Metsä vastaa, jos huudat oikein kovaa

[Fairytaler]

Ephram seurasi odottavaisena, kun Emily kaivoi muistiinpanovälineitä esille. Hetki hetkeltä Ephramin mielipide oikeasta vastauksesta vahvistui, vaikka hän tahtoikin yhä tietää myös Emilyn mielipiteen. Ephram oli kiitollinen siitä, että oli päässyt juuri Emilyn pariksi. Jos hän joutuisi kykkimään pitkin mättäitä esimerkiksi Cassin kanssa, hänellä olisi mennyt hermot ensimmäisten metrien jälkeen. Emilyn kanssa hän oli kuitenkin huomattavasti tavallista kärsivällisempi ja rentoutuneempi. Ehkäpä Emilyn kanssa hän tunsi olevansa vähemmän kotonaan kuin kenenkään muun kanssa, tai sitten Emilyn kanssa tämä kotoisa olo oli aivan toisenlainen. Ainakin se olo tai tunne, oli hyvä, eikä siitä päässyt mihinkään.

Kun Emily käänsi vastaustaan siten, että Ephram saattoi sen nähdä, poika nyökkäsi.
"Hyvä juttu, olemme tästä samaa mieltä", hän totesi vikkelästi. Oli suuri helpotus, etteivät heidän mielipiteensä eronneet toisistaan. Olisi voinut tulla ongelmia, jos he eivät olisikaan päässeet yhteisymmärrykseen, vaikka toisaalta he olisivat varmastikin osanneet sen selvittää. Olihan tietysti vielä jäljellä viakka miten monta rastia, joten he saattoivat vallan hyvin erottaa mielipiteensä seuraavalla tai sitä seuraavalla rastilla.
"Voimme varmaan jatkaa matkaa, eikö vain?" Ephram kysyi sitten. Hän ojensi kätensä alas Emilyn suuntaan merkiksi siitä, että voisi auttaa tämän ylös jos toinen tahtoi. Hän ei ollut varma, miten Emily sen käsittäisi, mutta hänelle se tuntui luontevalta. Celiankin hän oli monta kertaa kiskonut sillä tavoin ylös maasta, kun he olivat olleet leikkimässä tai muuten vain istuksineet.

[Agitha]

Emily tunsi olevansa tyytyväinen itseensä, kun Ephram oli hänen vastauksestaan samaa mieltä. Eiköhän vastaus silloin ollut oikein, ja jos ei ollut, kysymys oli liian vaikea. Kaksi oppilasta ei voinut erehtyä.
Hän nyökäytti päätään Ephramin esittämälle kysymykselle, ja nousi hieman kömpelösti seisomaan huomaamatta Ephramin tarjoamaa kättä. Hän tunki pienen lehtiön ja kynänpätkän takaisin taskuunsa, vaikka lehtiö rypistyikin hieman, ja sulki sitten takkinsa taskun vetoketjun huolellisesti.
Tällaistako oli suunnistaminen? He siis etsivät rasteilla sijaitsevia kysymyksiä, jotka oltiin merkattu karttaan. Näyttivätköhän kaikki rastit samalta? Emily toivoi, etteivät ne poikkeaisi ensimmäisestä rastista ainakaan kovin paljon. Olisi rankkaa arvailla joka paikassa, mikä olisi rasti. Entä jos se olisi vaikka perunalastupussi? Mistä hän tietäisi oliko se rastipussi vai roska? Toisaalta, rastilapussa oli ollut numero, joten ehkä he etsivät numeroita. Kaikissa rasteissa oli numero, niin sen täytyi olla. Kyllä he ne löytäisivät.
Oikeastaan arteen metsästys oli aika hauskaa. Tai rastinmetsästys. Tai rastin suunnistaminen.
"Minne sitten?" Emily kysyi käveltyään polkua muutaman askelen eteenpäin. Hänellä kesti hetki tajuta, että hän ei taaskaan ollut selvillä suunnasta. Tuntui vain luonnolliselta jatkaa polkua eteenpäin. Se oli ainoa suunta jäljellä, koska eiväthän rastit voineet olla takana päin. Ei siinä olisi mitään järkeä, koska tämä oli ollut ykkönen, ja numerot jatkuivat aina eteenpäin. Vaikka Emilyn mielestä numerot kyllä jatkuivat vasemmalta oikealle, eivät oikealta vasemmalle.
Tytön katse harhaili taas puiden latvoihin, ja hän ryhtyi ajatuksissaan muodostamaan kuvioita puiden oksien muodostamasta verkostosta.

[Fairytaler]

Ephram veti kätensä pois tietämättä, pitäisikö hänen loukkaantua, vai vain arvella, ettei Emily ollut huomannut mitään. Ehkä Emily ei tahtonut ottaa apua vastaan sellaisissa tilanteissa, vaikka tytön ylösnouseminen olikin näyttänyt melkoisen hankalalta. Ehkä Emily piti haasteista. Toisaalta se ei sopinut hänen luonteeseensa yhtään, ainakaan Ephramin mielestä, mutta saattoihan olla, että se oli pohjimmiltaan niin. Ephraminhan ihmistuntemus ei ollut aina niin hyvä, kuin olisi ollut toivottavaa, vaikka hän pyrkikin arvioimaan ihmisiä hyvin vahvasti. Sitä paitsi hän ei osannut antaa anteeksi ihmisten tekemiä virheitä, eikä osannut luottaa muuhun kuin ensivaikutelmaan. Oli Ephramin mielipide silloin tällöin muuttunut, mutta se oli harvinaista, eivätkä muutokset milloinkaan olleet radikaaleja. Emilystä hänen mielipiteensä ei kuitenkaan ollut vaihtunut. Tyttö oli hänen mielestään yhä edelleen äärimmäisen herttainen ja miellyttävä persoona, vaikka olikin välillä hieman ulkona kaikesta.

Ephram käänsi päätään mietteliäänä ja tajusi vasta sitten etsiä kartasta vastausta Emilyn kysymykseen.
”Niinpä, minne?” Ephram pohti puoliääneen. Emily ei näyttänyt keskittyvän kartan tutkimiseen tai suunnistamiseen sillä hetkellä ollenkaan, joten Ephram uskalsi miettiä rauhassa ja punnita eri päätöksiä. Kesti hetken ennen kuin hän hahmotti missä suunnassa seuraava rasti oli. Kartalla se oli oikealla. Niin se kai olisi nytkin.
”Jos me lähdemme tuohon suuntaan”, Ephram ilmoitti viitaten kädellään sinnepäin, jossa arveli rastin olevan.
”Ehkä me päädymme siten oikeaan paikkaan”, hän mumisi jatkeeksi ja vilkaisi Emilyä. Hän tarvitsi vielä tytön suostumuksen.

[Agitha]

"Haa", Emily myötäili havahduttuaan ajatuksistaan, kun Ephram huitoi kohti pusikkoa. Hän käänsi katseensa Ephramin käden suuntaan.
"Miten kaukana?" tyttö kysyi. Hän alkoi hiljalleen päästä jyvälle suunnistamisesta. Jos heillä oli suunta, he tarvitsivat myös välimatkan. Sitten kun suuntaa pitkin kulkisi välimatkan verran, he saapuisivat seuraavalle rastille. Mutta kartasta näki vain suunnan. Ja maailman muodon ylhäältä päin. Ja siitä näki myös välimatkat jos sitä osasi lukea, mutta Emily ei osannut. Hänen päässään kartta oli piirros, jonka korkeus oli parisenkymmentä senttiä, ja maailma oli paikka, joka oli pyöreä ja rajaton. Kartta kyllä kuvasi paikkaa, mutta ei hän sen päällä voisi kävellä.
"Anteeksi. En tajua tätä", Emily sanoi sitten hieman yllättäen. Jos hän ei ymmärtänyt, hänestä tuskin oli paljon apua. Jos jokin tehtävä olisi piirustustehtävä, tai jos kysymykset koskisivat vaikka eläimien anatomiaa tai puiden rakennetta, Emily osaisi vastata niihin. Mutta suunnistaa hän ei osannut.
"Mennään", Emily myönsi kuitenkin lopulta omaan verkkaiseen tapaansa, ja lähti astelemaan suunnilleen Ephramin osoittamaan suuntaan. Juuri siinä kohtaa ei ollut polkua, ja hän joutui keskittymään jalkojensa liikutteluun jotta ei kompastuisi aluskasvillisuuteen. Polun löytäminen voisi olla viisas vaihtoehto, ja Emily yritti tavoittaa sellaista katseellaan. Hän ei kuitenkaan halunnut ottaa riskiä ja poiketa reitiltä.

[Fairytaler]

Ephram veti suunsa viivaksi ja tutki äänettömänä karttaa, kunnes pudisti päätään epävarmana.
”En oikeastaan tiedä. Jonkin matkaa”, Ephram vastasi hitaasti. Hän ei edes tiennyt, osoittiko oikeaan suuntaan, joten mistä ihmeestä hän voisi tietää, miten pitkä matka heidän pitäisi kulkea. Ephram pelkäsi, että he löytäisivät sitä menoa itsensä vielä jostakin ojanpohjasta kykkimästä, eikä se hänen tietääkseen suinkaan ollut tarkoitus. Jos Ephram olisi ollut yksinään, hän ei varmaankaan olisi kantanut huolta siitä, minne päätyisi, miten ja milloin, mutta jotenkin hän koki olevansa vastuussa Emilystä.
”Äh, ei se haittaa”, Ephram vastasi nopeasti tytön anteeksipyyntöihin, ”koska minäkään en osaa”.
Ephram hymähti hieman todetessaan, millaiseen pulaan he saattaisivat joutua, mutta toisaalta se teki kaikesta vain jännittävää, ehkä tavallaan mukavaakin.

Ephram nyökkäsi Emilyn sanoille menemisestä ja lähti sen enempää vastaamatta tämän mukaan. Hän mietti jälleen jotakin sanottavaa, mutta sen keksiminen oli aina yhtä vaikeaa.
”Pidätkö sinä linnuista?” hän lopulta kysyi nähdessään erään puun oksalla pienen harmaan linnun, joka piipitti onnellisena.
”Tai oravista?” hän jatkoi epävarmana vilkaisten tyttöä vieressään. Ephram kaipasi toisen kättä kädessään, mutta jostain syystä ei uskaltanut ehdottaa mitään.

[Agitha]

Emily tuijotti hetken mietteliäänä eteensä, kun Ephram ilmoitti, ettei hänkään osannut suunnistaa. Tyttö ei onnistunut keksimään, millä logiikalla tieto ei olisi haitannut heitä. Olisi huomattavasti hyödyllisempää, jos he molemmat (tai edes toinen heistä) osaisivat suunnistaa. Ehkä Ephram tarkoitti sitä, että vaikka taidon puutteesta oli haittaa heille nyt, siitä ei olisi haittaa tulevaisuudessa. Pitkällä aikavälillä siitä ei ollut haittaa.
Se oli ainoa selitys jonka Emily kykeni keksimään, joten hän tyytyi siihen. Hyvä. Jos suunnistustaidottomuudesta ei siis ollut haittaa, kaikki oli kuten pitikin.
Ajatukset katkesivat pian, kun Ephram esitti hänelle kysymyksen.
Linnuista?
"Pidän", Emily vastasi yksoikoisesti. Linnuista hän piti, koska ne olivat aika söpöjä. Etenkin pikkulinnut, mutta myös isot koukkunokkaiset linnut oliavat söpöjä omalla tavallaan. Vähän niin kuin krokotiilit. Ja linnut pitivät hauskaa ääntä.
Oraviin liittyvää kysymystä Emily joutui kuitenkin meittimään hieman kauemmin. Orvat näyttivät viattomilta, ja niiden hännät olivat hauskoja, mutta hänellä oli aiheesta sisäpiirin tietoa. Manchesterissa oli hautausmaa, jolla asusteli niin kesyjä oravia, että ne seurasivat ihmisiä. Emily pelkäsi niitä hieman, sillä hän ei halunnut oravien kiipeävän hänen päälleen.
"Minusta oravat ovat vähän... huijareita", Emily totesi viimein. Hänen mielestään oravat vain teeskentelivät kilttejä, mutta oikeasti ne olivat hieman uhkaavia. Ja ne liikkuivat nopeasti, siitä hän ei pitänyt.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilyä hymyn kare huulillaan, kun tyttö sanoi oravia huijareiksi. Ephram oli tästä erimieltä ja toivoi, että he saisivat jonkinlaista keskustelua aikaan, vaikkakin sitten oravista. Olivathan oravat kuitenkin tyhjää parempi puheenaihe, eikä poikaa ainakaan haitannut, mistä he puhuisivat, kunhan jotakin.
”Minä pidän oravista. Minun mielestäni ne ovat älykkäitä”, Ephram vastasi verkkaan. Hän vilkaisi Emilyä uudelleen ja laski sitten katseensa jalkoihinsa.
”Meidän pihassamme kävi silloin tällöin oravia. Äiti ei antanut meidän ruokkia niitä, eivätkä kotiopettajamme tai lastenopettajamme jättäneet meitä ulos hetkeksikään yksin, jotta olisimme voineet tehdä sellaisia kepposia. Ei. Ainoastaan silloin, kun karkasimme, saatoimme viedä niille jotakin, mutta yleensä toimimme niin nopeasti, ettei ollut aikaa ajatella eläimiä. Karkailu on hankalaa, sillä siitä ei ikinä pitäisi jäädä kiinni”, Ephram selitti muuttaen aihetta ikään kuin vaivihkaa. Hän halusi oppia Emilystä jotakin ja arveli, että pääsisi helpoimmin lähelle, jos toisi vakavammat aiheet mukaan arkisempian kautta. Toisaalta Emily saattoi hyvinkin olla niin fiksu, että osaisi kiertää hänen puheensa ja vaihtaa keskustelunaihetta uudelleen.

Ephram asteli varovasti polun reunassa, tarkoituksenaan jättää Emilylle suurempi osa tasaista maastoa. Metsän polut tosin eivät olleet tasaisia, eikä niitä parhaalla tahdollakaan olisi voinut kutsua poluiksi, mutta mitään muutakaan sanaa Ephram ei keksinyt. Hän nosti katseensa puun latvoihin ja tarkasteli niiden välistä tihkuvia auringon säteitä ja sinertävää taivasta, joka näytti houkuttelevalta. Hän mietti, pääsivätkö kuolleet oikeasti elämään pilvien päälle enkelten kanssa, mutta ei osannut vastata itselleen mitään.

[Agitha]

Emily kuunteli hiljaisena, kun Ephram kertoi pitävänsä oravista.
Olivatko oravat älykkäitä? Hän ei ollut koskaan kokeillut. Koirat ja hevoset olivat älykkäitä, koska ne oppivat ihmisten keksimiä temppuja. Ja delfiinit olivat myös, ne olivat toiseksi älykkäimpiä eläimiä. Mutta oravat eivät olleet ihan sellaisia. Niillähän täytyi olla pienet aivot, sillä niiden pää oli todella pieni. Joskus oli vaikea muistaa, miten pieni oravien pää oikeasti oli. Se oli vähän sama ongelma kuin lintujen kanssa. Ja kissoillakin oli todella pieni pää, ne vain olivat pörröisiä...
Kesti hetken, ennen kuin Emily muisti, mistä heidän piti keskustella.
"Ei kannattaisi viedä ruokaa niille", hän neuvoi vakavana. "Sitten niistä tulee kesyjä, ja sitten ne alkavat seurata. Se on tosi inhottavaa, jos ne tulevat ihan lähelle."
Emily kuvitteli hetken pienen Ephramin ja pienen Celian karkaamassa kotoa ruokkiakseen oravia. Toivottavasti kaksoset oltiin joskus puettu merimiespukuihin, koska se olisi todella söpöä. Etenkin jos oravat olivat kilttejä, eivätkä uhkaavia.
"Minä olen kasvattanut muurahaisia, mutta ne kaikki kuolivat. Vaikka annoin niille sokeria. Ehkä se johtuu siitä, kun ne kaipaavat toisia muurahaisia", Emily kertoi sitten. "Mutta muita lemmikkejä ei ole ollut, koska minä vähän pelkään niitä. Vähän vain."
Oravien ruokkiminen oli saanut Emilyn ajattelemaan lemmikkejä. Orava voisi olla aika mukava lemmikki, mutta se oli liian nopea. Olisi inhottavaa jos se kiipeäisi kattoon. Hön ei halunnut lemmikkiä, joka kiipesi kattoon.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilyä. Tyttö näytti miettivän hänen sanojaan oravista ja lopulta tarttui siihen asiaan, jonka Ephram oli yrittänyt jättää taakse.
”No joo. Silloin oli kivaa, kun ne seurasivat. Olimme pieniä ja innokkaita”, Ephram selitti ohut hymynkare huulillaan. Hän muisteli niitä karkuretkiä, kun he olivat ripotelleet siemeniä tai pähkinöitä taakseen polulle ja sitten kyyristyneet pensaaseen odottamaan, tulisivatko oravat syömään. Toisinaan linnut olivat nopeampia ja nokkelampia, eivätkä kaksoset ehtineet näkemään yhtäkään oravaa, mutta usein he saivat ihastella niitä hyvinkin kauan.
”Meidän äitimme vihaa muurahaisiakin. Tosin niistä minäkään en pidä. Ovathan ne ihan veikeitä, tavallaan, mutta en ole koskaan ollut kovin suuri ötököiden ystävä”, Ephram nyökytteli puhuessaan ja vilkaisi Emilyä.
”Montako muurahaista sinulla oli? Luulisi, että ne lisääntyvät niin nopeasti, että niitä oli aika paljon”, hän tiedusteli uteliaana ja siirsi sitten katseensa tutkailemaan maata hänen jaloissaan.

Ephram ei ollut tajunnut katsoa karttaa vähään aikaan, eikä moinen ajatus juolahtanut vieläkään hänen mieleensä. Ei sillä, että Ephramin kartanlukutaidoista olisi sanottavammin ollut hyötyä. Hän arveli, että tähän asti he olivat päässeet silkalla tuurilla, jolla ei ollut juurikaan tekemistä todellisten taitojen kanssa. Mitäpä hyötyä siis olisi paperinpalasta, josta ei ymmärtänyt mitään. Sitä paitsi, Emilyn kanssa jutusteleminen oli paljon mukavampaa.
”Minä haluaisin jonain päivänä koiran”, Ephram mumisi yllättäen.
”Jonkin ison ja pörröisen”, hän lisäsi sitten hieman varmempana ja hymyili ajatuksilleen.

[Agitha]

Kuultuaan Ephramin kysymyksen, Emily jäi miettimään vastausta hetkeksi.
"En mie kyllä muista, koska otin yhden kerrallaan. Kun minulla oli sellainen avaimenperä, mikä näytti kannulta ja sen sai kiinni niin, että jäi vain pieni rako, että sai happea. Niin sitten mie laitoin niitä muurahaisia sinne, ja annoin niille sokeria ja kaikkea, ja sitten joskus myös kavereita, mutta silti ne aina kuoli. Ehkä ne oli vanhoja", Emily selitti sitten innostuen kerrankin puhumaan. "Mutta eihän ne lisäänny, koska ne lisääntyy vain sen kuningattaren kanssa, ja semmoista minulla ei ollut. Olisikohan se selvinnyt yksin? Se ei ehkä olisi kuollut." Hän vaikeni hetkeksi, ja unohtui miettimään kuningatarmuurahaisia. Ehkä hän onnistuisi kaivamaan sellaisen esiin muurahaiskeosta, ja laittamaan sen jonnekin purkkiin ihan kokeeksi. Hän ei ollut koskaan nähnyt kuningatarmuurahaista, joten senkin kannalta koe olisi mielenkiintoinen. Olisi hienoa, jos se paisuisi valtavaksi hänen ruokkimanaan, ja sitten sitä voisi pitää lemmikkinä kuin koiraa. Muurahaisillakin oli karvaiset jalat. Vai oliko se hämähäkeillä?
"Koirat on vähän pelottavia. Niillä on isot suut", Emily tosesi, ja irvisti jäljitelläkseen suuria suita. "Ja se sattuu korviin kun ne haukkuu. Mutta jotkut koirat on kivoja. Meidän naapurissa oli kiva koira. Mie sain ratsastaa sillä. Mutta sitten se kuoli, ja sinne tuli uusi koira. Tosi pieni koira, joka haukkuu paljon. Se sattuu korviin kun koirat haukkuu."
Normaalisti niin kovin hiljainen ja vetätytynyt Emily oli nyt kovin puhelias. Hän sai ajoittain höpötyskohtauksia, jotka pahimmillaan muuttuivat hieman järjettömiksi eivätkä tuntuneet saavan loppua, mutta omalla tavallaan ne olivat aina hyvä merkki. Se kertoi luottamuksesta, ja uteliaisuudesta muuta maailmaa kohtaan. Se tarkoitti sitä, että Emily tunsi olonsa turvalliseksi.

[Fairytaler]

Ephram kuunteli Emilyn selostusta muurahaisista suu hieman raollaan. Tytön äkillinen puhetulva sai hänet hämmennyksiin. Hän ei varmasti ollut koskaan kuullut Emilyn sanovan yhden päivän aikana yhtä monta sanaa, saati kerralla! Jotenkin Ephram tiesi, että tämä oli hyvä merkki. Hän ei ollut varma, miten sen tiesi, tai millä tavoin se oli hyvä asia, mutta olipa kuitenkin. Oli miten oli, Ephram oli sen verran häkeltynyt, ettei tiennyt, olisiko vastannut Emilylle vai ei. Hän ei ollut varma, odotti tyttö edes hänen sanovan mitään. Hän päätti kuitenkin vaieta siksi aikaa, että toinen toistaisi kysymyksensä, jos oli jonkin niistä tarkoittanut muuksi kuin retoriseksi huomautukseksi.

Emilyn koiria kohtaan kokema vastenmielisyys, tai mitä se ikinä olikin, hieman hämmästytti Ephramia. Saattoihan Emily pelätä kaikkea isoa, mutta toisaalta tyttö puhui myös äänestä. Ehkä tätä kauhistuttivat kovat äänet. Tai äänet yleensäkin. Tämä ajatus sai Ephramin hieman harmilleen. Ehkä Emily pelkäsi ääniä. Voisiko hän koskaan soittaa tälle mitään? Voisiko hän esittää sävellyksensä, josta kukaan muu kuin hän itse ei vielä tiennyt, ja joka oli erityisesti tarkoitettu Emilylle. Yksin Emilylle.
”Pienet koirat haukkuvat minusta enemmän kuin isot”, Ephram tokaisi mietteliäänä ja vilkaisi Emilyä nopeasti. Hän tahtoi tietää, mitä tyttö tästä arveli.
”Tosin minulla ei ole kovin suurtaa kokemusta kummistakaan, joten en osaa sanoa”, hän sitten jatkoi olkiaan hieman kohauttaen, ei välinpitämättömänä, mutta epätietoisena.

Vaikka Ephram miten yritti, hän ei saanut mielestään pois kysymystä äänistä. Lopulta hänen oli pakko avata suunsa.
”Emily, tuli mieleeni, että pelkäätkö sinä ääniä? Tai kovia ääniä, tai jotakin?” hän kysyi hieman anteeksipyytävänä ja hymyili sitten ujosti.

[Agitha]

"Pienilläkin koirilla on isot suut", Emily totesi hieman kummissaan siitä, ettei Ephram ollut ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. "Ihmisellä on pieni suu. Ja kissalla, ja kalalla. Mutta koiralla on iso suu, koska sen kuono on niin syvä. Se on pitkä kuono, että koirat voi raadella lihaa, joten suukin on iso. Ja sitten kun koira haukkuu sen iso suu näkyy, ja hampaat, ja se on pelottavaa. Ja koirat haukkuu joskus tosi, tosi kovaa."
Kun Ephram kysyi, pelkäsiko Emily kovia ääniä, tyttö hiljeni hetkeksi. Ajatuksissaan hän nosti kätensä korviensa peitoksi ikään kuin miettiäkseen asiaa.
"Kovat äänet sattuu korviin, ja sitten niitä säikähtää", hän vastasi viimein laskien kämmenensä pois korvilta. Käsivarret valahtivat rentoina sivuille, ikään kuin tyttö olisi jo unohtanut niiden olemassaolon.
"En mie pidä niistä."
Emily oli melko herkkäkorvainen. Tuntoaistin lisäksi myös hänen kuuloaistinsa oli lievästi yliherkkä, ja lapsena hän oli joutunut pitämään korvatulppia tilanteissa, joissa oli paljon hälinää. Myöskin jotkin television äänet saivat hänet hätkähtelemään hälytysajoneuvoista ja kovasta musiikista puhumattakaan. Äkkinäiset äänet olivat pahimpia, mutta ajan kanssa Emily oli oppinut sietämään yllättävän koviakin ääniä. Hän tuskin koskaan tulisi käymään rock-keikoilla tai olemaan nostamatta käsiään korville paloauton ajaessa ohi, mutta jokapäiväisiin ääniin hän oli tottunut.
"Pelkäätkö sie niitä sitten?" Emily kysyi hetken kuluttua Ephramilta. Joskus ihmiset kysyivät toisiltaan kysymyksiä, joita he halusivat itseltään kysyttävän. Kaikki eivät pitäneet kysymyksien esittämisestä itselleen, joten he esittivät ne muille.
Puiden välissä häämötti sinertävä lampi, vaikka sää olikin melko pilvinen.
"Tuolla on vettä", Emily ilmoitti pysähtyen.

[Fairytaler]

”Mutta onhan kissoillakin isot suut niiden kokoon nähden?” Ephram kysyi hieman epävarmasti, yrittäen päästä kunnolla selville Emilyn tarkoitusperistä, joita hän ei aivan täysin tajunnut.
”Mutta olet oikeassa siinä, että koirienkin suut ovat isot, mutta niille on hyötyä niistä. Eivätkä ne yleensä edes pure. Pennut näykkivät”, Ephram jatkoi ja hymyili hieman. Hän muisti vasta nyt Emilyn puheet naapurin koirasta, eikä voinut kuin virnistää kuvitellessaan pikku-Emilyä ratsastamassa isolla, karvaisella otuksella. Sitten hän joutui palaamaan takaisin siihen hetkeen, kun Emily antoi vastauksensa kysymykseen, joka Ephramia oli vaivannut. Vastaus helpotti Ephramia. Pianon soitosta ei lähtenyt kovin kova ääni ja ainakin hänen säveltämänsä valssi oli melko hiljainen. Aivan kuten Emily.
”Hmm. En pelkää. Kai niihin on tavallaan tottunut”, Ephram vastasi hieman hämmentyneenä siitä, että Emily oli kysynyt saman kysymyksen, kuin minkä hän oli aiemmin esittänyt. Tyttö ei ollut tehnyt sitä kovinkaan usein. Vastaaminen sai Ephramin ajattelemaan kotona kuulunutta huutoa äidin ja isän tapellessa. Pienenä hän oli pelännyt sitä. Nykyään hän vain inhosi ja halveksi. Sitä Emilyn ei kuitenkaan tarvinnut tietää. Ei ainakaan vielä. Ephram epäili syvästi, ymmärtäisikö tyttö mitään sellaisten asioiden päälle.

Ephram pysähtyi Emilyn mainitessa vedestä.
”Mitä?” hän kuiskasi hämillään ja veti kartan nenänsä eteen. Vasta nyt hän tajusi miten tyhmästi oli toiminut antaessaan vain vaiston johdattaa. He olivat kulkeneet jopa hieman ohi polun, joten senkään seuraaminen ei ehkä auttaisi mitään. Epätoivoisena poika etsi kartalta jotakin veteen viittaavaa, kunnes löysi lammen merkin – eikä se ollut lähelläkään kakkosrastia.
”Emily, meillä taitaa olla ongelma”, poika sanoi huvittuneena, melkein nauruaan pidätellen. Kaikkeen sitä joutui.

[Agitha]

"Niin, että tuolla on vettä", Emily toisti kuullessaan Ephramin ihmettelevän älähdyksen. Hän ajatteli, että poika ei ollut saanut selvää hänen puheestaan, eikä hänen mieleensä juolahtanut mahdollisuus yksinpuhelusta. Äänensävyt eivät merkinneet Emilylle paljoakaan, ja kysymyksen esittäminen toiselle ihmiselle oli paljon loogisempaa kuin itseltään kysyminen.
"Mikä ongelma?" Emily kysyi, ja vilkaisi Ephramia ilmeettömänä, mutta tavallista uteliaamman näköisenä. Oliko kartassa jokin ongelma? Ainakin Ephram katseli sitä tiiviisti.
Emily asteli Ephramin selän taakse kurkkiakseen karttaa pojan käsissä tämän olan yli. Kartta näytti samalta kuin aina ennenkin, eikä se ainakaan hänen mielestään näyttänyt mitenkään ongelmalliselta. Tai ainakaan se ei näyttänyt vielä ongelmaisemmalta kuin se oli alun alkaenkin ollut.
Kartalla risteili paljon erivärisiä viivoja ja symboleja, jotka yhdessä muodostivat erilaisia kuvioita. Emily ryhtyi muodostelemaan poluista ja maamerkeistä metsän eläimiä. Se vaati hieman mielikuvitusta, mutta tuijotettuaan karttaa tarpeeksi kauan hän onnistui saamaan aikaan ketun.
"Tuossa on kettu", hän ilmoitti, ja tökkäsi karttaa sormensa päällä. "Onkohan täällä metsässä kettuja?"
Ajatuksen saattelemana Emily alkoi pälyillä ympärilleen nähdäkseen edes joitain eläimiä. Hän onnistui paikantamaan vain muutamia hyönteisiä. Edes lintuja ei näkynyt, vaikka niiden laulua kuuluikin puiden latvoista.

[Fairytaler]

[Harvinaisen kummaa tekstiä taas. -.-]

Ephram hieroi niskaansa ja tuijotti karttaa mietteliäänä. Jostain syystä hän tiesi suurin piirtein heidän sen hetkisen olinpaikkansa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten he olivat sinne päätyneet, tai miten he pääsisivät sieltä pois. Hän tunsi Emilyn siirtyvän selkänsä taa kurkistelemaan ja vilkaisi tätä nopeasti. Hän osoitti sormellaan heidän olinpaikkaansa ja huokasi:
”Me olemme täällä, mutta meidän pitäisi olla täällä”.
Ephram siirsi sormensa selittäessään kakkosrastin kohdalle ja pudisti sitten päätään. Emilyn keskittymiskyky näytti siirtyneen aivan jonnekin muualle, sillä hän alkoi höpöttää jotakin ketuista ja osoitti sellaisen jopa kartalta. Jostain syystä se ärsytti Ephramia aivan suunnattomasti ja hän kykeni vain puuskahtamaan vastaukseksi. Hän ei tajunnut edes olla pahoillaan käytöksestään Emilyä kohtaan. Eihän tyttö ollut tehnyt mitään väärää.
”Tuletko, meidän pitää varmaan yrittää päästä jonnekin muualle täältä”, Ephram kutsui ympärilleen tähyilevää Emilyä kireästi ja viittasi kädellään epämääräisesti metsikön suuntaan. Hän oli lähdössä kulkemaan siihen suuntaan, jonka arveli hyväksi, vailla sen parempaa tietoa. Ei ehkä viisain ratkaisu, mutta Ephram halusi kuitenkin tehdä edes jonkin ratkaisun, oli se sitten hyvä tai huono.
”Mitä niistä ketuista?” hän kysyi sitten, kääntämättä päätään Emilyn suuntaan. Hän vain oletti, että tyttö seuraisi.