Metsä vastaa, jos huudat oikein kovaa

[Fairytaler]

”On se”, Ephram vastasi Emilyn kysymykseen, kirjoitti vastauksen paperiin, katsahti sitten tyttöön ja hymähti:
”Minun mielestäni ainakin”.
Eihän Ephram voinut sitä varmaksikaan sanoa. Tällä kertaa hän nojasi täysin intuitioon, eikä olisi välttämättä edes halunnut etsiä faktoja sanojensa pitimiksi. Tietysti olisi ollut kypsempää ottaa asenne, joka salli virheet ja varsinkin virheistä oppimisen, mutta Ephram ei ollut sillä tuulella. Hän ei sillä hetkellä jaksanut välittää siitä, mikä olisi kypsää ja mikä ei. Hän oli sentään vasta kuudentoista. Tuskin hänen tarvitsi vielä olla aikuinen. Sisimmässään Ephram kuitenkin tiesi, että hänen kuuluisi olla. Ephram oli usein ajatellut, että joko hänen tai muiden nuorten maailmankuva oli vääristynyt, koska he suhtautuivat niin eri tavalla elämään ja velvollisuuksiin. Harvoin hän oli osannut päättää, olivatko huolettomat säheltäjät oikeassa, vai rauhalliset ja vastuuntuntoiset. Toisinaan se tuntui merkityksettömältä, mutta joskus se oli tärkeää.

Ephram nyökkäsi Emilyn vastaukselle hänen kiitokseensa. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?
”Mm.. Jatkammeko me matkaa? Olisi varmaan kiva löytää vielä vähän lisää rasteja”, Ephram ehdotti sitten ja kääntyi katsomaan Emilyä kunnolla. Jälleen hän huomasi ajatustensa harhailevan reiteille, joille niiden ei kuulunut mennä. Emily näytti kovin sievältä siinä ohuessa valossa, joka oksien lävitse siivilöityi.
Pahus, Ephram ajatteli. Hän olisi tahtonut kieltää ajatuksiaan menemästä niitä ratoja, joita ne kulkivat, mutta aina sille ei vain voinut mitään.
”Niin”, hän mumisi saadakseen jotain sanottavaa ja käänsi katseensa sammaleisiin, muka säästääkseen silmiään auringon valolta. Hän ei voinut käsittää, miksi kaiken piti olla niin äärimmäisen hämmentävää.

[Oh.. No.. öö.. Sori : ( ]

[Agitha]

Emily kohautti olkapäitään, niin paljon kuin elettä inhosikin. Hän halusi pitää jonkinlaisen henkisen kontaktin Ephramiin, sosiaalisen yhteyden, joten hän yritti reagoida kaikkeen mitä poika sanoi. Hän ei tiennyt, oliko se oikein vai väärin, mutta hän yritti parhaansa mukaan olla normaali ja niin miellyttävä kuin osasi.
"Joo", Emily vastasi taas vakavana, kun Ephram ehdotti matkan jatkamista. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikkuakseen, vaan ainoastaan vastasi kysymykseen. Se oli yksi hänelle tyypillisistä oikuista, joita kukaan muu ei tuntunut käsittävän. Emilyn mielestä se johtui siitä, että ihmiset ajattelivat liian monimutkaisesti ja olettivat liikaa.
Sitten Ephram sanoi jotakin, joka olisi sopinut hyvin vastaukseksi kysymykseen. Kukaan ei kuitenkaan ollut sanonut mitään. Tai sitten Emily ei ollut kuullut.
"Mitä?" hän kysyi. "Sanoitko jotain?"
Se oli taas niitä kysymyksiä, joihin hän ei muistanut odottaa vastausta. Hänen ajatuksensa harhailivat taas rastien etsimiseen. Suunnistaminen oli aika jännittävää, vaikka Emily pohtikin, kuinka kauan he joutuisivat vielä suunnistamaan. Montako rasteja oli? Kymmenen? Sata? Muuttuisiko suunnistaminen hauskemmaksi rasti rastilta, vai väsyisivätkö he? Entä jos he nukahtaisivat tai susi söisi heidät? Söivätkö sudet ihmisiä? Susi ei ollut peto, sen Emilykin tiesi. Ne saattoivat tappaa, mutta vain laumassa, ja tyytyivät pitkälti ylijäämiin.
"Miksi sanotaan, että sudet syö ihmisiä?" Emily kysyi ääneen, ja vilkaisi Ephramia. Hän ei vieläkään liikkunut, vaan odotti käskyä alkaa nostella jalkaa toisen eteen.

[Fairytaler]

”Tuota, jos sitten mennään?” Ephram ehdotti uudelleen, vilkaisten paikalleen jämähtänyttä Emilyä ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt, mikä eteenpäin liikkumisessa oli vaikeaa, varsinkaan kun kehotus oli hyväksytty. Kokeilevasti hän lähti itse kävelemään. Hän vilkaisi Emilyä uudestaan ja tajusi, saaneensa hymyn koristamaan kasvojaan. Emilyn kanssa oli niin paljon helpompi olla rento ja oma itsensä. Muiden kanssa sai aina varoa ja pelätä. Ihmisten ilmoilla Ephram näytti pehmeämmän puolensa vain hyvin harvoin, ellei kyseessä ollut juuri joku hyvinkin tuttu tai tärkeä ihminen. Ja Emily oli hyvin tuttu. Tai ainakin hän tuntui sellaiselta, vaikka eiväthän he toisistaan tienneet paljon mitään.

Emilyn kysymys hätkähdytti Ephramin jälleen maanpinnalle. Hetken hän mietti, mistä oli kyse, ennen kuin tajusi vastata.
”Ai, ei. En mitään tärkeää”, hän sanoi päätään pudistaen ja hymähti osin huvittuneena, osin tietämättä miksi. Ei kai sillä ollut lopulta mitään väliä, miksi hän hymähteli. Tai ei ainakaan niin kauan, kunnes Emily keksisi kysyä syytä siihen. Sitten hänen ehkä tarvitsisi keksiä jokin selitys, jossa pitäisi olla jotakin järkeäkin. Kai.

”Häh?” Ephramilta pääsi, ennen kuin hän ehti hillitä itseään. Eiväthän sudet syöneet ihmisiä? Jonkun piti olla äärimmäisen typerä, jos oli sellaista väittänyt, varsinkaan jollekulle Emilyn kaltaiselle. Eihän tytöllä varmasti ollut aavistustakaan, että asian voisi tarkistaa kirjasta. Tai sitten hän ei ollut löytänyt mitään hakusanalla: syövätkö sudet ihmisiä. Ephram pudisti päätään ja kääntyi kunnolla katsomaan Emilyä.
”Kuka sinulle on niin sanonut?” hän kysyi kummissaan ja kallisti hieman päätään.
”Sudet eivät syö ihmisiä. Ne ovat petoja, mutta eivät todellakaan syö ihmisiä… Ei niitä tarvitse pelätä, jos niitä ei härnää”, Ephram selitti rauhallisesti, yrittäen hillitä naurua äänessään. Kaikkea sitä kuuli, kuten esimerkiksi pillin vihellyksen jostakin kauempaa ja perään kovia huutoja.
”Meidän kai pit... pitää palata leiriin”, Ephram totesi Emilylle, nielaisten kesken lauseen, syystä, jota ei itsekään tajunnut. Ehkä sillä oli jotain tekemistä sen kanssa, että aika kahden Emilyn kanssa alkoi olla lopussa.

[Agitha]

"Joo."
Kun Ephram lähti kävelemään eteenpäin, Emily ymmärsi viimein lähteä kulkemaan eteenpäin. Ephram näytti tietävän, minne heidän tuli suunnistaa, vaikka vielä äsken hän oli pugonnut kartalta. (Mikä hassus sanonta! Pudonnut kartalta!) Se ei häirinnyt häntä lainkaan, vaikka mielikuva kettukartasta pysyikin hänen mielessään. Jos he todella kävelisivät kartan ulkopuolelle, hän saattaisi huomauttaa asiasta Ephramille. Muutoin matkan päämäärä oli Emilylle samantekevä, vaikka rastien löytäminen olikin piristävä lisä.
"Hmmmmm?" Emily äännähti uteliaasti, ja venytti hymähdystään hieman liian pitkäksi. Hän ei kuitenkaan todennut muuta, sillä Ephram jatkoi puhumistaan.
"Punahilkka taisi sanoa", Emily vastasi rehellisesti, kun Ephram kysyi, mistä hän oli hankkinut tietonsa. Emily ei ollut kyllä koskaan kuullut, että susi olisi syönyt ihmisen, mutta aina joskus pohjoisesta kantautui uutisia, että susi oli melkein syönyt jonkun pikkulapsen tai varomattoman vaeltajan.
"Jos susia härnää, onko se vähän niin kuin härnäisi koiria?"
Joskus Emily muistutti uteliasta lasta.
Joskus pienenä hän oli tökkinyt naapurin koiraa kepillä, ja oli ollut vähällä, ettei se ollut näyttäissyt häntä ranteesta. Koira oli saanut siitä hyvästä satikutia, Emily ei. Myöhemmin Emily oli pyytänyt anteeksi koiralta, sillä huono omatunto oli vaivannut häntä, ja he olivat taas olleet ystäviä. Anteeksi pyytäminen on tärkeää.
Myös Emily huomasi pillin vihellyksen, sillä vaikka ajoittain vaikuttikin siltä, ettei hän kuullut yhtään mitään, hänellä oli tarkka kuuloaisti.
"Pitääkö?"
Hän ei kuitenkaan onnistunut keksimään parempaa syytä pilliin puhaltavalle opettajalle (oppilailla tuskin oli pillejä, vaikka sekin vaihtoehto oli otettava huomioon), joten hän tyytyi olemaan samaa mieltä Ephramin kanssa.

[Fairytaler]

Punahilkka? Ephram ei voinut sille mitään, että purskahti raikuvaan nauruun, jonka lopettaminen ei ollut helppoa. Hän ei edes muistanut, milloin oli nauranut yhtä raikuvasti ja yhtä vapautuneesti. Celia oli varmaan ainoa, joka oli tätä ennen todella kuullut tämän jäykän nuoren herran todella nauravan. Hän hymähteli usein ja puhui suhteellisen paljon aina sille päälle sattuessaan, mutta nauraminen oli jotakin, mitä hän ei tehnyt. Useimmiten oli hankala saada hänestä irti edes hymyä, joten nauru oli todellinen saavutus, vaikka toisinaan oli vaikea sanoa, oliko saavutus hyvä vai huono. Lopulta Ephramin tuli hankalaksi saada henkeä ja hänen oli pakko seisahtua. Hän painui hieman kyyryyn vatsaansa pidellen. Ilma kulki keuhkoihin vaivalloisesti ja pojan oli pakotettava itsensä hillitsemään naurunsa. Vedettyään hetken henkeä, hän suoristautui ja vilkaisi Emilyä tietämättä, hymyilläkö, vai näyttää katuvalta.
”Anteeksi”, hän sitten henkäisi varovaisella äänellä. Hän saattoi vain toivoa, ettei Emily ollut kovin pahasti suuttunut.

”Oh, en voi sanoa tietäväni”, Ephram vastasi tytön kysymykseen susien ja koirien härnäämisestä.
”En ole koskaan oikeastaan kokeillut. Tiedätkö sinä sitten, millaista on härnätä koiria?” Ephram kysyi vetäen omat johtopäätöksensä. Vaikka Emily vaikutti ihmiseltä, joka tuskin tekisi pahaa kärpäsellekään, oli hän myös tavallaan hyvin arvaamaton ja hänen uteliaisuudellaan saattoi selittää vaikka minkälaisia typeriä tempauksia.

”Luulisin niin”, Ephram vastasi, vaikkei tiennyt odottiko Emily kysymykseensä vastausta. Se oli sellainen hämärä kysymys, johon kai sai vastata jos tahtoi. Sitten Ephramille kuitenkin valkenit, että Emily oli paremmin kartalla kuin hän ja kysyi:
”Olemmeko menossa oikeaan suuntaan?”
Toisaalta eksyminen ei haittaisi Ephramia. Saisipa viettää tytön kanssa vielä hieman lisää aikaa.

[Agitha]

Emily katseli Ephramin naurukohtausta vakavana ja hieman uteliaana. Häntä ei naurattanut erityisemmin mikään, mutta hän nauroikin hyvin harvoin, ja useimmiten aivan eri aikaan muiden kanssa. Hän olisi voinut kysyä, mikä oli niin hauskaa, mutta Ephram näytti niin huvittuneelta, ettei Emily kehdannut keskeyttää hänen ilonpitoaan. Hän odotti kärsivällisesti, että poika sai naurunsa hillittyä. Jostain syystä oli mukava katsella, kun jollakin oli niin hauskaa.

Emily katsoi Ephramiin vakavana, kun poika otti koirat puheeksi.
"Joo", hän sanoi pohdiskeltuaan koirien härnäämistä hetken. "Niin ei kannata tehdä. Ja jos tekee, niin kannattaa sanoa, että se oli oma syy. Ainakin jos se oli. Ettei se koira saa satikutia ihan turhaan", hän neuvoi ajatusten kääntyessä taas naapurin koiran puoleen. Koira oli saanut pentuja, ja yksi niistä oli edelleen naapurissa, mutta itse koira oli jo kuollut.
"Ja anteeksi pyytäminen on tärkeää."
Vaikka viimeisin neuvo olikin jo hieman irrallaan asiayhteydestä, se kelpasi myös sellaisenaan. Anteeksi pyytäminen oli tärkeää, silloinkin kun siihen ei liittynyt koiria.

"Kyllä. Joo", Emily vastasi Ephramin kysymykseen suunnasta kahteen kertaan tietämättä itsekään miksi. "Jos me menemme leiriin, niin se on tuolla."
Jostain syysta Emily oli osoittautunut poikkeuksellisen lahjakkaaksi suunnistajaksi kaikkien odotusten vastaisesti. Ehkä se johtui hänen persoonallisella tavalla toimivasta muististaan ja avaruudellisesta hahmotuskyvystään.
Emily ryhtyi tarpomaan siiihen suuntaan, jossa hän arvioi leirin linnuntietä sijaitsevan. Pillin vihellys oli saanut hänet unohtamaan polkujen käyttämisen edut, sillä he olisivat saattaneet päästä paremmin perille sitä reittiä, jota olivat tulleetkin. Pehmeillä mättäillä oli kuitenkin hauska astella, joten asia ei häntä vaivannut.

[Fairytaler]

”Olet varnaan oikeassa. Eihän ole koiran vika, jos sitä kiusataan”, Ephram myönsi, kun Emily luennoi anteeksipyytämisen tärkeydestä. Hän ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, milloin Emily oli mahtanut päästä käsiksi tällaisiin. Emily oli viimeinen ihminen, jonka Ephram olisi uskonut kiusaavan eläimiä. Vaikka totta oli, ettei Ephram aina pysynyt tytön ajatusmaailman perässä. Saattoi muutenkin olla liikaa pyydetty, jos olisi tahtonut ymmärtää Emilyä. Tyttö yksinkertaisesti eli aivan omassa maailmassaan, johon muilla ei aina ollut oikeutta astua. Ephram toivoi joskus pääsevänsä sinne, muttei uskonut, että se olisi kenellekään sallittua aluetta.

”Okei, hyvä sitten”, Ephram nyökkäsi ja veti toista suupieltään hieman ylöspäin ja hieraisi sitten silmäkulmaansa. Hänellä oli jo pitkään ollut tarve reagoida kaikkeen jonkinlaisella ilmeellä, eleellä tai äännähdyksellä. Ja usein hän eksyi hieraisemaan kasvojaan tai raapimaan päätään tai muuta. Ne olivat kuin pakko-oireita. Hän ei tahtonut pysyä paikallaan. Hän ei myöskään tahtonut aina osallistua keskusteluun, vaikka ennen Saint Walden’siin tuloaan hän oli ollut toisinaan jopa melkoinen suupaltti. Hän oli mielellään puhunut asioista, kunhan oli saanut pidettyä ne poissa hänestä itsestään, mutta tässä koulussa, jossa oli joutunut monien itseään paljon älykkäämpien ihmisten ympäröimäksi, hän oli päätynyt aivan uudelle tasolle. Hänestä oli tullut joidenkin seurassa hiljainen ja entistäkin vakavampi ja pidättyväisempi. Hän ei muistanut nauraneensa kuin ehkä kerran tai kaksi kouluun tulonsa jälkeen. Ei hän tosin kotonakaan ollut juuri nauranut. Se vain ei sopinut hänelle. Hän ei ollut naureskelevaa tyyppiä.

Hitaasti ja vaitonaisena Ephram jatkoi matkaansa leirin suuntaan, tietämättä mitä sanoa. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa ja oli taas lähellä hautautua murheisiinsa. Miten kaikki niin ihana saattoikin yhtäkkiä muuttua niin synkäksi ja vaikeaksi?

[Viuh, toivottavasti ei ole kovin lyhyt]

[Agitha]

Kun Ephram ei puhunut, myöskin Emily pysyi vaiti. Hiljaisuus ei ollut koskaan ollut hänelle ongelma, joten tilanteesta kiusaantumatta hän katsseeli luontoa ympärillään. Vaikka päivä oli melko harmaa, metsä oli silti kaunis. Harvat näkivät kauneutta samalla tavalla kuin Emily, sillä jostain syystä hän huomasi yksityiskohtia, jotka olivat toisille sokea piste. Toisaalta monet seikat olivat Emilylle sokeita pisteitä, vaikka mutu näkivät ne selvästi, joten tavallaan hän oli muiden kanssa tasoissa. Mutta hän piti maailmasta sellaisena, jona hän sen näki.
Kakkosrastilta ei ollut kovinkaan paljon matkaa takaisin leiriiin. Kartan mukaan ykkösrasti oli ollut leiristä kaikkein etäisin, ja loput löytyivät paluumatkalta muutaman mutkan kautta. He eivät kuitenkaan törmänneet ainoaankaan rastiin, sillä Emily johdatteli heitä omia polkujaan (jos niitä omiksi saattoi sanoa, sillä metsä oli vieras) takaisin leiriin.
Aluskasvillisuudessa kulkeminen oli raskakasta, mutta koska matkaa oli oikeastaan alle kilometri, se oli nopeasti taitettu.
"Oho", Emily sanoi nähdessään leirin. "Me voitimme tämän kisan."
Paikalla ei ollut vielä muita oppilaita, ja punaiseen tuulipukuun pukeutunut opettaja odotti ryhmää saapuvaksi.
Se, mistä kilpailusta Emily puhui, jäi mysteeriksi. Ehkä hän oli muunnellut suunnistuksen sääntöjä mielessään omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi, tai sitten hän oli keksinyt koko kilpailun vasta tajutessaan voittaneensa sen. Sillä ei ollut väliä, sillä Emily oli tyytyväinen. Mutta sen saattoi nähdä hänen kasvoistaan vain joku, jolla oli hyvin tarkat silmät.

//Asddffghh Emilyn osuus oli tässä. :D //

[Fairytaler]

Ephram seurasi Emilyä loppumatkan äänettömästi. Hän vajosi omiin mietteisiinsä ja pysyi vaiti kulkiessaan. Hän ei enää voinut ajatuksilleen mitään, vaan antoi niiden kulkea niitä ratoja, mitä ne tahtoivat. Kukaan ei niitä kuitenkaan kuulisi.
Vasta leirissä Ephram hätkähti todellisuuteen ja vilkaisi Emilyä, joka totesi heidän voittaneen kisan. Minkä kisan, sitä Ephram ei tiennyt, mutta tärkeintä kai oli, että päivä oli ollut mukava ja että he olivat löytäneet takaisin.

[Jepa ja Ephram lopettaa tähän lyhyen ytimekkääseen ja urpoon viestiin. Kiitos paljon ja jatketaan tikkupullien paistelua <3]