Life is a sexually transmitted disease

[Agitha]

Damien naurahti hieman kuullessaan Cassien vastauksen. Asian todellinen laita paistoi läpi toisen äänestä, mutta pieni, kiusoitteleva valhe oli oikeastaan mukavampi kuin rehellinen totuus. Niin kauan kun häntä vähäteltiin edes vitsillä, kaikki oli hyvin. Vuosien kokemus kertoi, että siinä vaiheessa kun ihmiset ryhtyivät kehumaan häntä rehellisesti, vilpittömästi, intohimoisesti, oltiin tunnemaailman suhteen pahassa pulassa. Edes Damien ei nauttinut siitä, kun joutui kieltäytymään mistään seksiä ja deittailua vakavammasta kerta toisensa jälkeen. Hän tiesi merkitsevänsä liikaa joillekin ihmisille, ja yritti parhaansa mukaan välttää tilanteita, joissa niin pääsi käymään. Damien halussi aiheuttaa iloa, ei murhetta.
Damien tunsi Cassin kevyen kosketuksen ihollaan, ja tuli lopullisesti siihen tulokseen, ettei hänen sillä kertaa kuulunut juosta pois. Hänen kuului jäädä, niin kuin Cass oli pyytänyt, vaikkei hän halunnutkaan täysin käsittää, miksi. Mihin Cass pyrki? Tiesikö hän itsekään?
Normaalisti Damien olisi aavistanut pahan, ryhtynyt varovaisemmaksi. Hän olisi ottanut etäisyyttä, pilannut tunnelman lopullisesti jollain sopimattomalla letkautuksella, ja lopulta paennut paikalta. Joissain tapauksissa hän olisi ehkä sanonut suoraan, ettei aikonut muuta kuin maata toisen kanssa. Mutta sillä kertaa hän päätti olla ajattelematta koko asiaa, eristi ajatuksen mielestään puoliksi tiedostamatta sitä itse. Hän ei halunnut sanoa nini Cassielle. Hän ei halunnut satuttaa Cassia, muttei myöskään torjua häntä. Epätoivoisesti hän yritti keksiä mielessään tekosyitä sille, miksi fyysinen kosketus puhtaasti romanttisessa mielessä ilman likaisia taka-ajatuksia oli hyvä idea. Hän ei keksinyt ainoatakaan, mutta päätti unohtaa senkin pikkuseikan.
Damien antoi Cassin koskettaa itseään, piti siitä, ja toisaalta oli tilanteessa täysin neuvoton. Kuinka hän olisi voinut ilmaista Cassille, että Damienin raja lepäsi siinä?
Damien säpsähti huomattavasti täysin vastoin tapojaan tuntiessaan toisen pojan huulten kevyen kosketuksen. Okei, hän kävi ylikierroksilla. Pahasti. Siitä ne muutamat ajatuksetkin johtuivat, jotka olivat käväisseet hänen mielessään ennen kuin hän oli päättänut unohtaa ne, vääristää ne, tuhota ne. Esimerkiksi se, ettei hän halunnut satuttaa, muttei myöskään tuottaa pettymystä Cassielle. Ja se, ettei hän halunnut Cassin näkevän kokonaiskuvaa, hahmottavan sitä, mikä Damien oikeastaan oli. Se, että hän halusi näyttää toiselle vain hyvät puolensa pitäen julmat tosiasiat omana salaisuutenaan. Se, että hän häpesi itseään ja toivoi olevansa ihmisarvoltaan suurempi jonkun toisen vuoksi. Mutta siihen hän katkaisi ajatuksensa kuin veitsellä leikaten. Ei enempää, ei etenkään kun hänen vieressään oli Cass. Asiakas. Pano. Cass. Cassie.
Onneksi Cass jatkoi puhumista, ja helpotti ajatusten keskittämistä muualle.
"Aa, hitto. En tiedä", Damien vastasi, ja virnisti vaihteeksi aidosti muistaessaan heidän pienen kepposensa. "Ehkä toivottaa minulle pikaista paranemista? Ja antaa varmasti kaksin verroin jälki-istuntoa rangaistukseksi lintsaamisesta. Me tulemme viettämään vielä monta tuntia yhdessä, Cass!"
Heillä ei ehkä ollut yhteisiä oppitunteja, mutta Damienilla oli luvassa kahdeksan jälki-istuntotuntia, mikäli hänen suhteensa käytettäisiin normaalia jälki-istunnon tuplaamismenetelmää. Ehkä Cass osallistuisi muutamille niistä.
"Ahm... Ja sori jos joudut minun takiani nyt vaikeuksiin", Damien sanoi sitten hieman vaikeana yllättävän omatunnonpuuskan vallassa. "Tai no minun ideani tämä oli. Kai. Mutta se oli sen arvoista, ainakin minulle."
Moinen tunnustus sai Damienin sydämen hakkaamaan hieman lujemmin, ja nopeasti hakkaava sydän sai hänet kiusaantumaan vielä hiukan lisää. Damien nielaisi.
Milloin hän oli viimeksi tunnustanut jotain rehellisesti? Milloin hän oli käynyt edes näin vakavaa keskustelua? Hitto, hitto, hitto... Väkisin vaimennetut hälytyskellot eivät lakanneet kalkattamasta.

[loveliina]

Damienin äänensävy, tämän julistaessa poikien vielä viettävän useita tunteja yhdessä oli lohdullinen, ja sai Cassien virnistämään kevyesti. Eli tämä ei ollu tässä, lopussa, lähelläkään sitä. Oli hassua miten Damien oli osannut valita oikeat sanat, mutta silti saanut ne kuulostamaan erillaiselta siihen nähden, miten Cass olisi se ulos päästänyt.
Mutta poika ei kyllä rehellisesti sanoen pystynyt kuvittelemaan Damienia ja itseään istumassa hiljaa ja kiltisti tunteja paikallaan jälki-istunnossa, ilman että niistä jokainen päätyisi siihen tasan samaan, kun missä nytkin oltiin. Olisi täysi mahdottomuus saada ikinä istuttua istuntojaan kunnialla loppuun, jos se aina päätyisi tähän. Mutta, ei Cass sillä. Paljon mielummin poika oli juuri nyt tässä, Damienin vieressä kuin jossain hikisessä luokassa odottamassa viimeisien minuuttien lipuvan kellossa eteenpäin. Useastakin syystä, eikä vain siitä ettäkö pääsi lintsaamaan yhden jälki-istunnon. Avainsana oli Damien, ja että Cass sai olla siinä. Aika oli juuri sillä hetkellä pysähtynyt, ei ollut kiirettä eikä ollut pakkoa, oli vain tämä hetki tässä ja oli Damien.
"Ei taida munkaan jälki-istunto kierre tästä parantua", Cass virnisti toiselle, patjanpuoleisen käden haparoidessa laskeutumaan toisen kämmenelle. Poika teki sen ajattelematta, aivan kuin käden olisikin aina kuulunut olla toisen kädessä. Pojan sormet painautuivat Damienin sormien rakoihin kevyesti, tämän kadottamatta katsettaan joka kohdistui tiukasti toisen kasvoihin.

Poika luuli kovaa tykyttäneen sydämensä rauhoittuneen, mutta seuraavien sanojen päästessä Damienin huulilta se löi usean kerran nopeammin saaden pojan katseen taas valppaaksi. Mitä Damien oli sanonut? Se oli ainakin sen arvoista ollut tälle...? Hitaasti, sanojen painautuessa pojan tajuntaan, lämmin hymy levisi Cassien koko kasvoille. Ei tämä ollut osannut odottaa Damienin sanovan mitään noin... Suorasti. Poika oli ajatellut toisen korkeintaan kiusaavan tätä muutamalla merkityksettömällä, mitään tarkoittavalla lauseella. Mutta oikea... tunnustus. Cass oli otettu, iloinen, onnellinen. Se sai pojan oman säällittävyyden tuntumaan vähemmän maailmaa kaatavalta. Cass ei ollut ainoa.
"Ei se mitään", Cass sanoi hymyillen leveästi ja kumartuen painamaan hellän suudelman toisen kaulalle. Poika tunsi sydämensä pakahtuvan millä hetkellä hyvänsä, Damien aika selvästi osasikin (yllättäen Cassien täysin) sanoa myös oikean asian oikeaan aikaan.
"Oli se sen arvoista mullekin", tämä lisäsi voimatta estää hymyään.

Milloin Cassiesta oli tullut näin... takertuva? Ei henkisesti sentään, mutta fyysisesti? Cass ei saanut otettaan toisestä höllentymään, vaikka kuinka olisi halunnut (mitä tämä tosiaan ei tehnyt). Cass halusi pitää Damienin siinä. Ja vaikkei sitä ääneen sanonutkaan, halusi että toinen tiesi Cassien haluavan. Sanat olisivat kuitenkin pilanneet kaiken, saaneet tilanteen kuulostamaan aivan väärältä, paljastaneet liikaa. Kosketus oli kaikki mihin poika pystyi, ilman että tunsi suurta häpeää itsestään.
"Mä oon paljon mielummin tässä sun kanssa ku..." Cassien huulet ehtivät sanoa ennen pojan oman sensuurin iskua. "Jossain... muualla."
Mutta mitä Cassien oli ollut tarkoitus sanoa, ennen kuin tämä epäröi ja muutti koko lauseen lopun? Poika oli siinä paljon mielummin Damienin kanssa, kuin ilman Damienia?

[Agitha]

Damien vilkaisi Cassia entistä hämmentyneempänä, kun hän tunsi toisen haparoivan otteen hänen kädestään. Ei hän vastaan kiemurrellut, mutta vilkaisi toista hieman kummaksuen. Tytöt pitivät toisiaan kädestä kiinni, ja ehkä jotkut imelät vastarakastuneet parit. Eivät (melkein) aikuiset miehet! Mutta jos Cass sen niin halusi... Hieman epävarmasti sormillaan Cassien kättä.

Cass näytti huolestuttavan tyytyväiseltä Damienin anteeksipyyntöön, joka oli päässyt lipsahtamaan häneltä ihan vahingossa. Hieman vaivaantuneena ja epätietoisena siitä, katuiko sanojaan vai ei, Damienkin hymyili. Mitä sitä turhaan katumaan tai murehtimaan, sillä tottahan hän oli puhunut. Totta hitossa hän oli mieluummin terveydenhoitajan tyhjällä vastaanotolla harrastamassa seksiä toisen nättipojan kanssa, kuin istumassa apaattisten luokkakavereiden kanssa jälki-istunnossa tuijottaen minuuttien kulua. Näin miellyttävässä jälki-istunnossa Damien ei ollut koskaan ollutkaan, ja se oli jo jotain se! Ulkoa päin hän saattoi olla kuin enkeli, mutta hänen sisällään asusti edelleen se sama rasavilli pikkuipoika, joten jälki-istunnot olivat aina olleet hänelle tuttu tapahtuma.
Tuntiessaan Cassien huulet kaulallaan Damien säpsähti, mutta ei (luojan kiitos) tällä kertaa säikähdystään. Hänen kaulansa vain sattui olemaan erittäin arka eräästä tietystä henkilöstä ja tämän henkilön hampaista johtuen, joten helläkin kosketus tuotti kipuaistimuksen.
"Laskepa fritsut", Damien kehoitti Cassia tuttu pilke silmäkulmassaan. "Muodostavatko ne sanan "Cass"? Päätit sitten merkitä minut omaksesi? Nyt kukaan ei halua tehdä minusta morsiantaan!"
Niinpä! Damienin puhtoisuus ja viattomuus oli nyt lopullisesti häpäisty. Edes koulupuvun siveellinen kaulus ei peittäisi jälkiä kunnolla, joten hän joutuisi todella kehittelemään vuosisadan peitetarinan. Opettajat tuskin olisivat riemuissaan huomatessaan oppilaan kaulan sinertävän kuin kypsä luumu kesken kouluviikon.
Jostain syystä se tosin ei häirinnyt Damienia sen kummemmin. Yleensä fritsuissa oli se huono puoli, että syöty kaula oli suunnilleen sama asia kuin sana "HUORA" tatuoituna otsaan, eikä se jostain syystä vetänyt ihmisiä puoleensa, mutta...
Niin no, se veti varmastikin Cassia puoleensa, ja ehkä se riitti siltä erää? Se oli vähän tyhmä ajatus, joten Damien päätti kääntää senkin päälaelleen. Cassin jälkiähän ne olivat, ja poika saisi lainata meikkivoidettaan, jotta Damien saisi ne peitettyä.

"Hei, tässä koulussahan on joku raja sille, kuinka usein saan istua jälki-istunnossa, vai mitä?" Damien kysäisi sitten ohjaten keskustelun takaisin turvallisemmille poluille taas kerran. "Mietin vaan, että koska terävän kieleni takia sain tuplattua jälki-istuntoni muutenkin. Jos tuplaan sen tarpeeksi monta kertaa, se varmasti yrittää jonkin rajan. Expotentiaalinen kasvu ja sitä rataa. Ehkä pitäisi istua pois pari..."
Kuinka Damien olikaan onnistunut yhden päivän aikana muuttamaan kaksi jälki-istuntotuntia kahdeksaksi? Oliko se hänen henkilökohtainen ennätyksensä?

[loveliina]

Cass naurahti toisen sanoille fritsuista ja morsiammista tuntien kuitenkin sen kauniin herkän hetken, jossa Damien osasi valita oikeat sanat katoavan yhtä nopeasti takaisin sinne jonnekin, mistä oli yhtäkkiä pinnalle päässyt. Cassie huokaisi hiukan päänsä sisällä, antamatta sen näkyä erityisemmin pintakuoressaan. Olihan se ollut hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Poika ei voinut olla edes varma tulisiko se koskaan takaisin... Hiton Damien.
"Hmm... Sori. Nyt sun on pakko sitte mennä vihille mun kanssa niin kauan ku mä vielä huolin sut", tämä virnisti liikahtaen muutaman merkitsevän sentin kauemmas toisesta. Cass joutui tekemään tämän pakottaen jokaista solua itsestään haluttoman mielensä vuoksi, että sai ylipäätään liikuttua, mutta niin oikeasti oli parempi. Poikahan käyttäytyi aivan typerästi, kun ei muka pystynyt päästämään irti Damienista. Kun vain ripustautui toisen kaulaan omistushaluisesti kun mikäkin... tyttö! Hyi, tyttöpöpöjä! Cass oli ällö, ei ihme jos hetki oli mennyt ohi niinkin vikkelään. Damien oli täysin oikeutettu hot n' cold -käyttäytymiseensä, jonka perässä pysyi vain harvempi. Cass myönsi, ettei kuulunut tähän ryhmään.

"Hmm joo", Cass myönsi toisen puun takaa tulleeseen kysymykseen, jolla puheenaihe vaihtui melkein kuin huomaamatta. Melkein.
"Se on 50, sen jälkeen heitetään ulos", Cass sanoi kokemuksen syvällä rintaäänellä. Poika oli kuullut saman saarnan siitä, miten tämän jälki-istuntojen määrä ei saisi enää nousta jo niin monta kertaa, ettei hevin unohtanut sitä maagista numeroa 50, joka jälki-istunnoissa tarkoitti leikin loppua, erottamista ja merkintöjä pysyviin koulutietoihin ja niin edelleen. Cassie ei onneksi yleensä harrastanut jälki-istuntojen väliin jättämistä, eikä tämän istunnot siksi moninkertaistuneet päivän sisällä yleensä kertaakaan, toisin kuin toiselle oli tainnut käydä. Mutta sen käsityksen perusteella, joka Cassiella oli Damienin jälki-istunto historiasta, ei toisella voinut vielä kauheaa hätää olla. Kunhan tosiaan istui niitä pois ennen kuin luku keräisi itsestään itseensä lopun tarvittavan erotukseen.
"Ei mullakaan oo kauheesti varaa jättää niitä kauheen usein istumatta", Cass myönsi ja virnisti uudelleen. Poika veti hitaasti toisen kätensä Damienin rintakehältä, jättäen sen vielä lyhyeksi hetkeksi lepäämään toisen olkapäälle. Cassien teki mieli huokaista ja syvään, mutta sen sijaan poika piti pokkansa eikä näyttänyt harmistuneisuuttaan ulos. Ei Damien ollut tehnyt mitään väärää, ja jos joku oli niin Cass itse. Poika saisi syyttää vain itseään, kun yritti yhtään mitään.

Nielaisten lyhyesti Cass irrotti otteensa toisen kädestä, jolla molemmat tämän omista käsistä lepäsivät, toinen olkapäällä ja toinen kämmenellä. Sanomatta mitään Cass kampesi kankeasti itsensä istuma-asentoon, katsomatta hetkeen Damieniin päin.
Cass halusi... suihkuun. Suihkuun, omaan huoneeseensa ja rauhaan, miettimään asiat puhki. Pörröttäen takaraivonsa hiuksia Cass venytti hiukan ylävartaloaan. Poika tunsi muutenkin kehossaan väsymyksen, eikä lupaisi mitään sen suhteen, että pysyisikö kauaa hereillä päästyään omaan sänkyynsä.
Poika irrotti kondomin ja heitti jalkansa sängyn reunan yli pystyäkseen vetämään sekä alus- että päällyshousujaan ylemmäs, pystymättä estämään hiljaista huokausta karkaamasta huulilta. Hiton Damien.

[Agitha]

"Oi, oliko tuo kosinta?" Damien kysyi viattomasti silmät loistaen juuri kositun neitsyen autuasta onnea. "Tottakai minä tulen vaimoksesi, vaikka tietysti sormuskin olisi voinut olla ihan kiva lisä. Vaikka minun pitää kertoa sinulle jotain... En ole se ihminen, joka luulet minun olevan", hän jatkoi dramaattisesti paljastamatta millään tavalla, että oikeastaan joka sana (paitsi kosintaan suostuminen) piti paikkansa. Jos Cass olisi tiennyt koko totuuden ja vain totuuden, ilman mitään kaunisteluja tai pehmennyksiä, hän ei olisi kosinut Damienia edes leikillään. Oikeastaan hän mitä luultavimmin olisi pysynyt pojasta niin kaukana kuin mahdollista, sillä mitä likaisiin ja saastuneisiin ihmisiin tuli... No, Damien piti kyllä huolta yleisestä hygieniastaan, mutta likaisuutta oli monenlaista.
Oli hyvin harvinaista, että Damien sillä tavalla sortui itsesääliin. Joskus vuosia sitten hän oli saattanut olla hyvinkin tunteikas seksin jälkeen ja pohdiskella milloin mitänkin, inhota itseään, tuntea itsensä saastutetuksi, potea irrallisuutta muusta maailmasta ja kokea olevansa yksinäisempi kuin kukaan koskaan oli ollut. Ne tunteet olivat kuitenkin aina menneet ohi viimeistään seuraavana päivänä, ja Damien oli oppinut, että ne olivat vain väliaikaisia. Hetken illuusio, mikä johtui milloin minkäkin hormonipitoisuuden heilahtelusta, joka katosi itsestään ajan kanssa. Sen vuoksi hän oli lopulta jättänyt syntisyydenpelkonsa huomiotta, ja hiljalleen tunteet olivat kadonneet kokonaan.
Ja sitten Cass onnistui jollain ihmeen konstilla kaivamaan esiin varjon niistä tunteista, joista Damien oli joskus kärsinyt. Vaikka se olikin vain varjo, se oli häiritsevä. Ja miten toinen poika sen oli tehnyt? Puhumalla naimisiin menosta! (Oikeastaan Damien oli aloittanut sen, mutta Cass oli epäreilusti jatkanut.) Damien alkoi hyvin vakavasti epäillä olevansa nainen pojan kehossa, sillä murrosikäisen pojan tunteet eivät tasan ailahdelleen niin paljon ja vielä sellaiseen suuntaan. Miten ihmeessä kukaan sai Damienin katumaan syntejään puhumalla synneistä suurimmasta, avioliitosta! Sitoutumiskammoisen ikisinkku Damienin, joka flirttaili jopa naapurin koiran kanssa (tosin vain humalassa, ja hän oli todella luullut, että koira oli flirttaillut takaisin)? Damienin, joka ei viitsinyt edes yrittää seurustella vakavasti, vaan torjui kaikki ehdotukset suoralta kädeltä miettimättä kahdesti?
Damien tunsi hyvin harvoin tarvetta juoda päänsä täyteen, mutta jostain syystä se olotila alkoi vallata hänen mieltään. Hänen olisi selvästi tyhjennettävä päänsä (ja siinä ohessa varmaan mahalaukkunsa, sillä edellisistä känneistä oli oma aikansa), sillä hän ajatteli kuin viimeisiä nuoruusvuosiaan elelevä sinkkunainen. Tai pelkäsi ajattelevansa. Tai pelkäsi tulevansa ajattelemaan.
Okei. Se häistä. Häät olivat huono idea. Pokerinaama sen sijaan oli oikein hyvä idea, ja sen Damien piti.

"Ou, kiva. Eli jos minulla on nyt kahdeksan jälki-istuntotuntia, voin lintsata vielä kerran, jolloin niitä on 16, kaksi jolloin niitä on 32 ja... Jep. Siinä se sitten olikin. Hups."
Hups tosiaan. Sain Walden'sissa ei ollut varaa rötöstellä, vaikka toisaalta koululla ei ollut myöskään varaa erottaa yhtä huippuoppilaistaan. Ehkä Damien ja koulu pääsisivät yhteisymmärrykseen asiasta.
"Me tosiaan nähdään jälki-istunnossa", Damien totesi nyökytellen päätään. "Söpöä. Oma pikku perinne."
Cass vetäytyi kauemmas juuri kun Damien oli alkanut tottumaan toisen kosketukseen. Hän olisi ehkä ollut harmissaan asiasta, ellei jääräpäisesti olisi pitänyt kiinni mielipiteestään kuhertelusta ajanhukkana, ja jollei kello olisi jatkuvasti kirinyt eteenpäin.
Cass nousi istumaan selin Damieniin, ja Damien käytti tilaisuuden hyväkseen pyyhkiäkseen roiskeet pois vatsaltaan. Sitten hän kiersi huoneen ympäri keräten vaatekappaleen sieltä ja toisen täältä, ja puki lopulta päälleen hämmästyttävän nopeasti. Koulupuvun pukeminen nopeasti oli monellakin tavalla hyödyllinen taito. Esimerkiksi aikaisina aamuherätyksinä hän sai nukkua niin pitkään kuin vain saattoi, ja hätätilanteessa hänen ei tarvinnut paeta kiusallisesti tilanteesta ilkosillaan.
Hän kuuli Cassien hiljaisen huokauksen, muttei reagoinut siihen mitenkään. Morkkis? Tyttöystävä? Muita murheita? Se ei ollut hänen asiansa, ellei toinen tehnyt siitä sellaista. Toki Damien oli valmis leikkimään pyskologia aina tarpeen mukaan, mutta se ei kuulunut hänen vapaaehtoisiin harrastuksiinsa.
Ohimenevä ajatus tyttöystävästä taas... No, tyttö-parka. Cass tuskin oli sinkku.
"Kannattaakohan meidän käydä vielä sen opettajan luona selittelemässä, vai karataanko vain paikalta?" Damien pohti ääneen täysin päinvastaisia asioita ajatuksiensa kanssa. "En oikeastaan tiedä, ollaanko me pahemmassa pulassa jos me luikitaan karkuun ja annetaan opelle aikaa leppyä, vai jos astumme suoraan lohikäärmeen kitaan aseenamme rehellisyyden kilpi."
Oli selvää, että he tekivät jo lähtöä, joten puheiden kääntäminen siihen suuntaan ei ollut epäystävällistä.
Yllättyen asiasta itsekin, Damien huokaisi hiljaa. Ehkä huokaukset tarttuivat, kuten haukotukset, tai jotain. Joka tapauksessa huokaus johti siihen, että Damien tunsi olonsa jotenkin vajaaksi. Ikään kuin hän olisi unohtanut tehdä jotain. Keksimättä mitään muutakaan ratkaisua ja paikatakseen tämän häirisevän mustan aukon hän asteli Cassien eteen. Miksi? Se nyt vain oli ensimmäinen asia, mikä hänelle juolahti mieleen.
Sanomatta sanaakaan Damien kohotti toisen kätensä, ja asetti toisen kätensä pojan olalle. Hän painoi kevyen suudelman toisen pojan huulille miettimättä eleen epäloogisuutta sen enempää. Hän oli vapaa mies, ja sai tehdä kuten häntä milloinkin huvitti! Edes Damienilla ei ollut oikeuksia tuomiota hänen tekojaan.

[loveliina]

Damienin esittämä kysymys sai väsymyksen tuntumaan yhä selvemmin, niin, tilannehan ei sinänsä ollut vielä selvä kaikkien osapuolien suhteen. Opettaja oli jäänyt miettimään omiaan kaksikon kadotessa terveydenhoitajan huoneseen, eikä Cassie todellakaan ollut varma, mitä tuon päähän oli jäänyt pyörimään. Ensin poika oli esittänyt kastelleensa housunsa, ilmestynyt mystisesti vessasta jossa oli pitänyt olla Damien, ja sitten vielä hämmentänyt raukan mielen niin, ettei opettajalle varmaankaan ollut jäänyt selväksi kumpi Cass oli nyt kaksikosta, Miwa vai Jones. Onneksi pojalla ei ollut kyseisen opettajan tunteja, joten tämän ei tarvitsisi kohdata tätä silmästä silmään, selittää yhtään mitään. Cassie ei tiennyt oliko Damien yhtä onnekas, mutta ei alkanut tiedustelemaan. Kyllä toinen saisi puhuttua ainakin itsensä ulos pussista kuin pussista.
"Ehdottomasti karataan paikalta", Cass sanoi hieraisten kädellä otsaansa väsyneesti ja noukki lattialta paitansa. "Annetaan sen rauhottua ja unohtaa yksityiskohdat, joita voidaan sitte myöhemmin väritellä sen mieleen, muistuttaa kaikesta ja saada koko juttu kuulostamaan ihan eriltä", poika sanoi työntäen käsiään hihoista sisään. Napitus tuntui erityisen vaikealta - se vaati liikaa keskittymiskykyä, jota pojalla ei tahtonut riittää. Cass tunsi mielensä kuhisevan miljoonan ja yhden kysymyksen parissa, mutta hassua oli kuinka yhteenkään selvään ajatukseen poika ei tuntenut pystyvänsä kajoamaan kunnolla. Ne vain olivat siinä, aivan pojan edessä, mutta silti niin kaukana ettei niitä voinut kuulla.

Cassie sai juuri tärkeimmät napit kiinni, ilman että paita edes meni juoponnapeille, tuntiessaan Damienin käden laskeutuvan olalleen. Cass nosti katseensa yllätyneenä, sillä ei ollut huomannut poikaa, tai tajunnut toisen liikkuneen sängyn tälle puolelle, pojan yhä istuessa sen reunalla. Cass oli kai sittenkin vajonnut ajatuksiinsa, saamatta niistä kiinni, kuitenkin siinä määrin, että hetkeksi oli kadottanut maailman ympäriltään. Damienin syytä sekin - tavallaan - oli, sillä toisen takia pojan mieli kuhisi kysymyksiä. Cass ei ehtinyt sanoa mitään, Damienin jo painaessa kevyen suudelman tämän huulille.
Ei ollut reilua! Mikä oikeus Damienilla oli ensin saada Cassien sydän täysin... no jos ei ihan palasiksi niin hyvin epävarmaksi itsestään, jäätymään, pysähtymään ja sitten heti seuraavassa hetkessä sulattaa se ilman, että siinä olisi mitään omituista. Äh...! Hiton Damien, hiton Damien!
Mutta... hiton ihana Damien. Ei Cass voinut sitä itseltään kieltää. Toi voi, ja kielsikin suurimman osan ajasta, mutta silti.

Huulten kosketuksen päättyessä Cass avasi silmänsä nähdäkseen toisen kasvot. Poika antoi huulilleen levitä sen pienen, väsyneen virnistyksen, joka kertoi että kaikki oli hyvin.
Niin, Cass vain oli hiukan idiootti välillä eikä huomannut, että mikään ei oikeasti ollut mennyt vikaan. Ja että loppujen lopuksi kaikki oli mennyt juuri niinkuin pitikin. Cassiella oli ollut hauskaa, Damienilla oli ollut hauskaa, heillä oli ollut niin hauskaa, että varmaan tulevaisuudessa viettäisivät lisää hauskoja hetkiä yhdessä. Ja sehän oli kaikki, millä oikeastaan oli väliä. Välillä pojalla oli vain taipumus tehdä kaikesta vaikeampaa itselleen kuin se todellisuudessa oli...
"Hei muuten, anna sun numero", Cass muisti yhtäkkiä ja kaivoi kännykkänsä taskustaan ojentaen sen toiselle mutkattomasti. Cassiella ei tainnut olla muita tapoja kysyä sitä, eikä sitä oikeastaan tiennyt milloin tulisi tarvitsemaan Damienin numeroa. "Näppäile siihen vaa", tämä sanoi ja nousi hakemaan kenkiään, jotka oli sopivasti jättänyt huoneen toiselle puolelle. Muisto vessassa uiskennelleesta nahkakengästä sai pienen irvistyksen kohoamaan pojan huulille tämän tassutellessa huoneen poikki.

[Agitha]

Damien nyökytteli päätään ja virnisti itsekseen kuullessaan Cassien pomminvarman toimintasuunnitelman. Ainakin siinä oli järkeä, ja jostain kumman syystä tuntui erittäin loogiselta, että kaksi enkelimäistä poikaa saisi vanhan naisopettajan uskomaan vaikka Saatanaan, jos niikseen tuli.
"Olet ilmeisesti tehnyt tätä ennenkin?" hän kysyi uteliaan pirteästi odottamatta vastausta kysymykseensä. Ei se häntä oikeasti kiinnostanut, eikä hän oikeastaan edes halunnut tietää Cassien historiasta. Ehkä (vaikkakin epätodennäköisesti) se olisi samanlainen kuin Damienilla.

Koska Damien ei itsekään tiennyt, miksi oikeastaan oli suudellut toista, oli helpottavaa huomata, ettei Cass pienestä hymystä päätellen ottanut sitä kovin vakavasti. Damien oli hieman liian uupunut toiseen erään, joten Cass ei onneksi pitänyt hänen pientä ystävällistä elettään kutsuna tai pyyntönä jatkamaan. Eikä toivottavasti minään muunakaan. Suukkohan se vain oli, eikä Cass voinut mitenkään tietää, ettei Damien suudellut ihmisiä huvikseen. Seksin ulkopuolella hän suuteli muita ärsyttääkseen tai aiheuttaakseen hämmennystä, ja joskus hänen huulensa käväisivät ystävien huulilla silkasta ilosta tai kiintymyksestä (jos kaverillista seksiä ei otettu mukaan laskuihin), mutta vaikka hän jakeli suudelmia yhtä avoimesti kuin muitakin hellyydenosoituksia, ei edes hän suudellut ketä tahansa.
Cass ei, ikävä kyllä, millään muotoa kuulunut hänen ystäväpiiriinsä, sillä sentään jotkut elämäänsä kuuluvat ihmiset Damien valitsi tarkoin, eikä hän halunnut tehdä hätiköityä päätöstä ystävyydesta muutaman tapaamisen perusteella. Hitto, eiväthän he tienneet edes toistensa ikää, ja sukunimetkin olisivat jääneet mysteeriksi, ellei opettaja olisi käyttänyt niitä. Mutta jos Cass ei ollut hänelle ystävä eikä vihollinen, niin mitä jäi jäljelle? Pano? Mutta Damien ei yksinkertaisesti suudellut panojaan! Hetken mielijohdekaan ei ollut kovin ystävällinen nimitys.
Pieni huolestuneisuus oli saattanut juuri paistaa läpi Damienin pokerinaamasta, joten varmuuden vuoksi hän hymyili. Hän yritti keksiä jotain nokkelaa sanottavaa rikkoakseen oman vaivaantuneen tunnelmansa taas kerran, mutta Cass ehti puhua ensin.
Damien naurahti, mutta hieman ilottomasti.
"Minkä niistä? Minulla on neljä kännykkää, ja kolme niistä on kiinni suurimman osan ajasta", hän selitti rehellisesti. Hänellä oli neljä kännykkää ja neljä numeroa, joista kolme olivat lähes käyttämättömiä. Ne olivat olemassa vain, jotta Damienilla olisi jonkin numero, joka antaa ihmisille, joita hän ei enää koskaan tapaisi.
Hän istahti Cassien viereen pedille, ja otti vastaan ojennetun puhelimen.
"Saat sen henkilökohtaisen", hän sanoi sitten, ja näpytteli numeron näytölle tallentaen sen puhelimen muistiin etunimellään. "Olen tosin vähän huono vastaamaan siihenkin, joten kannattaa laittaa viestiä, jos on asiaa. Yritän vastailla, kun ehdin."
Damien tiesi varsin hyvin kärsivästä yleisestä teinipoikien keskuudessa leviävästä epidemiasta, joka teki puhelimeen ja tekstiviesteihin vastaamisen melkein mahdottomaksi tehtäväksi. Jos hän onnistui lukemaan viestin ajoissa, hän unohti vastata siihen.
"Laita minulle viestiä, niin poimin numerosi siitä", Damien huikkasi huoneen toiselle puolelle ja nousi seisomaan Cassien puhelin toisessa kädessään. Hän oli juuri todistanut äskeisen teoriansa todeksi toteamalla, ettei hänen puhelimensa ollut paikallaan housujen taskussa. Hän etsisi sen myöhemmin.
"Ja huoneeni numero on ysi", hän lipsautti vielä, vaikkei oikeastaan ollut ajatellut paljastaa tätä tarpeetonta tietoa Cassille. Poika olisi saanut sen tietoonsa kuitenkin, jos olisi halunnut.

[loveliina]

Cassien toinen kulma kohosi Damienin kertoessa, että tällä oli useampiakin puhelimia ilmat että oikeastaan käytti suurimpaa osaakaan niistä. Miksi ihmeessä? Mihin Damien tarvitsi niin montaa puhelinta jos...
Ai, no antaakseen vääriä numeroita. Niin no se. Kyllä Cassiekin oli sitä joskus harrastanut, mutta ei tämä nyt sentään useampaa puehlinta sen vuoksi ollut ostanut, kunhan kirjoitti viimeisen numeron aina väärin tai antoi suoraan, jonkun ystävänsä numeron - vitsinä. Mutta antoiko Damien nyt Cassielle oikeasti henkilökohtaisen numeronsa vai vain jonkun niistä joihin ei kuitenkaan vastaisi? Cassie ei sanonut mitään, mutta tämän mieleen hiipi epävarmuus. Uskaltaisiko poika edes soittaa numeroon, jos se menesi kuitenkin aina vastaajaan, ja viikkojen päästä Damien huomatessaan nauraisi sille, taas joku urpo soittanut hänen hämäyskännykkäänsä.
"Joo, no jos sulla on mulle asiaa", Cass sanoi kääntyen ympäri saatuaan kengät jalkaansa, niin että näki jälleen toisen kasvot.
"Niin mut kyllä saa kännykällä kiinni koska vaa, missä vaa", poika virnisti vastapainoksi toisen lausahdukselle siitä, ettei kannattanut soitella vaan lähettää viestejä, että saisi toista koskaan kiinni. Cass saattoi jättää mainitsematta, että ihan oikeasti kantoi puhelintaan mukana, kuin se olisi yksi raajoista. Hyvä kun ei suihkussakin tekstannut. Poika oli puhelimensa kanssa niin läheinen, että kirjaimellisesti, Damien saisi Cassien kiinni missä vain, milloin vain halutessaan.

"Joo mä laitan jotain", Cass myöntyi astellessaan takaisin Daminin luokse ja otti puhelimen takaisin itselleen, tunnettua jo hiukan tuskaa ja ikävää kun se ei ollut omissa kätösissä. Poika selasi äkkiä kohtaan D nimilistassaan ja näki Damienin nimen ylimmäisenä. Nyökäten itsekseen tämä sulki näppäinlukon ja sujautti puhelimen taskuunsa. Cassien mieli keskittyi hetken miettimään, milloin olisi soveliasta lähettää spämmi-viesti toisen puhelimeen, ilman että se vaikuttaisi takertuvalta. Poika yritti saada asenteensa esille, joo teen sen kun ehdin, mutta sisällä silti laski sekuntteja. Ehkä illalla, kun muistaisi ''vahingossa'' jo melkein unohtaneensa? Kyllä, illalla siis.
Cassie hymyili toiselle tämän sanojen myötä, Damien asui huoneessa yhdeksän. Selvä, pistetäämpä korvan taakse, pahan päivän varalle. Jos toinen ei vaikka vastaisi viesteihin, ja olisi jotain... Asiaa.
"Ja mä asuin kakkosessa", Cass sanoi virnistäen samalla, kun teki sormillaan victory-merkin, vaikka muisti maininneensa huoneensa numeron aikaisemminkin, ihan vain ettei Damien unohtaisi. Poika kumartui noukkimaan laukun olalleen, ja katsahtaen vielä Damieniin kumartui ja päätti painaa lyhyen suudelman toisen otsalle, antaen kätensä laskeutua toisen hiuksille.
Mitäs oli niin lyhyt.

Pörröttäen Damienin hiuksia, Cass virnisti.
"Nähdään, Damien", tämä sanoi kallistaen päätään. Sillä pojat vielä näkisivät, Cassiella oli siitä vielä vahvempi tunne tällä kertaa kuin viimeksi. Nyt he eivät voisi enää unohtaa toisiaan, Damien ei voisi unohtaa Cassieta. Niin ei vain käynyt enää.
Ottaen muutaman keveän askeleen kohti ovea Cass tunsi olonsa... helpoksi tai ainakin helpommaksi. Niin kuin mikään murheista ei enää painaisi niin paljon. Jännä juttu. Poika avasi oven lukostaan ja veti sen auki. Astellen käytävään Cass mietti, että kävisi oikeastaan ensin vielä röökillä, ennen kuin palaisi asuntolalle. Hassua sekin, sillä yleensä tähän iski himo tupakalle vain jonkin kriisin sattuessa tielle - kun hiukset olivat huonosti tai kun joku kuoli. Damien... oliko tuo pojan oma pieni kriisi?

//cassiiiiiee's out sii? new game sii? ::::::::: D //