö oli saanut hänen huomiosa herpaantumaan. Hän oli innoissaan telttaretkestä, mutta samalla hyvin stressaantunut. Suurin osa oppilaista oli vieraita, samoin kuin ympäristö. Hänellä oli hyvin vähän mitään tuttua, johon luottaa.
Emily säpsähti yhtä yksittäistä kärpästä, joka surahti hänen korvansa ohi. Hän vilkaisi taakseen, kun se oli lentänyt kauemmas, eikä näyttänyt enää palaavan. Jos keltainen ja valkoinen houkuttelivat ampiaisia, houkutteliko punainen kärpäsiä? Emily vilkaisi punaista tuulipukuaan, jonka takin hän oli sitonut vyötärölleen, sillä hänen oli tullut kuuma. Olisi ikävää, jos kärpäset hyökkäisivät hänen kimppuunsa.

[Fairytaler]

Ephram oli kiitollinen siitä, ettei metsä retkelle ollut lähtenyt aivan niin montaa, kuin hän oli pelännyt. Ephram oli ehkä päälisinpuolin sosiaalinen - tietyissä tilanteissa - mutta oikeastaan hän ei ollut kovin mieltynyt suureen seuraan. Paremmin poika viihtyo kaksistaan jonkun kanssa, tai muutaman tärkeän ihmisten seurassa. Hän ei juurikaan vaivautunut antamaan itsestään hyvää kuvaa, kun oli kyse sellaisista, jotka eivät merkinneet hänelle itselleen paljoakaan, mutta niille, jotka olivat tärkeitä, hän yritti antaa itsestään parhaan mahdollisen kuvan.

Metsässä ei sillä hetkellä ollut kovin montaa ihmistä, jonka vuoksi hän yritti olla ihmisiksi, mutta tarpeeksi monta, jotta hän sai pidettyä itsensä edes jotenkin hyvällä tuulella. Ephram hyppäsi erään kannon yli ja tähysi Emilyn kasvoja ihmisten joukosta. Hän joutui nousemaan varpailleen, jotta näkisi kaikkien niiden ihmisten ohitse, mutta ei tavoittanut sitä ainoaa henkilöä, jota etsi. Lopulta hän paikallisti tytön hiukan matkan päästä kannon päältä ja harppoi tämän luokse.
"Hei, mitä kuuluu?" poika kysäisi päästessään tarpeeksi lähelle. Hänen kasvoillaan oli leppoisa ilme, kun hän istahti kivelle Emilyä vastapäätä. Emily vaikutti hieman jännittyneeltä. Se saattoi johtua suunnistamisesta tai ihan koko metsäretkestäkin. Mitä Ephram oli Emilystä oppinut oli se, ettei tämän ollut kovin helppo sopeutua uusiin tilanteisiin.

[UU, superlyhyt. Kirjotin kiireessä. Anteeks!]

[Agitha]

// Kyl sun pippeli silti mun pippelin voittaa. //

Emily havahtui, kun Ephram istahti hänen eteensä. Tytöllä kesti hetki tajuta, että poika oli istuutunut kivelle. Metsässähän ei pitäisi olla tuoleja.
"Hyvää", hän vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun Ephram oli esittänyt hänelle kysymyksensä. Se oli aina hieman hankala kysymys, koska Emily kuuli niin monia asioita samaan aikaan. Ja silti hän tiesi, että vastaukseksi kelpasi vain "hyvää". Jos Emilylta halusi tarkempaa informaatiota hänen voinnistaan, piti kysyä suoraan.
"Olemme pari", Emily totesi, vaikka Ephram varmastikin tiesi sen. Se vain tuntui sopivalta asialta sanoa siihen väliin. Ja olihan olemassa se mahdollisuus, ettei Ephram tiennyt, ja silloin sanominen ainakin tuli tarpeelliseksi.
Sitten Emily muisti sylissään olevan kartan ja kompassin, ja vilkaisi niitä.
"Osaatko käyttää näitä?" hän kysyi, ja ojensi kartan ja kompassin Ephramille.
Jos Ephram ei tiennyt, mitä heidän piti tehdä, he olisivat pulassa. Emily oli ymmärtänyt, että heidän pitäisi etsiä rasteja, jotka oltiin merkattu karttaan. Huonompi seikka oli se, että Emily ei tiennyt mitä rasteilla tarkoitettiin. Kelpaisiko mikä tahansa ristiin menevä, vai muistuttivatko rastit numeroita. Jos ne olivat numeroita, miksi niitä sanottiin rasteiksi?
Hitaaski Emily nousi seisomaan, ja puisteli vaatteistaan roskat pois hieman huonolla menestyksellä. Hän vilkaisi Ephramia kysyvästi. Ehkä heidän pitäisi jo mennä.

[Fairytaler]

Ephram hymyili hiukan Emilyn vastatessa, että hänelle kuului hyvää. Tytön ilme oli hieman eksynyt, eikä Ephram voinut olla miettimättä, miten Emily otti tuollaiset kysymykset. Tietenkin "mitä kuuluu" oli äärimmäisen hankala kysymys vastata ja jotenkin Emilyn järjenjuoksu vaikutti välillä sellaiselta, että sen oli vaikea pysyä mukana asioissa. Ephram ei kuitenkaan tahtonut arvostella, sillä Emily oli muuten todella upea ihminen. Ephram ei oikein tiennyt, miten oli saanut Emilystä sellaisen käsityksen, kuin oli saanut, mutta se tuntui hyvin selkeältä ja oikealta. Sitä oli lähes mahdoton kyseenalaistaa, sillä tytössä oli jotakin niin muuttumatonta, että mielipidettä tästä oli vaikea muuttaa. Olihan Emily tietyllä tapaa hyvin pidättyväinen ja hänen tunteitaan tai ajatuksiaan oli mahdoton päätellä, mutta silti tämä tuntui rehellisemmältä kuin monet Ephramin tuntemista ihmisistä. Ephram hymyili uudelleen, kun Emily totesi heidän olevan pari.
"Niin olemme", hän nyökkäsi ja harkitsi seisomaan nousemista. Ei heidän varmastikaan kannattaisi jäädä istuskelemaan, kun olisi muutakin tehtävää. Emily oli kuitenkin häntä nopeampi kysyessään osasiko Ephram käyttää karttaa ja kompassia. Ephram ojensi kätensä ottamaan välineet vastaan ja rypisti aavistuksen verran otsaansa.
"Tuota... Jotenkin", hän vastasi hiukan epävarmasti. Ephramilla oli sellainen tunne, että he saattaisivat vielä eksyä, mutta hän päätti elää toivossa. Niin olisi ehkä paras. Poika nousi hitaasti seisomaan Emilyn esimerkkiä noudattaen ja tutki karttaa ja kompassia samalla. Hänen ilmeensä oli keskittynyt ja hän yritti parhaansa mukaan olla huolellinen, jottei tekisi virhettä, joka ajaisi heidät suohon tai muuta vastaavaa.
"Ensimmäinen rasti on luullakseni... tuolla", Ephram mumisi ja heilautti sitten kättään siihen suuntaan, johon heidän oletettavasti pitäisi lähteä kulkemaan.
"Mennäänkö?" hän ehdotti sitten hyväntuulisesti ja lähti astelemaan hitaasti eteenpäin.

[Agitha]

Emily käänsi päänsä Ephramin osoittamaan suuntaan, mutta ei nähnyt mitään, mikä olisi voinut olla rasti. Rasti oli varmaankin kauempana, koska kartta oli niin pieni. Oikeat välimatkat olivat isompia, ja ehkä tehtävä olisi liian helppo, jos kaikki rastit olivat liian lähellä. He olivat kuitenkin älykkäitä oppilaita. Mutta pienten lasten rastit olisivat varmaan lähempänä, heillä kun oli pienemmät askeleetkin. Tai koirien. Osasivatkohan koirat etsiä rasteja? Ne eivät osanneet lukea, mutta kartassa ei ollutkaan tekstiä, vaan kuvia. Ja koirat käyttivät nenäänsä. Haisivatkohan kartan rastit samalta kuin oikeat rastit? Kartan rastit haisivat tinneriltä, sen Emily oli huomannut. Ehkä oikeankin rastin tunnisti siitä, että siinä oli tinnerin haju! Onneksi Emilylla olo hyvä hajuaisti, koska Ephram ei ollut ehkä keksinyt samaa kuin hän.
Emily havahtui siihen, että Ephram odotti häneltä edelleen vastausta kysymykseensä.
"Joo", hän sanoi, ja lähti kävelemään suunnilleen Ephramin osoittamaan suuntaan.
Sitten Emily muisti, että hänen oli pitänyt kysyä jotain. Hän jättäytyi Ephram viereen, ja vilkaisi karttaa.
"Missä me olemme nyt?"
Se oli hyvin tärkeä tieto. Koska kartta kertoi, millainen maailma heidän ympärillään oli ylhäältä päin, Emily halusi tietää missä he olivat ylhäältä päin katsottuna. Jos he olisivat vaikka kartan keskellä, rastit olisivat heidän jokaisella puolellaan. Silloin varmaan kannattaisi aloittaa ykkösestä.

[Fairytaler]

Ephram tutki Emilyä takaapäin tämän lähtiessä kävelemään. Hän ei vieläkään voinut käsittää, mikä tytön suloisen kömpelössä ulkomuodossa oli niin viehättävää, että oli saanut hänen sellaisten tunteiden valtaan. Eikä hän vieläkään tajunnut tunteitaankaan. Hänhän ei voinut olla ihastunut tai mitään. Ei mitenkään. Koko ajatuskin oli täysin mahdoton. Miltä ihastuminen edes tuntui? Ei varmaankaan miltään sellaiselta, mitä hän sillä hetkellä tunsi. Ephram oli hämmentynyt, eikä tiennyt, mitä hänen oikeastaan pitäisi ajatella. Emily tarjosi kuitenkin pelastuksen jättäytymällä hänen viereensä ja kysymällä, missä he olivat. Ephram seisahtui ja veti kartan esille. Hän käänteli sitä hetken ja jätti sen niinpäin, kuin arvelin sen olevan oikein ja nosti sitten sormensa hetkeksi ilmaan. Muutaman sekunnin hän epäröi, kunnes painoi sen karttaa vasten.
"Tässä suunnilleen", hän ilmoitti tehden karttaan hyvin pienen renkaan.
"En osaa sanoa aivan täsmälleen, mutta me kuljemme tähän suuntaan", hän jatkoi ja vei sormeaan kartalla siihen suuntaan, johon he hänen mielestään menivät.

Ephram käänsi kartan pois näkyviltä, vilkaisi Emilyä nopeasti, hymyili hiukan ja lähti sitten taas kävelemään.
"Oletko muuten suunnistanut aiemmin?" hän uteli oikeastaan vain saadakseen jotakin puheenaihetta aikaan. Hiljaa kulkeminen ei ollut varsinkaan hämärässä, rahisevassa metsässä kovin mukavaa. Jos se ei saanutkaan Emilyä tuntemaan oloaan pelokkaaksi tai epämukavaksi, se teki sen ainakin Ephramille.

[Agitha]

"Haa", Emily sanoi, kun Ephram piirsi pienen renkaan siihen, missä he olivat kartalla. Hän yritti kuvitella seisovansa siinä rinkulassa, ja siten keksiä, missä rastit sijaitsivat. Hän vilkuili niihin suuntiin, missä rastit olivat. Tai olisivat olleet, jos he olisivat kävelleet kohti pohjoista. Emilylla oli vielä kaikenlaista opittavaa, mitä suunnistamiseen tuli.
Ephramin piirtämä pieni nuoli selvensi asioita huomattavasti, mutta toisaalta Emily joutui taas hahmottamaan ympäristöään uudestaan. Suunnistamisessa täytyi ottaa liikaa asioita huomioon, ja se ei luonnistunut Emilylta kovin helposti. Hän kykeni kyllä huomioimaan useita asioita, mutta hän jakoi huomionsa tasapuolisesti. Hän ei aina erottanut olennaista ja tärkeää epäolennaisesta.
Emily vilkaisi vielä Ephramin piirtämää kuviota. Jos sen kääntäisi toisin päin, siitä tulisi Marsin symboli.
"Sodan jumala Mars on takanamme", Emily julisti. Hän vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, ja muisti sitten ilmoittaa vitsistä.
"Se oli vitsi."
Ephramin kysymys ei onnistunut varastamaan Emilyn huomiota kovinkaan hyvin, sillä tyttö oli liian keskittynyt katselemaan edessään kiemurtelevaa kapeaa polkua. Oli suloista, miten polku kiemurteli mättäiden välissä. Melkein kuin he olisivat kävelleet saaristossa.
"En", Emily vastasi, ja vilkaisi puiden latvoja.
Hän oli hetken aikaa hiljaa, ja mietti seuraavaa lausettaan. Nyt ei kyllä ollut juhlapäivä, mutta erikoinen päivä joka tapauksessa.
"Haluatko pitää kädestä?", Emily kysyi kuin ohimennen katse edelleen polulla.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilyä otsa rypyssä, kun tämä puhui jotakin Sodan jumalasta. Hän vilkaisi olkansa yli hämmentyneenä ja katsoi sitten Emilyä ihmeissään. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä toinen puhui. Hän ei millään käsittänyt, miten jokin jumala voisi olla heidän selkänsä takana. Hän mietti, tarkoittiko Emily jotakin eläintä tai vastaavaa, mutta kun ei ollut nähnyt mitään, hän ei uskaltanut heittää arvauksiakaan. Emily kuitenkin ilmoitti hetken päästä, että oli kertonut vitsin ja Ephramin leuka oli loksahtaa auki.
"Ai. Tuota...", hän aloitti, muttei osannut jatkaa ja saattoi vain tuntea itsensä ääliöksi. Ephramia harmitti, ettei hän ollut tajunnut Emilyn sanoja vitsiksi, eikä ollut varma siitä, olisiko nauranut, vaikka olisi tajunnutkin. Hän vilkaisi tyttöä nopeasti, hieman anteeksipyytävästi ja painoi katsettaan.
"Anteeksi, en tajunnut", Ephram mumisi hitaasti ja yritti sitten siirtää keskittymisensä takaisin suunnistamiseen.

Ephramia hirvitti hieman ajatus siitä, etteivät he kumpikaan olleet koskaan ennen suunnistaneet. Hän oli silti arvellutkin, ettei Emilystä ehkä kovin paljon saisi apua. Tyttö vaikutti olevan niin pihalla asioista, että olisi ollut lähes järjetöntä luottaa tämän osaavan. Emily oli älykäs ja fiksu, eihän siinä ollut mitään kyseenalaistettavaa, mutta jotenkin tuntui, etteivät käytännön asiat ehkä sujuisi niin hyvin, kuin ne voisivat. Sitä paitsi, Ephramhan oli itsekin tumpelo.
Poika hätkähti, kun Emily kysyi tahtoiko hän pitää kädestä. Ephram mietti hetken, kuin punniten sitä, kysyikö Emily hänen tahtoaan, vai tahtoiko sitä itsekin ja myöntyi lopulta. Hän ojensi kätensä tytön suuntaan ja vilkaisi tätä hymyillen varovasti.
"Pidetään vain", hän vastasi hieman ohi kysymyksen.
"Mutta jatketaan matkaa", hän sitten lisäsi varovasti ja lähti jälleen astelemaan eteenpäin.

[Agitha]

Emily ei enää edes huomannut Ephramin anteeksipyyntöä siitä, ettei hän ollut ymmärtänyt tytön vitsiä. Emily ei aina itsekään ymmärtänyt omia vitsejään, eikä edes pitänyt niitä hauskoina. Häntä ei loukannut, jos kukaan muukaan ei ymmärtänyt. Hän vain oli päättänyt, että jotkin asiat joita hän sanoi, olivat vitsejä. Ei hän paljoa ymmärtänyt tavallisenkaan huumorin päälle.

"Hmm", Emily tyytyi toteamaan, kun Ephram suostui pitämään häntä kädestä. Oikeastaan Ephram ei ollut vastannut hänen kysymykseensä ollenkaan, mutta ehkä hän vain oli askelen Emilya edellä. Ehkä hänen ei tarvinnut kuulla kysymystä, koska hän tiesi vastauksen jo valmiiksi. Se oli hieman pelottavaa, vähän niin kuin telepatiaa. Kummitukset käyttivät telepatiaa, mutta Ephram ei ollut kummitus. Ephram ei ollut pelottava.
Emily tarttui Ephramin ojennettuun käteen. Se tuntui vähän hassulta, vaikka he olivat tehneet niin ennenkin. Ehkä se tuntui erilaiselta joka kerta. Tai ehkä se johtui siitä, että ihmiset muuttuivat vähän joka päivä. He olivat hieman erilaisia, kuin viimekerralla.
Emily vilkaisi karttaa Ephramin toisessa kädessä. Hän yritti edelleen hahmottaa sitä, ja ainakin hän nyt tiesi heidän olinpaikkansa. Tai äskeisen olinpaikkansa. Ja sen suunnan, mihin he kävelivät. Rasti numero yksi oli jo aika lähellä.
"Olemmeko me tässä?" Emily kysyi, ja tökkäsi sormellaan suunnilleen oikeaa paikkaa kartassa. Hän alkoi hiljalleen ymmärtää miten homma toimi, kunhan Ephram jatkaisi nuolien piirtämistä. Tuntui hyvin vaikealta tietää missä mentiin, jos joku ei kertonut.
"Rasti on lähellä."

[Fairytaler]

Oli tavallaan huojentavaa ja turvallista kävellä käsi kädessä Emilyn kanssa. Tytöstä oli tullut hänelle hyvin tärkeä pienessä ajassa ja Ephram tajusi siinä kävellessään, että oli päästänyt Emilyn lähelle paljon nopeammin, kuin oli koskaan ketään aiemmin päästänyt. Ephramin ajatukset menivät ristiriitaisiksi heti, kun hän tiedosti sen. Emily merkitsi hänelle paljon ja Ephram olisi ollut valmis vaikka elämään lopun elämäänsä tytön kanssa, mutta silti häntä pelotti, että hän vielä satuttaisi itseään tai Emilyä. Ephram vilkaisi Emilyä nopeasti ja nielaisi sitten tajuamatta sitä itsekään. Jokin tilanteessa oli äärimmäisen karmea, vaikka Ephram ei ikinä olisikaan tahtonut siitä pois. Paikka ja tilanne teki olon turvalliseksi, mutta huteraksi.
Emilyn kysymys vei ajatukset synkistä mietteistä ja Ephram kohotti katsettaan.
"Joo", Ephram vastasi hitaasti tutkien Emilyn osoittamaa kohtaa kartassa.
"Suurin piirtein siinä ja rastin pitäisi olla oikeastaan aivan edessämme. Muutaman kymmentä metriä tästä ehkä vielä", Ephram jatkoi puhettaan. Hänen sanansa vaimenivat epäselväksi mutinaksi, kun hän koetti keskittyä kolmeen asiaan samaan aikaan, eikä se oikein onnistunut.

Hetken matkaa he vielä kulkivat, kunnes Ephram seisahtui jälleen, tutki karttaa hetken ja alkoi sitten vilkuilla ympäristöä.
"Jos en ole ihan väärässä, rasti on jossain tässä, mutta en ole varma siitä, miten se on merkattu", hän tokaisi ja hymähti omalle tietämättömyydelleen.

[Agitha]

"Haa", Emily sanoi, kun Ephram ilmoitti rastin olevan suoraan heidän edessään. Hän yritti tuijottaa eteensä niin suoraan kuin pystyi, mutta tavoitti katseellaan vain puun, pari mätästä ja niiden välissä kiertelevän polun. Mikään niistä ei tainnut olla rasti. Ainakaan ne eivät muodostaneet rastia, niissä ei ollut numeroita, eikä niihin oltu piirretty tussilla.
Ephram johdatti heitä vielä vähän aikaa eteenpäin, ja Emily keskittyi enemmän ympärilleen (ja eteensä) pälyilemiseen.
"Ai täällä", hän mutisi, kun Ephram ilmoitti heidän olevan ihan lähellä. Heidän edessään ei vieläkään ollut mitään poikkeavaa. Sivusilmällä Emily huomasi kuitenkin jonkun oranssin pilkottavan erään puun taimen takaa. Hän päästi irti Ephramin kädestä, ja kömpi ryteikköön. Hän avasi puuhun sidotusn lapun solmun, ja otti sen käsiinsä. Varoen hän haistoi lappua. Se haisi tussilta, ja siinä oleva numero oli selvästi kirjoitettu samalla tussilla.
"Onko se tämä?" hän kysyi nousten pensaikosta ja kömpien takaisin polulle lappu kädessään. Olisi aika hassua, jos lappu ei olisirasti. Se ei nimittäin kuulunut luontoon, koska luonnossa ei kasvanut paperia. Ja se oli sidottu puuhun kiinni tiukalla solmulla, joten se ei voinut olla siellä vahingossa.
"Mitä me nyt tehdään?" Emily kysyi sitten, tutkaillen tarkasti lappua käsissään. Se oli professori Wilsonin kirjoittama, sen Emily huomasi heti. Professori Wilson piti kynää kädessään väärin.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emily kasvoillaan pieni hymy, kun tämä päästi ymmärtävän äännähdyksen, jonka tarkoitusta Ephram ei oikeastaan ymmärtänyt. Emilyllä taisi olla tapana päästellä niitä ääniä silloin tällöin. Se kuulosti hieman huvittavalta, mutta tavallaan siihen oli jo tottunut. Ephram piti Emilyn pikku kummallisuuksista, joten tytön tulisi olemaan vaikea saada häntä häiriintymään.
”Täällä, täällä”, Ephram vahvisti Emilyn mutinat hieman epäselvästi ja tutki ympäristöään mietteliäänä. Osasi hän karttaa lukea jonkin verran, mutta rastien etsimisessä hän oli äärimmäisen huono. Hänen onnekseen Emily kuitenkin vaikutti lähestulkoon perehtyneeltä aiheeseen, sillä hän irrotti pian Ephramin kädestä ja kipaisi pusikkoon. Poika seurasi tytön menoa suu hieman raollaan ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi, kun tämä ilmestyi esiin pidellen paperilappua, joka kaikesta päätellen oli se, jonka he tarvitsivat.
”Luulen, että se on se”, Ephram vastasi Emilyn ensimmäiseen kysymykseen ja kohautti hieman hätäisesti harteitaan toiselle. Ephramilla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä rasteilla yleensä tehtiin. Ei niitä varmaan mukaan otettu, että muutkin voisivat sen saman etsiä, mutta jokin juju niissä oli pakko olla.
”Hmm.. Lukeeko siinä jotain?” Ephram kysyi, ei aivan uteliaana, mutta kiinnostuneena ja ojensi kättään hitaasti kohti paperinpalaa Emilyn kädessä. Sitten hän kuitenkin muutti mielensä ja astui askelen lähemmäs. Ephram kääntyi hieman niin, että oli puolittain Emilyn selän takana ja kykeni katselemaan paperinpalaa hänen olkansa ylitse. Hetken Ephram harkitsi vievänsä toisen kätensä Emilyn kyljelle, tai hartialle tai jonnekin, mutta luopui ajatuksesta, koska arveli, että tyttö olisi saattanut pelästyä ja ehkä hänen omakin uskalluksensa katosi jonnekin. Niin kävi toisinaan, eikä se ollut lainkaan niin hauskaa, kuin olisi luullut sen olevan.

[Agitha]

Emily tarkasteli lappua huolellisesti, eikä oikeastaan edes kuunnellut, mitä Ephram sanoi. Oranssissa muovipäällysteisessä lapussa oli numero yksi, ja siinä alla biologiaan liittyvä kysymys, sekä vaihtoehdot a, b ja c.
"Tässä on kysymys", Emily ilmoitti, ja ojensi rastin hieman vastahakoisesti takanaan seisovalle Ephramille.
Mitähän he sillä kysymyksellä tekisivät? Yleensä kysymyksiin vastattiin, mutta pätikö se sääntö myös keskellä metsää? Entä jos löysi kysymyksen? Pitikö siihenkin vastata? Vai pitäisikö heidän viedä kysymys opettajalle?
Ajatus siitä, että oppilaat kyselisivät asioita opettajilta huvitti Emilya. Olikohan leirin tarkotus olla niin hauska? He tekivät kaiken muutenkin väärin päin, esimerkiksi opiskelivat ulkona, mutta eihän siinä olisi mitään järkeä. Ja tästä tehtävästä tulisi arvosana.
"Meidän pitää varmaan vastata tähän", Emily selvensi tullessaan siihen lopputulokseen, että oli oppilaiden tehtävä vastata kysymykseen, oli se keskellä metsää tai ei.
Kysymys ei ollut kovin vaikea, etenkään kun siihen oli annettu vastausvaihtoehdot valmiiksi. Emily arveli tietävänsä vastauksen, mutta hän halusi että Ephram tekisi lopullisen päätöksen. Koulu näytti olevan tärkeää Ephramille, ja olisi inhottavaa pilata pojan arvosana väärällä vastauksella. Emilykin panosti opiskeluun, mutta Ephram oli varmasti häntä viisaampi. Hän tiesi varsin hyvin, ettei hän ollut joukon terävin veitsi. Asia ei häirinnyt häntä, mutta ehkä se häiritsi Ephramia.

[Fairytaler]

Ephram kuunteli Emilyn sanoja mietteliäänä. Kysymyksiä. Niinpä tietenkin. Ephram toivoi, että tällä kertaa oikean vastauksen löytämiseen riittäisi pelkkä kylmän viileä päättely, sillä Ephram ei uskonut muistavansa kovinkaan paljoa metsätietoja. Poika otti paperin vastaan, kun Emily ojensi sitä hänelle ja jäi pitämään sitä niin, että Emilykin saattoi katsoa kysymystä.
"Eikö meille annettu paperia ja kynä mukaan tänne? Luulisin, että meidän oletetaan kirjoittavan vastaus", Ephram sanoi hiljaa, oikeastaan vain velvollisuudentunnosta. Asia oli aika itsestäänselvä ja luultavasti Emilykin oli sen jo tajunnut. Ephram oli huomannut kertovansa itsestäänselvyyksiä melko usein, eikä oikein pitänyt tavastaan. Aivan kuin hän olisi ajatellut muiden olevan häntä tyhmempiä.

Epävarmana Ephram katsoi kysymystä. Hän ei ollut varma oikeasta vastauksesta, vaikka hänellä jonkinlainen mielipide olikin. Metsäkasvien sielunelämä ei ollut hänelle äärimmäisen tuttu aihe.
"Mm.. Mitä sinä vastaisit tähän?" Ephram uteli Emilyltä, ennen kuin uskalsi sanoa omaa vastaustaan. Hän toivoi, etteivät heidän mielipiteensä eroaisi. Tuskinpa silti, Emily oli fiksu ja Ephram oli melkein varma vastauksestaan, joten kai he olisivat yhtä mieltä.

[Viestin lopetukset <34643634634963 : DDDD]

[Agitha]

Emily ahavhtui mietteistään Ephramin kysellessä paperia ja kynää.
"Haa..." hän mutisi itsekseen, ja ryhtyi kaivelemaan takkinsa taskuja. Toisesta taskusta Emily kaivoi esiin pienen viivallisen kierrelehtiön ja toisesta lyijykynän, jotka hän oli saanut koululta suunnistusta varten. Vihkon ensimmäiset sivut olivat jo tytön piirtämien luonnosten peitossa, mutta hän ohitti ne tyynesti ja käänsi esiin tyhjän sivun.
Emily vilkaisi Ephramia nopeasti, kun Ephram kysyi hänen mielipidettään asiasta. Se oli aika ystävällistä, sillä älykäs Ephram varmasti tiesi oikean vastauksen.
Tyttö tuijotti vihkon tyhjää sivua hetken mietteliään oloisena, ja kohautti sitten olkapäitään. No, eihän hän tiennyt. Siitä huolimatta hän kyykistyi maahan, nojasi lehtiötä polviaan vasten ja kirjoitti sivun yläreunaan pienen b-kirjaimen. Hän tuijotti vastaustaan hetken, ja nosti sitten vihkoa niin, että Ephram saattoi nähdä hänen yksinäisen kirjaimen. Emily kyykki edelleen maassa, sillä hän ei nähnyt syytä nousta ylös ennen matkan jatkamista. Hän piteli vihkoa Ephram nähtävillä toisella kädellään, mutta toisella kädellään hän ryhtyi nyppimään lehtiä varpukasvista. Hän kävi mielessään eri vastausvaihtoehtoja läpi, eikä se onnistuisi jos hänen täytyi keskittyä Ephramiin.
Emily harkitsi aina vastauksiaan huolella silloinkin, kun ne olivat varmasti oikein eikä hän ollut aikeissa vaihtaa niitä. Hänestä vain tuntui turvalliselta toistaa kysymyksiä mielessään, sillä tarkoitushan oli saada kaikki oikein. Oikein tekeminen oli tärkeää, ja se vaati huolellisuutta.