Metsä vastaa, jos huudat oikein kovaa

[Agitha]

"Haa", Emily sanoi ymmärtäväisesti, kun Ephram näytti heidän sijaintinsa kartalla. He siis olivat tulleet väärään paikkaan, vähän niin kuin menisi kirkkoon vaikka piti mennä kouluun. Se ei ollut kovin mukavaa, mutta siinä ei auttanut muu kuin korjata virhe.

"Joo", Emily vastasi lyhyesti, kun Ephram kehoitti heitä jatkamaan matkaa. Erilaisten vihjausten ja äänensävyjen tulkitseminen oli hänelle hankalaa, joten hän ei erottanut kireyttä pojan äänessä. Joskus Emily onnistui tekemään hyvinkin tarkkoja havaintoja toisten eleiden perusteella, mutta se tapahtui puoliksi vahingossa, ja useimmiten hän vain ohitti vihjaukset ajatuksissaan. Maailmassa oli liikaa huomioitavaa, jotta hän olisi kiinnittänyt huomiota kulmien kohottamiseen tai suupielen värähdykseen.
Kävellessään Emily mietti karttaa, heidän määränpäätään ja nykyistä sijaintiaan. Jos he kulkisivat ketun niskaa, he tulisivat kakkosrastille. Lampi oli ketun silmä, ja niska oli silmän oikealla puolella. Emily pyöritteli karttaa mielessään hetken, mutta arveli sitten tulleensa oikeaan lopputulokseen. Sääli, että Ephram käveli hieman väärään suuntaan.
"Sitä, että pitää mennä ketun niskaa pitkin", Emily vastasi, kun Ephram uteli ketuista. "Nyt me kävellään pois ketusta, niska menee tuonne."
Hän seisahtui paikoilleen, ja nosti hitaasti kätensä osoittamaan suuntaan, jonne heidän pitäisi kulkea. Kaikki rastit ensimmäistä lukuunottamatta olivat ketun sisäpuolella, joten jos hän osui arvioinillaan oikeaan, hän tiesi kaikkien rastien sijainnit.
Emilyn tapa katsella maailmaa oli erilainen, mutta joskus se oli tarkempi kuin muiden.

[Fairytaler]

Ephram ei voinut muuta kuin olla kiitollinen siitä, ettei Emily ollut tajunnut kireyttä hänen äänessään. Ephram oli itse tiedostanut sen hieman liian myöhään ja se kadutti häntä nyt. Emily ei ollut tehnyt mitään pahaa milloinkaan. Ei ainakaan hänelle, tuskin kenellekään muullekaan. Ephram oli jo aikeissa pyytää anteeksi, kun muisti tavallaan tehneensä sen kysyessään ketuista. Niillä tuntui olevan jokin merkitys tytölle, joten miksipä niistä kysyminen ei olisi käynyt anteeksipyynnöstä.
”Mitä tarkoitat?” Ephram kysyi ihmeissään Emilyn selittäessä heidän kulkusuuntaansa poispäin ketusta. Poika pysähtyi ja hieraisi nenäänsä hämillään.
”Haluatko näyttää? Vai vain kertoa minne mennään?” Ephram vilkaisi Emilyä. Jos tämä nyt tiesi, minne heidän piti mennä, asia oli kunnossa. Sen verran Ephram kuitenkin tyttöön jo luotti, että uskalsi seurata tätä, jos tämä sanoi tietävänsä minne he olivat menossa. Ei Ephram itse kuitenkaan pääsisi yhtään parempaan tulokseen. Ei kai sillä olisi väliä eksyisivätkö he Emilyn kettujen ansiosta, vai Ephramin heikkojen kartanlukutaitojen takia.
”Olkaa hyvä neiti, ja ohjatkaa kulkuamme”, Ephram jatkoi heti edellisten sanojensa perään jääden odottamaan Emilyn vastausta. Pojalle olisi oikeastaan melko saman tekevää, tietäisikö hän missä he kartalla kulkivat.

[Agitha]

Emily seisoi paikallaan osoittaen oikeaan suuntaan kädellään.
"Tuonne", hän toisti, kun Ephram pyysi häntä näyttämään. Vasta hetken kuluttua hän tajusi, että poika saattoi tarkoittaa kartalta näyttämistä.
"Haa", Emily sanoi itsekseen, ja asteli Ephramin ja kartan luokse.
"Tässä on kettu", hän sanoi kumartuessaan kartan puoleen. Hän piirsi kartalle kettunsa ääriviivat sormellaan siltä varalta, että Ephram ei tunnistaisi eläintä. Emilyllakin oli mennyt pieni hetki hahmottaa sen muoto.
"Ja rastit on ketun sisällä. Kävellään ketun niskaa pitkin", Emily sanoi, ja tökkäsi kettunsa niskaa etusormellaan.
Sitten hän otti varovaisesti kartan Ephramin käsistä, ja pyöri hetken ympyrää aloillaan tähyillen samalla ympärilleen. Sitten hän pysähtyi.
"Kun lampi on ketun silmä. Ja ketun silmä on tässä. Ja lampi on tässä. Ja me olemme tässä. Ja sitten jos menemme eteenpäin niin lampi jää tänne. Ja kartallakin se jää tänne", Emily yritti pukea ajatuksiaan sanoiksi. Hän toivoi Ephramin ymmärtävän, sillä jopa hän itse ymmärsi, ettei hänen selityksessään ollut paljoakaan järkeä.
Ephramin kehoituksesta Emily lähti astelemaan kohti osoittamaansa suuntaa. Hän vilkuili vuoroin karttaa ja vuoroin lampea, joka jäi hiljalleen heidän taakseen. Hän yritti käsittää heidän sijaintinsa sen perusteella, missä kohtaa lampi oli heihin nähden. Aina välillä hän vilkaisi taakseen tarkistaakseen kuinka kauan he olivat kävelleet.
Äkkiä hän seisahtui.
"Nyt on kävelty yksi etappi", hän ilmoitti. Etappi oli Emilyn oma mittayksikkö. Se vastasi suunnilleen 600 metriä, ja oli etäisyys kuin matka Emilyn kodista lähikauppaan. Hän ymmärsi kyllä kilometrien ja senttimetrien pituudet, mutta hänelle itselleen oli helpompaa laskea kaikki etappeina. Oli helpompi hahmottaa matkan pituus, kun oli jotain, mihin verrata.
"Ja kartalla yksi etappi on...." Emily hiljeni hetkeksi laskemaan, ja vilkuili taas taakse jäänyttä lampea. Mielessään hän arvioi heidän kulmansa suhteessa lampeen, ja tuijotti sitten karttaa hetken. Piirtäjän tarkkuudella hän oli taitava kulmien ja etäisyyksien kanssa, oikeastaan lähes erehtymätön. Matematiikka ei ehkä ollut hänen vahvin alansa, mutta etenkin käytännön geometriassa hän pärjäsi hyvin. Se kiinnosti häntä, sillä siitä oli paljon apua piirtäessä.
"Tässä kartalla etappi on 1,2 senttiä", Emily höpötti itsekseen. "Ja kakkosrastille on vielä kaksi senttiä... Suunnilleen kaksi ja puoli etappia!"
Emily nosti katseensa kartasta. Hänen huulensa kaartuivat pieneen hymyyn. Pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtämään suunnistamisen ideaa.

[Fairytaler]

Ephram joutui kallistamaan päätään epävarmana, kun Emily piirsi ketun ääriviivat karttaan. Hän ei voinut sanoa hahmottavansa eläintä. Hän ei ollut koskaan ollut äärimmäisen hyvä kuvien hahmottamisessa tai sellaisessa, joten ei ollut ihme, ettei se nytkään onnistunut. Emily yritti auttaa häntä, osoittamalla rastit ja ketun niskankin kartalta, mutta Ephram päätti jättää suunnistamisen nyt tytön huoleksi. Hän luultavasti vain sotkisi kaiken. Varovasti Emily otti kartan Ephramin käsistä. Poika luovutti sen mielihyvin ja jäi seuraamaan, miten Emily pyöri paikallaan ja yritti ilmeisesti selittää hänelle, miten kaikki toimi. Tavallaan Ephram tajusi, mitä tyttö tarkoitti, mutta ei kuitekaan olisi itse osannut näyttää sitä kartalta, saati pukea sanoiksi. Hänhän ei ollut alunperinkään tajunnut koko juttua. Sitten, kun Emily lähti kulkemaan eteenpäin, katsoi Ephram parhaaksi seurata tätä. Ei kai siitä haittaakaan voisi olla. Parempi vain, jos eivät jäisi paikalleen.

Ephram ei aivan ymmärtänyt, miksi Emily vilkuili lampea ja karttaa vuorollaan. Aivan kuin tämä olisi kuvitellut lammen lähtevän karkuun, jos sitä ei vilkuilisi vähän väliä. Ephram pudisti päätään ajatuksilleen. Ne olivat kerta kaikkiaan typeriä. Ehkä Emily helpompi nähdä, missä mikin meni, jos hän tiesi sijaintinsa tarkalleen. Hetken kuluttua tyttö pysähtyi höpöttäen jotakin etapeista. Ephram rypisti otsaansa ja meni hieman hämilleen. Hän oli luullut, että Emily jatkaisi matkaansa kertaheitolla aina seuraavalle rastille asti, mutta hän oli selvästikin ollut väärässä. Ei se tietenkään ollut aivan niin yksinkertaista. Ei kai Emily ollut mikään suunnistaja, joka tiesi aivan täsmälleen jokaisen maaston kohoumankin. Emily jatkoi epämääräistä puhettaan etapista ja senteistä, eikä Ephram viitsinyt edes vaivata päätään niillä. Mitäpä hyötyä hänen olisi ollut sekoittaa ajatuksiaan, kun ei kumminkaan tajuaisi.
”Minne päin siis?” Ephram kysyi siirtyen hieman lähemmäs Emilyä. Saihan hän sentään karttaa vilkaista, jos tahtoi. Hän kulkeutui ehkä aavistuksen liian lähelle päästen jopa kosketuksiin tytön kanssa. Hän teki sen tiedostaen tekonsa, mutta toivoi, ettei loukannut Emilyä mitenkään.

[Agitha]

"Tänne päin", Emily neuvoi, eikä huitaissut kädellään mihinkään suuntaan. Heidän suuntansa oli jo valmiiksi oikea, joten hänen ei tarvinnut osoittaa uutta reittiä. Rastin sijainti oli hänelle nyt etäisyydeltään selvä, vaikkakaan hän ei tuntenut maastoa juuri ollenkaan. Jos rasti olisi ollut Manchesterissa, hän olisi osannut kertoa sen tarkan sijainnin jo ennen sen löytämistä, mutta nyt he olivat kaukana hänen kotikaupungistaan. Hetken Emily yritti muodostaa metsän kartasta Manchesterin karttaa, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Ehkä oli parempi pysytellä kettu-suunnitelmassa.
Emily säpsähti, kun Ephram nojasi lähelle häntä nähdäkseen kartan. Hän oli herkkä kosketukselle, ja etenkin yllättävälle sellaiselle, joten pientä säpsähdystä ei voinut estää. Yleensä Emily ei halunnut tulla kenenkään koskettamaksi, sillä se tuntui epämiellyttävältä ja monet unohtivat kuinka herkkä hän oli, mutta Ephram ei tuntunut niin pahalta. Vaikka Emily seisoikin hetken jäykistyneenä paikoillaan, hän ei hivuttautunut kauemmaksi. Hänellä kesti hetki tottua tilanteeseen, mutta yllättävän nopeasti hän oli taas toimintakunnossa.
"Ei enää kauan", Emily sanoi. Kakkosrastilta matka kolmoselle oli vielä lyhyempi kuin ykköseltä kakkoselle, ja jos suunnistaminen alkaisi nyt sujua, he eivät joutuisi tekemään sitä enää kauaa. Hän tarkoitti myös sitä, että seuraavalle rastille ei jouduttaisi kulkemaan enää kauaa.
Emily olisi lähtenyt kulkemaan eteenpäin, mutta ei rohjennut ollessaan kosketuskontaktissa Ephramin kanssa. Niinpä hän jäi vain seisomaan paikoilleen huomaamaton hymy huulillaan. Suunnistaminen oli ihan mukavaa.

[Fairytaler]

Ephram tunsi Emilyn säpsähdyksen. Se sai jonkin värähtämään hänen sisässään. Hän ei ollut varma mistä tytön reaktio oli johtunut. Ephram saattoi vain toivoa, että odottamaton kontakti oli hämmentänyt tätä. Jos kosketus oli Emilyn mielestä epämukava tai inhottava, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä, vaan sanoi vain, ettei kestäisi enää kauaa.
”Mikä ei kestä enää kauaa?” Ephram kysyi epävarmasti. Hän ei ollut täydellisesti tajunnut tytön tarkoitusta. Emilyn järjenjuoksusta ei ottanut aina selvää, vaikkei tietysti kukaan kyennyt aina ilmaisemaan itseään selkeästi. Ephram vain ei tahtonut, että käsittäisi mitään väärin. Varovasti hän käänsi katseensa pois kartasta ja vilkaisi Emilyä ilme pehmenneenä. Suuri halu silittää Emilyn hiuksia ja painaa suukko tytön poskelle valtasivat Ephramin ja hän joutui nipistämään itseään reidestä, jotta jättäisi sen tekemättä. Koskettaminen ehkä oli sallittua, mutta Ephram arveli, että sen pitemmälle meneminen ei.

Yhtäkkiä Ephram tajusi ajatuksensa ja hätkähti. Missä välissä hän oli alkanut pitää Emilystä sillä tasolla? Tai missä välissä hänen kiinnostuksensa oli muuttunut… fyysiseksi? Ephram tiesi, että hänen mietteensä olivat tavallaan vielä hyvin viattomia ja kilttejä, mutta niiden ilmestyminen kuitenkin kauhistutti häntä. Mitä jos joku muu tajuaisi ne jossakin vaiheessa? Ephram vetäytyi ehkä aavistuksen liian nopeasti Emilyn luota ja päätti nyt pitää tyttöön selvää etäisyyttä. Hän ei uskonut, että hänen tunteensa saisivat vastakaikua Emilyltä, eikä tahtonut, että kukaan saisi tietää hänen edes koskaan elätelleen sen kaltaisia toiveita.
"Mennään sitten vai?" Ephram tokaisi hieman tukahtuneesti ja lähti astelemaan siihen suuntaan, johon Emily hänen tietääkseen tarkoitti heidät kulkevaksi.

[Sorii, en vieny kauheesti eteenpäin...]

[Agitha]

// Voin elää tän tiedon kanssa. : D//

"Matka kakkosrastille", Emily vastasi yksinkertaisesti Ephramin kysymykseen. Monet muutkin asiat eivät kylläkään kestäneet kovin kauaa, mutta hän arveli Ephramin tarkoittavan hänen äskeistä toteamustaan.

Emily seisoi rauhallisesti aloillaan, kunnes Ephram muistutti häntä lähtemisestä. Aivan, suunnistaminen. Rasti oli edelleen löydettävä luonnosta, vaikka kartalta he olivatkin sen jo löytäneet.
Hän nyökäytti päätään kehoitukselle, ja lähti astelemaan osoittamaansa suuntaan Ephramin perässä. Poika voisi kävellä edellä, ja Emily voisi sanoa jos hän kulkisi vikaan. Ikään kuin siinä leikissä, polttaa, lämpenee ja viilenee.
"Lämpenee", Emily kuiskasi itsekseen kokeillakseen toimiko se. Ehkä sillä ei ollut vaikutusta, etenkään kun Ephram tuskin kiinnitti huomiota hänen höpinöihinsä.
Tytön katse harhaili hetken pensaissa ja puissa, ja käväisi sitten hajamielisesti kartassa. Siitä se siirtyi tuijottamaan Ephramin selkää.
Emily oli aina ollut melko lyhyt. Hän oli muutenkin ollut aina luokkansa lyhyimpiä, mutta myöskin hänen kasvunsa oli loppunut aikaisemmin. Hänen kuvakulmastaan Ephram oli aika pitkä, vaikka hän tarkkasilmäisenä tiesikin, että poika oli melkolailla keskipitkä. Se oli hassu asia laittaa merkille, mutta Emily päätti pitää sen mielessään.
Matka taittui hiljaisuuden vallitessa, kunnes Emily arveli heidän olevan suunnilleen oikeassa paikassa. Hän vilkaisi olkansa taakse nähdäkseen lammen ja laskeakseen heidän sijaintinsa kulman siihen, mutta lampi oli jo kadonnut puiden taakse.
"Ehkä me olemme siellä jo", Emily totesi. Olihan se mahdollista.

[Fairytaler]

Kävellessään Ephram pyöritteli aivoissaan ajatuksiaan Emilystä. Hänhän hädin tuskin tunsi tyttöä. Miksi hän siis ajatteli tätä niin paljon? Mikä Emilyssä oli niin ihmeellistä ja hienoa? Emily oli siedettävän näköinen. Ei kaunis, ei ruma, mutta tavallaan sievä. Hänellä oli outo huumorintaju, sekä vielä oudompi järjenjuoksu. Hän oli kuitenkin tavallaan älykäs ja nokkela. Ja lahjakas. Luultavasti monellakin saralla. Sellaisillakin, joita kumpikaan heistä ei ymmärtänyt.
Emily keskeytti Ephramin ajatukset mutisemalla hänen takaansa jotakin.
”Mmh, mitä?” Ephram kysyi hitaasti, oikeastaan edes tajuamatta itse sitä, että puhui. Ei hänellä oikeastaan ollut aikaa rekisteröidä sellaisia tietoja. Hän oli liian uppoutunut omiin maailmoihinsa, vaikka toisaalta tiedosti myös kaiken ympärillään. Juuri sen takia Ephramilla oli äärimmäisen sekava olo. Hän tiesi, että olisi tärkeintä keskittyä suunnistamiseen, mutta jokin osa hänestä oli täysin eri mieltä ja pyrki sekoittamaan hänet täydellisesti.

Emilyn toiset sanat poika kuuli selkeästi. Tai ainakin selkeämmin kuin aiemmat. Ehkä se johtui siitä, että näiden sanojen oli tarkoituskin tulla hänen korviinsa.
”Ai?” Ephram kysyi hämillään ja kääntyi hitaasti ympäri.
”Missä meidän… siis rastilla vai? Siis, missä sen sitten pitäisi olla?” Ephram kysyi sitten ja vilkuili ympärilleen. Hän yritti etsiä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, ehkä toista sellaista lappua, jonka he olivat jo kerran löytäneet. Hetken katseltuaan hän hoksasi jotakin, joka saattoi olla vain jonkun heittämä roska, tai oikeasti rasti.
”Voisiko se olla tuo?” Ephram kysyi sitten ja sen enempää miettimättä lähti hyppimään mättäiden yli.

[Agitha]

"Mitä mitä?" Emily kysyi hieman ihmeissään Ephramin ihmetellessä mitä hän oli juuri sanonut. Tai ehkei sanonut, se saattoi liittyä myös tekemiseen. Tai johonkin täysin ulkopuoliseen asiaan. Ihmiset sanoivat "mitä?" mitä kummallisimmissa tilanteissa, esimerkiksi silloin, kun kysymyssana ei ollut kysymys ollenkaan. Maailma olisi ollut yksinkertaisempi paikka, jos sanoilla olisi ollut vain yksi merkitys eikä se muuttuisi puhujan mukaan.
Emily päätti unohtaa aiheen, kun Ephram ei näyttänyt olevan siitä kovin kiinnostunut eikä Emily tiennyt mitä se koski.
"Lähellä rastia. Kartassa rastilla", Emily selvensi. Jos hän oli ymmärtänyt asian oikein, he seisoivat kartan rastin päällä. Mutta rasti oli yli sata metriä leveä, kartalla vain muutamia millejä. Siinä olisi paljon etsittävää. Ehkä Emilyn pitäisi ehdottaa, että oppilaille jaettaisiin myös rastien kartat... Pyöreä kartta voisi olla aika jännittävä. Miksi kartat edes olivat kuutioita?
Tosiaan, heidän tehtävänsä oli löytää rasti.
"Mie en tiedä", Emily ilmoitti. Sen tarkemmin hän ei rastin sijaintia tiennyt, sillä he seisoivat sen päällä, eikä se ollut kävellyt heidän syliinsä. Vaikka rastit tuskin osasivat kävellä.
"Jos se rasti onkin kiinni eläimessä?" Emily mutisi itsekseen. Eläimet osasivat kävellä. Sitten rastikin voisi liikkua.
Tosin se ei liikkunut kartalla, koska se oli piirretty tussilla.
Ephram näytti huomanneen jotain sillä aikaa kun Emily pohti mielessään elämän suuria kysymyksiä pyöreistä kartoista ja kävelevistä rasteista. Poika loikki mättäiden yli, ja löysi jotakin mikä näytti aivan edelliseltä rastilta.
"Voisi se", Emily vastasi. Hän ei ainakaan nähnyt mitään muuta, mikä muistuttaisi rastia. Olisi aika loogista, jos ne kaikki olisivat saman näköisiä.

[Fairytaler]

”Tuskin se nyt eläimessä”, Ephram vastasi epäilevällä äänensävyllä ja vilkaisi Emilyä hieman hämmentyneenä. Tyttö mutisi hirvittävän usein jotakin, eikä Ephram puolistakaan tämän sanoista meinannut saada selvää. Hän ei myöskään lähes koskaan ollut varma, tahtoiko Emily hänen kuulevan vai ei. Olisi ollut ihan loogista, ettei mutinoita tahdottu toisten korviin, mutta Emilyssä ei kaikki ollutkaan aivan niin loogista, että Ephram olisi pysynyt kärryillä. Päätään hieman pudistaen poika jatkoi matkaansa, yrittäen pidättää itseään mumisemasta. Mikä oikeus hänellä olisi ollut harmitella toisten äännähtelyä, jos hän itsekin sitä olisi pitänyt. Ephram mietti, mumisiko Celia usein. Ehkä, ehkä ei. Ehkäpä Hammondin sisarukset oli kasvatettu eri tavalla, kuin Emily. Ephram ei tosin muistanut, miten paljon heidän puheeseensa oli kiinnitetty huomiota. Aika vähän. Heidän mielipiteitään ei juuri kysytty ja kotona oli vallinnut ilmapiiri, jonka mukaan lasten piti puhua vain, kun heiltä kysyttiin jotakin.

Hetken matkan päässä Ephram pysähtyi ja kyykistyi sinisen paperin viereen. Se oli laitettu muovitaskuun, kuten edellinenkin. Luultavasti siksi, ettei se kastuisi metsässä.
”Täällä on taas jokin kysymys Emily. Tuonko sen sinne, vai tuletko sinä tänne?” Ephram huikkasi sitten työntäen muut ajatukset mielestään. Olisi kai paras keskittyä täysin rastiin, sillä se oli tavallaan se kaikkein tärkein sillä hetkellä. Vai oliko? Mitä tärkeää rasteissa oli? Ne olivat vain paperinpaloja, joissa oli kysymys, joihin he vastasivat. Paras ehkä saisi leirialueella palkinnon, mutta oliko sillä loppujen lopuksi merkitystä? Eihän tästä kurssista tullut arviointia. Vain suoritusmerkintä. Tai niin Ephram ainakin oli käsittänyt. Eikä se haitannut yhtään. Ephram ei pitänyt siitä kilpailusta, jonka numeroiden hankkiminen helposti aiheutti. Jokainen yritti olla hiukan toisia parempi, varsinkin tässä koulussa. Ja vaikka Ephram tiesi olevansa melko älykäs ja kohtalaisen hyvä koulussa, täällä hän jäi alakynteen, ainakin jos vertasi koulun nero-oppilaisiin. Sellaisiin kuin esimerkiksi Gwen.

[Agitha]

Emilyn katse harhaili puiden välissä ja aluskasvillisuuden seassa, kun hän antoi Ephramin tehdä likaisen työn ja rämpiä rämeikössä tiensä rastin luokse. Hän havahtui vasta, kun Ephram oli löytänyt ja poiminut puuhun sidotun sähkönsinisen paperinpalan. Se oli samanlainen kuin edellinenkin rasti, ja hiljalleen suunnistuksen idea alkoi selvetä Emilylle.
"Tulen", Emily vastasi ytimekkääseen tyyliinsä. Kuka tahansa muu olisi kyennyt muodostamaan vastauksesta kokonaisen lauseen, mutta Emilylle riitti yksi sana. Se sisälsi kaiken, mitä hän halusi sanoa.
Tasapainotellen Emily loikkasi matalan ojan yli, ja laahusti Ephramin luokse rastille kiertäen kaikki saniasta korkeammat kasvit niiden vasemmalta puolelta. Hän ei itsekään tiennyt, miksi teki niin. Se vain tuntui tärkeältä sillä hetkellä.
Emily tarttui Ephramin ranteeseen, ja käänsi Ephramin kättä nähdäkseen, mitä rastissa luki. Hänen otteensa oli kevyt, mutta hän e nähnyt mitään syytä vaivautua pitelemään paperilappua itse.
"Mitä eroa on mitoosilla ja meioosilla?" Emily luki kysymyksen ääneen puoliksi mutisten.
Hetkeksi hän unohtui ajattelemaan mitoosia ja meioosia. Jokin hänen päässään muistutti häntä siitä, että ne liittyivät solubiologiaan ja suvuttomaan lisääntymiseen, vaikka sanat kuulostivat enemmän joidenkin hienojen sairauksien nimiltä. Millainenkohan sairaus mitoosi voisi olla? Ehkä jokin, jossa paiseet olisivat sinisiä. Se olisi aika hurjaa, sillä sininen oli hyvin epäterve väri. Jostain syystä Emily ei koskaan halunnut käyttää sinistä väriä maalatessaan elollisia olentoja.
Ehkä meioosi oli vastalääke mitoosiin...
"Tiedätkö sinä?" Emily tajusi kysyä huomatessaan ajatustensa harhailleen väärille teille.

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi lähes huomaamattomasti sen merkiksi, että oli ymmärtänyt Emilyn sanat. Helpompikin se oli niin, että paperi pysyi paikallaan. Muuten se olisi jouduttu viemään takaisin. Ei matka tietenkään ollut pitkä tai muuta, vaan kyseessä oli lähinnä Ephramin oma laiskuus. Ei kai sitä kannattanut tehdä yhtään enempää töitä kuin oli pakko? Ephram hätkähti hieman, kun tunsi Emilyn käden ranteellaan. Hän vilkaisi nopeasti tyttöä ja käänsi paperia tämän kevyen kosketuksen ohjaamana. Kun lappu oli oikeassa kulmassa, Emily luki kysymyksen ääneen ja vasta nyt Ephram rekisteröi lukeneensa sen itsekin. Kysymys oli Ephramille ensin täyttä hepreaa. Meioosi ja mitoosi? Soluihin se kai liittyi, mutta siihen rajoittui Ephramin tietämys.
”Äh.. En”, Ephram vastasi Emilyn toiseen kysymykseen päätään pudistellen. Hän oli jo vaipumassa hienoiseen epätoivoon. Heidän pitäisi saada edes jotakin paperille vastattua, tai muuten heidän pitäisi varmaan aloittaa koko suunnistaminen alusta, vaikka se ei enää olisikaan kovin suuri työ. Rastit olisivat kuitenkin löytyneet.

Ephram jatkoi miettimistä huokaillen itsekseen ahdistuneena. Hän ei ymmärtänyt, miksi otti asiat niin vakavasti. Mutta toisinaan niin vain kävi. Aina ei ollut järki kädessä tällaisissa tilanteissa vaan niistä stressasi aivan turhaan. Mitoosi. Meioosi. Meioosi. Mitoosi. Hetkinen. Ephramin kulmat kohosivat, kun hänen mieleensä välähti eräs biologian tunti, jota hän oli seurannut harvinaisen kiinnostuneena.
”Mitoosi ja meioosi ovat sukusolujen tumanjakautumisia. Meioosissa syntyy neljä jotakin sukusolua ja mitoosissa kaksi jotakin sukusolua”, Ephram henkäisi sitten kiitollisena tästä äkillisestä älynväläyksestään.
”Siitä ei sitten ole mitään muistikuvaa, mitä sukusoluja niistä syntyy”, hän lisäsi hiljaisesti, toivoen, että Emily tietäisi ja vastaisi ilman, että hänen tarvitsi sitä pyytää.

[Sori kun kesti ja sori kun on kökköä : / ]

[Agitha]

"Haa", Emily vastasi kuullessaan Ephramin kieltävän vastauksen. "Se taitaa olla sääli."
Hän ei ollut aivan varma, oliko se sääli ollenkaan. Ei mitoosin ja meioosin puutteessa ollut mitään säälittävää, sillä Emily oli pärjännyt varsin hyvin ilmankin niitä. Oli kuitenkin ikävää, että Ephram ei tiennyt vastausta suoralta kädeltä kuten yleensä, sillä Emily arveli pojan olevan suorittavaa sorttia. Hän taas oli jumittavaa sorttia, eikä oikein ymmärtänyt maailman suorituspainoitteisuutta, mutta joillekin ihmisille oli tärkeää olla perillä kaikesta.
Ilmeisesti suorituspakko osoittautui kuitenkin hyödylliseksi, mikäli arvosti vastauksia. Emilyn ajatukset olivat taas harhailleet epäolennaiseen, kun hän havahtui Ephramin oivallukseen. Hän tunsi pientä syyllisyyttä siitä, että oli unohtanut ajatella koko asiaa. Sen sijaan hän oli ajatellut asian ajattelemista, mutta sellainenhan ei koskaan johtanut mihinkään.
"Kuulostaa oikealta", hän vastasi, sillä niin se todella kuulosti. Olikin eri asia, mikä kaikki olisi kuulostanut oikealta Emilyn korvaan. Hänen olisi todella skarpattava biologiassa, tai hänet heitettäisiin ulos koulusta. Siitä koulusta, mitä Ephramkin kävi.
"Ehkä jos siihen vain kirjoittaa, että se on sukusolun jakautumista?" Emily ehdotti varovaisesti. Se oli hänen panoksensa. Seuraavaan kysymykseen hän kyllä keksisi vastauksen... Jos hän ei tiennyt sitä valmiiksi, hän voisi kirjaimellisesti keksiä sen. Se oli vähintä mitä hän saattoi tehdä, etenkin kun hän oli varsin hyvä keksimään asioita.
"Anteeksi", Emily sanoi äkkiä vielä varmuuden vuoksi. Hän tuijotti jonnekin Ephramin selän taakse, mutta kohdisti sanansa selvästikin pojalle.

[Fairytaler]

”Toivottavasti se onkin oikein”, Ephram vastasi hitaasti ja hieraisi silmäkulmaansa mietteliäänä. Hän arvosti Emilyn yritystä olla avuksi, mutta tytön ratkaisu ei tuntunut äärimmäisen toimivalta.
”Luulen, ettei se riitä”, hän sitten vastasi hieman vältellen, koettaen pitää äänensä mahdollisimman kohteliaana ja ystävällisenä. Nyt se ei kuitenkaan ollut vaikeaa, sillä Ephram todella tarkoitti olla kiltti. Emily oli edes yrittänyt auttaa ja se juuri teki tytöstä äärimmäisen kultaisen. Ephram ei aina tiennyt, tajusiko tämä ympäröivästä maailmasta mitään, mutta hänelle oli selvää, että Emily tarkoitti aina hyvää. Jotenkin tytöstä vain tiesi, ettei tämä olisi satuttanut kärpästäkään. Ei missään tilanteessa. Emilyn anteeksipyyntö sai Ephramin hieman surulliseksi ja hän vilkaisi tyttöä mietteliäänä, osaamatta sanoa mitään. Mahtoiko Emily todella uskoa, ettei voisi olla hyödyksi? Siltä tämä välillä kuulosti.

”Me voisimme laittaa siihen, että mitoosissa ja meioosissa syntyy eri määrä eri sukusoluja”, Ephram järkeili sitten keskityttyään jälleen rastin ratkaisemiseen.
”Kuulostaako se järkevältä? Yhtään?” hän sitten tiedusteli Emilyltä. Hän todella tahtoi, että tyttö tuntisi olevansa osa tiimiä, ja kaikkea muutakin. Hän katsoi Emilyä pitkästä aikaa suoraan ja rehellisesti. Hän ei ollut oikeastaan kertaakaan aiemmin sitä tehnyt. Tai ei ainakaan muistanut tehneensä.
”Kiitos”, Ephram sanoi sitten matalasti, tietämättä tarkalleen miksi. Ehkä hän vain tahtoi kiittää siitä, että Emily oli siinä. Oli paikalla. Oli… olemassa.

[Agitha]

"Joo", Emily myöntyi, kun Ephram ehdotti hieman paremmin muotoiltua ratkaisua tehtävään. "Onko se totta?"
Se, oliko Ephramin vastaus totta vai tarua, oli Emilylle aivan samantekevää. Hänen mielestään se kuulosti hienolta, ja olisi mennyt täydestä ainakin hänelle, joten miksei myös opettajille? Opettajat tosin tiesivät hieman enemmän asioita kuin Emily. Joskus vaikutti siltä, että he tiesivät kaiken kaikesta, sillä kovinkaan usein kukaan koulun yliälykkäistä oppilaista ei ollut onnistunut esittämään kysymystä, johon opettajalla ei olisi jo ollut vastausta. Emily tosin oli tutkinut asiaa, ja tullut siihen tulokseen, että opettajat lunttasivat. Hän ei ollut viitsinyt nostaa asiasta haloota, sillä se saattaisi hälyttää poliisit tai rehtorin hänen peräänsä, mutta joka kerta kun opettaja vilkaisi kansiotaan Emily tiesi, ettei kaikki ollut kunnossa. Hän ei tosin halunnut tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä, joten ennen kuin hän saisi käsiinsä yhden noista tummanvihreistä kansioista tai opettajan painoksista, hän ei paljastaisi havaintojaan kenellekään. Mutta kun hän saisi opettajan kiinni itse teossa...
Emilyn ilme värähti hieman, ja tarkkaavainen olisi saattanut huomata siinä eräänlaista intohimoista uhmakkuutta. Mutta kuten yleensä, ilme palasi täysin neutraaliksi sekunnin murto-osissa, ja tyttö päätti taas keskittyä olennaiseen, eli...
Ephramiin?
"Ole hyvä", Emily vastasi yksioikoiksesti Ephramin kiittäessä häntä jostain. Hän ei juuri sillä hetkellä muistanut, mistä Ephram häntä kiitti, mutta eiköhän se muistuisi hänen mieleensä jossakin vaiheessa. Turhasta hätiköimisestä seurasi vain... Turhaa hätiköimistä.


//Hieno viesti taas, puolet vaa jotain Emilyn salaliittoteoriointia... :D //