Odottamattomat

[Agitha]

Emily katseli ihmisiä, ja erityisesti heidän pukujaan. Hän oli kiinnostunut tyttöjen mekkojen ja hameiden laskoksista, ja hänen onnekseen tarjolla oli helmoja monenmoisessa asennossa. Joku tyttö nousi jonkun pojan reppuselkään, ja Emily painoi kankaan liikkeet mieleensä. Erilaiset kankaat käyttäytyivät hyvin eri tavoin, ja oli haaste opetella ne kaikki. Juhlat inspiroidat Emilya piirtämään vaatteita. Ainakin juhlista oli jotain hyötyä, sillä ne inspiroivat Emilya niin monella tavalla.
"Hmm?" Emily ynähti kysyvästi, kun Ephram kysyi, pitikö hän salissa soivasta musiikista. Emily ei ollut keskittynyt musiikin kuunteluun erityisemmin, ja oikeastaan salin musiikki oli ollut vain taustamelua. Nyt hän keskitti huomionsa siihen. Hän ei ollut kovin musikaalinen. Jokin musiikki kuulosti hauskalta, mutta hän ei ollut erityisen kiinnostunut musiikista. Hän kuunteli musiikkia tarkkaan hetken, ja tuijotti maata sillä aikaa. Sitten hän käänsi katseens Ephramiin päin.
"En minä tiedä", Emily vastasi. Hän ei osannut sanoa, pitikö musiikista vai ei. Se tuntui ihan mukavalta korvissa, ja ei siinä ollut mitään vikaa, mutta riittikö se pitämiseen? Musiikkia ei voinut arvioida samalla tavalla kuin vaikkapa piirroksia. Ainakaan Emily ei voinut.
"Mutta se kuulostaa ihan hyvältä."
Häntä harmitti, ettei hän voinut vastata Ephramin kysymykseen selkeämmin. Ephram varmaankin halusi puhua musiikista, mutta Emily osasi puhua vain niistä aiheista, joista hän tiesi. Mutta ehkä aiheet voisi jotenkin yhdistää...
"Voikohan musiikkia maalata?" hän kysyi pienen miettimistauon jälkeen. Voisiko siveltimen vetojen äänistä säveltää kappaleen? Tai voisiko jonkun laulun piirtää paperille? Jotkut laulut herättivät Emilyssa mielikuvia, ehkä hän voisi maalata ne mielikuvat.

[Fairytaler]

Ephram hädin tuskin kuuli Emilyn vastausta. Sillä ei ollut niin väliä hänelle. Tietysti Emilyn mielipiteet merkitsivät, mutta hänen kysymyksensä oli ollut vain pinnallinen ja sellainen, joka tarvittiin keskustelua avaamaan. Keskustelu oli kuitenkin aika hankala aloittaa, jos ei kuunnellut toisen vastausta ja Ephram katui sitä välittömästi. Hänen otsansa oli hiukan rypyssä kun hän käänsi katseensa Emilyyn ja hymyili hiukan anteeksipyytävänä. Hän oli jo aikeissa sanoa, ettei ollut kuullut ja pahoitella omaa poissaolevuttaan, kun Emily jo vaihtoi puheenaihetta ja sai Ephramin pysähtymään miettimään. Voisiko musiikkia maalata? Entä maalauksia säveltää? Hänestä tuntui, että se voisi onnistua. Maalaukset ja musiikki eivät olleet aivan niin kaukana toisistaan, kuin olisi voinut kuvitella. Musiikki loi maailmoja, samoin kuvataide. Olihan mahdollista säveltää sanoja ja piirtääkin niitä, joten kai värit ja kuvat saattoi soittaa ja musiikin piirtää.
"Minä uskoisin niin", Ephram vastasi ja katsoi Emilyä. Hän joutui katsomaan alaviistoon, mutta se ei häirinnyt. Hän ei ollut kuitenkaan niin kauhea hujoppi, kuin esimerkiksi Alex, mutta ei hän lyhytkään ollut. Keskimittainen.
"On varmaan ihan yhtä yksinkertaista maalata musiikkia, kuin siitä on kirjoittaakin", Ephram mietti. Yllättäen hän ei tehnytkään minkäänlaista liikahdustakaan siihen suuntaan, että olisi raapinut silmäkulmaansa tai hieronut kasvojaan. Hänen kätensä olivat puuskassa hänen rinnallaan, ehkä hievan torjuvina, mutta hänen kasvonsa ja erityisesti silmänsä olivat avoimet. Emilyn seurassa oli vain helppo rentoutua.

[Agitha]

Emily nyökäytti vähän päätään, ja unohtui taas miettimään.
Ei, hän oli edennyt liian pitkälle. Oli otettava takapakkia, ja aloitettava alusta. Ennen kuin hän kykeni miettimään, saattoiko musiikkia maalata, hänen täytyisi selvittää, mitä musiikki oli. Oliko se ääniä? Oliko se tiettyjen äänien yhdistelmä? Se ei tuntunut riittävän määritelmäksi. Jos musiikki kykeni luomaan mielikuvia, siinä täytyi olla jotakin muutakin. Musiikissa oli sisältö, ja pelkissä äänissä ei ollut muuta kuin värähtelyä.
"Mitä musiikki on?" hän kysyi Ephramilta.
Ephram jos joku tietäisi. Ephram oli koulussa musiikin takia, joten hän ymmärsi musiikkia yhtä hyvin kuin Emily ymmärsi maalaamista. Ja Emily ymmärsi maalaamista.
"Ehkä minä maalaan joskus sinun musiikkiasi", hän sanoi sitten. "Sitten kun olet säveltäjä."
Ja sitten Ephram voisi säveltää kappaleita hänen maalauksistaan. Se toimi varmaan niinkin päin. Ehkä ei haitannut, että Emily ei ymmärtänyt musiikkia. Hän ymmärsi maalaamista, ja Ephram musiikkia. Kai he voisivat yhdistää ymmärryksensä.
Saliin tuli koko ajan lisää ihmisiä, ja jotkut käyttäytyivät vähän typerästi. Emily tiesi, että se johtui myrkytetystä boolista.
"Mennäänkö ulos?" hän kysyi seisoskeltuaan hetken omissa ajatuksissaan. Sisällä oli ehkä vähän liian kuumakin. Sitäpaitsi ulkona oli hyvä sää, ja oli mahdollista, että taivaalla olisi jo tähtiä. Ja ulkona oli enemmän tilaa ja vähemmän ihmisiä. Siellä oli aina mukavampaa.
"Tullaan takaisin sitten kun tulee nälkä."
Loistava suunnitelma.

[Fairytaler]

Ephram hämmentyi Emilyn kysymystä. Mitä musiikki oli? Miten tyttö oletti, että hän osaisi vastata sellaiseen kysymykseen? Vai olettiko edes? Ephram mietti. Musiikki oli ääniä. Ja äänet olivat värähtelyä. Ja kun äänet värähtelivät eri taajuuksilla, tuli eri korkuisia säveliä ja kun... Ephram oli jo aikeissa avata suunsa selittääkseen kaiken fysikaalisesti, mutta sulki sen sitten, kun tajusi, ettei kysymys, saati vastaus, ollut aivan niin yksinkertainen. Näin Emily olisi varmasti voinut sen itsekin selittää, mutta se, mihin hän Ephramia tarvitsi, piti olla jotain erilaista.
"Musiikki on pala ihmisen, säveltäjänsä, sielua. Siinä on elämää ja rakkautta. Se antaa ihmisille, vähän eri tavalla jokaiselle, mutta se ehkä siinä on se hienous", Ephram vastasi lopulta hitaasti. Hänen otsansa oli miettiväisissä rypyissä ja hän käänsi katseensa hetkeksi sivuun, ennen kuin käänsi sen taas Emilyyn. Tyttö oli onneksi sellainen, ettei varmasti olisi nauranut, vaikka Ephram olisi sanonut mitä. Hölmönä tämä häntä saattoi pitää, mistä sitä tiesi, mutta nauraisi ei. Ephram oli tästä erittäin kiitollinen, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen sanoilleen naurettiin. Se oli ehkä vähän itsekeskeistä, mutta hän ei ymmärtänyt juurikaan vitsailun päälle. Se oli vain hänen omia, henkisiä ongelmiaan. Häntä itseään tosin huvitti Emilyn sanat hänen tulevasta säveltäjänurastaan. Ephram oli tietääkseen sanonut, että sellainen tuskin tulisi toteutumaan, mutta Emily tuntui jääräpäisesti pitävän kiinni kuvitelmastaan.
"Niin, ehkäpä minä sävellän joskus sinun maalauksiasi", hän nyökkäsi ja hymyili hiukan.

"Mennään vain", Ephram myöntyi Emilyn ehdotukseen ulosmenosta. Se oli oikeastaan aika fiksu ajatus. Sisällä oli turhan kuuma ja meluisa. Ephram ei juurikaan pitänyt juhlista. Ne kävivät jollain tavoin raskaaksi hänelle, vaikkei hän itsekään ymmärtänyt sitä. Eihän hän ollut kovin epäsosiaalinen, vain hieman liian vakava muiden ihmisten makuun. Ilmeisesti. Vaitonaisena Ephram tarttui Emilyn käteen ja vilkaisi tätä, että kaikki oli kunnossa. Sitten hän lähti kulkemaan salin poikki, pujotellen ihmisten väleistä ja varoen kehenkään törmäämistä. Hän vilkaisi suurinta ruuhkapesäkettä, tarjoilupöytää, ja jähmettyi puolimatkaan. Hänen silmänsä rekisteröivät jotakin, mitä hän ei olisi ikinä tahtonut nähdä. Celia roikkui Alexin kravatissa ja he olivat lähellä toisiaan. Sitten tyttö päästi irti ja hetken päästi Alex kahmaisi tytön halaukseen. Ephram haukkoi henkeään ja sulki silmänsä. Se ei saanut olla totta. Ei. Ei. Ephram hieroi kasvojaan ja lähti sitten pois. Hän harppoi aivan liian lujaa seuralaisensa pituuteen ja vauhtiin nähden ja pysähtyi vasta kun pääsi ulos. Hän veti syvään henkeä ja painoi kätensä uudelleen kasvoilleen. Hän ei tajunnut, mikä oli mennyt vikaan.

[Agitha]

Ephram tarttui taas hänen käteensä, ja johdatti heidät ulos salin ovesta. Tällä kertaa Emily ihmetteli elettä vähän, sillä siitä oli tulossa toistuva. Toisaalta Emily oli itsekin tarttunut Ephramin käteen, joten oikeastaan ele oli ihan okei. Kädestä pitäminen tuntui ihan hyvältä, ja siinä oli monia hyviä puoliakin. Ainakaan Emily ei eksynyt tai erkaantunut Ephramista, ja pysyi helpommin hänen vauhdissaan.
Ja toisen sormet hänen kätensä ympärillä tuntuivat tosiaan miellyttäviltä. Se oli jotenkin jännittävää.
He pääsivät ulos, ja Emilyn olo helpottui heti. Hänellä oli paljon enemmän tilaa olla ja hengittää, ja pihalla oli vain muutama pariskunta. Taivas oli jo paljon tummempi, ja useampi tähti loisti taivaalla. Ilma tuntui mukavalta keuhkoissa. Emily ei päästänyt ulkonakaan irti Ephramin kädestä.
"Celia Hammond ei taida pitää Alex Kerrista", hän totesi, ja lähti kävelemään hitaasti pitkin koulun pihan nurmikkoa. Hän ei halunnut kävellä hiekkapolulla, koska pehmeä maa tuntui hauskemmalta ohutpohjaisten kenkien alla.
"Hän teki näin", Emily sanoi, ja matki hämmästyttävän osuvasti Celian loukkaantunutta suunmutristusta.
Emilykin oli huomannut Ephramin siskon ja Kerrin seisovien pöytien edessä. Hän oli vain sattunut tuijottamaan siihen suuntaan, ja samaan aikaan Ephramin ote hänen kädestään oli kiristynyt. Ote ei yleensä kiristynyt ilman syytä, ja Ephram oli reagoinut aikaisemminkin, kun Emily oli maininnut hänen siskonsa. Celia oli tärkeä. Ja yleensä otteen koveneminen oli merkki ikävästä tunteesta. Jos Celia oli tärkeä, hän ei itsessään voinut aiheuttaa ikävää tunnetta Ephramissa. Siksi sen täytyi liittyä myös Kerriin. Ja Kerrin täytyi liittyä Celiaan, koska Celia Kerrin kanssa oli saanut Ephramin reagoimaan ikävästi. Siksi Emily oli huomannut, että Celia näytti harmistuneelta. Ephram ehkä halusi tietää sen.

[Fairytaler]

Ephram tunsi olonsa levottomaksi ja onnettomaksi, mutta tajusi sentään helittää otettaan Emilyn kädestä hieman. Ei olisi lainkaan kiva, jos veri lakkaisi kiertämästä tämän kädessä hänen puristuksensa takia. Ephram lähti Emilyn mukana kävelemään, mutta tuhahti tämän sanoille.
"Eikö vai? Pienet eleet eivät merkitse niin paljon... tai äh, antaa olla. Et sinä ymmärtäisi", Ephram puuskahti ja pudisti päätän. Toisaalta tytön sanat mietityttivät. Pitikö Celia oikeasti Alexista? Piti. Tietysti. Mutta millä tavalla? Kuinka vahva oli tunneside heidän välillään? Ephram kieltäytyi ajattelemasta Celiaa ja Alexia seurustelemassa. Hänelle se merkitsisi lähes samaa kuin maailmanloppu. Hän ei tahtonut pilata tätä iltaa, mutta tunsi sen menneen jo penkin alle. Ephram päätti jättää taas omat ajatuksensa sivuun ja keskittää huomionsa Emilyyn. Hänen teki mielensä huutaa, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä. Emilyn takia.
"Olenko kysynyt millainen perhe sinulla on?" Ephram uteli sitten ja vilkaisi tyttöä sivusilmällä. Olisi oikeasti paras karistaa kaikki ajatukset ja keskittyä pysymään hyvällä tuulella. Hän tiesi, että ajatukset jäisivät vellomaan hänen mieleensä, mutta tiesi myös, että kykenisi olemaan ihan hyvällä tuulella, jos Emilykin olisi.

[Sori on lyhyt enkä vie eteenpäin.. Aarh. Ja luulin et aamu auttais. Eipä näköjään]

[Agitha]

Oli totta, että Emily ei aina ymmärtänyt. Siitä hänelle huomautettiin usein, oikeastaan juuri noilla sanoin. Ja monet eivät ymmärtäneet Emilya, ja siitäkin hänelle kerrottiin paljon. Mutta sellaista se oli, kaikki eivät ymmärtäneet kaikkia. Siksi oli tärkeä selittää, jos toinen ei ymmärtänyt. Sitäpaitsi jos kaikki ymmärtäisivät toisiaan, maailma olisi hyvin erilainen paikka. Kaikki ainakin puhuisivat samaa kieltä. Tai ehkä kommunikoisivat muuten, vaikka telepatialla. Se olisikin varmaan hieno maailma, sellainen missä kaikki lukisivat toistensa ajatukset. Ei olisi sotia tai sydänsuruja, eikä mitään kurjaa. Emily arveli juuri keksineensä ratkaisun maailmanrauhaan. Olisi vain keksittävä, miten ajatusten lukeminen olisi mahdollista.
Emily havahtui ajatuksistaan, kun Ephram vaihtoi puheenaihetta. Niin se oli, ettei hänkään ymmärtänyt Ephramia.
"Et", hän sanoi. Emily katseli keltaisten lehtien peittämää maata. Hän kyykistyi, ja otti yhden lehden. Kostea nurmikko kasteli hänen hameensa helman. Miksiköhän nurmikko oli kosteaa, vaikka ei satanut? Emily nousi taas seisomaan, ja katseli noukkimaansa lehteä. Se oli aika täydellinen lehti. Mikä sattuma.
Aivan, Ephram varmaan halusi tietää hänen perheestään. Niinhän se oli, että kun joku kysyi, että oliko hän kysynyt, hän halusi myös vastauksen kysymykseen. Emily ei tiennyt, miksi se oli niin, mutta niin se meni. Kaikkia hassuja sääntöjä oli vähän vaikea muistaa.
"Äiti ja isä", hän ilmoitti. "Ja minä." Hänellä ei ollut sisaruksia, ja se oli kai ihan hyvä asia. Olisi hassua, jos samassa talossa asuisi toinenkin lapsi. Millainen lapsi se edes olisi?
"Onko sinulla muita kuin Celia Hammond?" hän kysyi, ja asetteli keltaisen lehden päälaelleen kuin pienen hatun.

[Fairytaler]

Ephram katsoi Emilyn kyykistymistä maahan ja hänen kasvoillaan käväisi hämmentynyt ilme, melkein kuin hymy. Hän ei ollut varma, mitä hänen oletettiin ajattelevan tai mitä hän edes tahtoi ajatella. Emilyssä oli jotakin lumoavaa ja melkein kaunista. Ei tyttö ulkonäöltään ollut erityisen upea, mutta jokin hänessä oli sellaista, joka veti puoleensa. Ephram tiesi kuitenkin, ettei sanoisi sitä. Sellaista ei vain sanottu. Tai hän ei ainakaan sanonut. Ephram saattoi vain ihmetellä, miten luontevasti Emily toimi tilanteessa kuin tilanteessa. Tyttö oli ehkä hieman kömpelö, niin sosiaalisesti kuin ihan sanan varsinaisessakin merkityksessä, mutta varmasti helpompi ihminen kuin Ephram itse oli.
Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Emily vastasi. Hän kertoi olevansa ainoa lapsi. Se ei yllättänyt häntä, vaikka toisaalta Emilylle olisi ollut äärimmäisen helppo kuvitella pikkusisko tai veli. Tytön vastakysymys sai Ephramin hartiat jännittymään. Hän kirosi itseään mielessään, koska ei ollut tajunnut sitä, että mitä luultavimmin joutuisi vastaamaan samaan kysymykseen.
"Vanhemmat", hän vastasi lyhyesti, ääni hiukan värähtäen ja jatkoi, "mutta heistä ei kannata puhua".

Ephram hieraisi jälleen kasvojaan ja kehitteli seuraavaa repliikkiään. Olisi helpointa alkaa puhua säästä. Tai kertoa jotakin merkityksettömiä yksityiskohtia elämästään tai siitä päivästä, mutta jotenkin se se ei tuntunut luonnolliselta. Ephram kyykistyi nyt vuorostaan ja nyppäsi käteensä pienen tukon ruohoa. Hän katseli niitä ja sörkki hetken sormellaan, kunnes ripotteli ne maahan. Hän kohotti katseensa Emilyyn anteeksipyytävänä. Hän tahtoi, että toinen tiesi hänen tajuavan, ettei ollut juuri sillä hetkellä kaikkein ihaninta juhlaseuraa. Hän käänsi sitten katseensa takaisin maahan ja antoi sormiensa haroa ruohikkoa.
"Oletko ennen käynyt juhlissa?" Ephram kysyi lopulta. Hän ei tahtonut antaa sellaista kuvaa, että Emilyn kanssa olisi ollut tyls'' tai mitään, mutta hänen oli vaikea sillä hetkellä keksiä puhuttavaa. Typerä suojelunhalu.

[Agitha]

Emily nyökäytti päätään ymmärtäväisenä, ja lehti putosi hänen päälaeltaan. Oli aika luonnollista, että Ephramilla oli vanhemmat. Olisi ollut aika jännittävää, jos ei olisi ollut. Emily poimi lehden maastaa, ja asetteli sen takaisin päänsä päälle. Se sai nyt olla siinä, vaikka punainen lehti olisikin ollut hienompi. Ehkä hän löytäisi jostain vaahteroita. Hän kuitenkin kyykkyyn, ja pian Ephramin kyykistyi.
"Olen", Emily vastasi. "Synttäreissä ja joulussa ja pääsiäisessä."
Mutta tällaisessa juhlassa hän ei ollut ennen ollut. Paitsi hänen tätinsä häissä, mutta nekään eivät olleet sama asia kuin koulun tanssiaiset, vaikka kukkarannekkeet liittyivät molempiin.
Emily vilkaisi kukkarannekettaa, ja alkoi sitten poimia maasta ruohoa korsi kerrallaa. Hän asetteli ruohonkorsia rannekkeen kukkien väliin, ja sai sen näyttämään oikeastaan aika hienolta. Ne toivat siihen vähän särmää ja persoonallisuutta, mutta eivät silti haitanneet tasapainoa.
Hän kohotti katseensa koulun pihan tammiin, ja jäi ajattelemaan niitä. Hän ja Ephram olivat tavanneet tammen alla. Siksikin Emily piti tammista, vaikka ne olivatkin hyviä muita muutenkin. Sellaiseen olisi hienoa kiivetä.
"Saako puihin kiivetä edes juhlassa?" hän kysyi ääneen. Koulun säännöissä kiellettiin puissa kiipeileminen, mutta Emily olisi halunnut kiivetä tammeen. Hän ei ollut kovin hyvä kiipeilemään, mutta oli joskus kiivennyt puihin heidän kotipihallaan. Ja tammissa oli mukavasti pahkuroita, ja alimmat oksat olivat tarpeeksi alhaalla, jotta niihin ylettyi tarttumaan kiinni.

[Fairytaler]

Ephram katseli, kun Emily asetti lehden päänsä päälle. Hän ei ymmärtänyt, miksi tyttö teki jotakin tällaista, mutta ehkä se oli jokin tyttöjuttu. Ehkä hän tahtoi pitää lehteä päässään, koska se muistutti kruunua. Ehkä Emily tahtoi olla prinsessa. Ephramin teki mieli sanoa tytölle, että hänelle tämä olisi aina prinsessa, mutta arveli sitten, että se olisi ehkä ollut hieman asiatonta. Hän seurasi miten tyttö kyykistyi ja vastasi hänen kysymykseensä ehkä hivenen lapsellisesti. Vastaus oli kuitenkin Emilyn ja se kuulosti oikealta hänen suustaan. Silti mikä tahansa vastaus olisi kuulostanu Emilyn sanoina oikealta. Tai ehkei suuri tieteellinen selitys juhlien vaikutuksesta ihmisen sosiaaliseen elämään. Se olisi ollut vähän liikaa. Ephram hymähti ajatukselleen ja jäi sitten tuijottamaan sanattomana, miten Emily pujotteli ruohonkorsia kukkarannekkeen kukkien sekaan. Ei hän loukkaantunut, vaikka joidenkin mielestä se olisi varmasti ollut anteeksiantamatonta. Ephramin mielestä oli hyvä, että tyttö korjasi hänen valintaansa, sillä hänestä tuntui, että oli tehnyt äärimmäisen mauttoman valinnan ottaessaan juuri tuon nimenomaisen rannekkeen. Sitä paitsi, Emily teki siitä jotakin itsensä näköistä, eikä mikään Emilyn näköinen ollut koskaan huono. Tai Ephram ei ainakaan uskonut että olisi.

Emilyn kysymys tammista sai hivenen ujon hymyn karahtamaan Ephramin poskille.
"En usko", hän vastasi hieman huvittuneena ja pörrötti nopealla liikkeellä hiuksia takaraivossaan. Sitten hän muisti, että niiden olisi pitänyt olla siististi ja tasoitteli niitä puolihuolimattomasti heti perään. Hän vilkaisi Emilyä ja kuvitteli tämän kiipeämään puuhun juhlavaatteet yllään. Emilyltä se saattaisi luonnistuakin, mutta jos joku muu tytöistä tulisi pikkuruisessa hameessaan potkimaan itseään puunoksalle... tuskin se kävisi päinsä.
"Voisit tulla joskus meille Oxfordiin. Siellä saisit kiipeillä puissa", Ephram henkäisi hiukan varovasti ja katsahti Emilyä nopeasti. Sitten hän käänsi päänsä pois. Tyttö pitäisi häntä varmasti typeränä. Mitä luultavimmin tämä voisi kotonaankin kiipeillä puissa. Ei heidän pihansa ollut maailman ainoa paikka, jossa oli tammia.
"Tiedätkö Emily, minä... minä todella pidän sinusta", Ephram lopulta kuiskasi melkein kuulumattomasti ja puraisi heti perään huultaan. Hän ei tiennyt, mikä ihme oli saanut hänet sanomaan niin, mutta ehkä se oli se, mitä hän oli halunnut sanoa koko ajankin. Hän vain ei tiennyt, tarkoittiko hän pitämistä vai pitämistä. Ne olivat kaksi aivan eri asiaa. Hän toivoi, ettei Emily käsittäisi mitään väärin, vaikka hän ei itsekään tiennyt, mikä oli oikea tapa käsittää se.

[Agitha]

Emily tuijotti edelleen puiden latvoja, kun Ephram ilmeisesti kutsui hänet luokseen Oxfordiin. Hän vilkaisi Ephramia vähän yllättyneenä, ja päätti sitten pyllähtää istumaan nurmikolle. Nurmikko oli mukava alusta, ja istuinpaikkana se oli aliarvostettu. Hän nojasi vähän taaksepäin, ja suoristi kätensä tuekseen taakseen. Kostea nurmikko liimautui hänen kämmeniinsä, ja tuntui hauskan viileältä.
"Oxfordiin", hän toisti itsekseen. "Mutta etkö sinä ole rikas?"
Emilya ei oltu juuri koskaan kutsutti minnekään käymään, etenkään koulukaverin luokse, ja etenkään niin kauas, kuin Oxfordiin. Puhumattakaan siitä, että Emily tiesi olevansa äärimmäisen epäsopiva hienojan ihmisten seuraan. Huomasihan sen hänen vaatteistaankin. Kaikki muut olivat pukeutuneet kauniiksi, mutta Emily näytti hyvin tavalliselta. Se ei häirinnyt häntä, koska hänen mielestään vaatteiden tärkein tarkoitus oli tuntua mukavalta päällä. Niitä oli käytettävä, koska alasti kulkeminen ei ollut sopivaa. Mutta joskus hänen olemuksensa häiritsi muita, ja hänelle oltiin huomautettu siitä. Se sattui vähän aina välillä.
"Onko ne hyviä puita?" hän varmisti vielä, vaikka hän oli melko varma, ettei Ephram suosittelisi hänelle huonoja puita. Oikeastaan puuhun kiipeäminen oli ollut vain päähänpisto, mutta jos Ephram piti sitä niin hyvänä ideana, että oli valmis sen vuoksi kutsumaan Emilyn luokseen, mikä Emily oli sanomaan ei?
Sitten Ephram sanoi, että hän piti Emilysta, ja Emily yllättyi vielä enemmän. Hänelle ei sanottu niin kovin usein. Hän ei ollut mitenkään ilkeä tai mitään, mutta ihmiset sanoivat häntä yleensä oudoksi tai erikoiseksi. Kukaan ei ollut puhunut pitämisestä mitään.
"Minäkin todella pidän sinusta", hän ilmoitti mutkattomasti. Se piti paikkansa, siitä Emily oli varma. Eihän hän olisi lähtenyt Ephramin kanssa juhliin, jos hän ei pitäisi Ephramista. Hän ei edes puhunut ihmisille, joista hän ei pitänyt. Mutta ehkä hänen kuului kertoa se Ephramille kuitenkin. Se tuntui jotenkin tärkeältä ilman selvää syytä.

[Fairytaler]

Ephram hymyili vaivaantuneena Emilyn kysymykselle. Ei tyttö vaikuttanut olevan juurikaan vastaan ajatusta Oxfordissa käymisestä, muttei selvästikään ollut ihastunut ajatukseen siitä, että hänen vanhempansa olivat varakkaita. Ephram arvasi, että se saattoi monille olla kompastuskivi, koska tuntui varmasti helposti, että heidän rinnallaan oli huonompi tai heikompi ihminen. Se oli kuitenkin jotakin, jota Ephram ei tahtonut Emilyn tuntevan. Emilyhän oli kaikinpuolin hyvä ihminen.
"Joo. Tai siis en minä varsinaisesti ole rikas, mutta isäni on. Ja äitinikin kai tavallaan", Ephram vastasi hitaasti, hieman pehmitellen. Hän vilkaisi Emilyä hieman epävarmana ja virnisti sitten tämän seuraavalle kysymykselle.
"Kai ne ihan hyviä puita ovat. Minä en ole kovinkaan paljon kiipeillyt niissä, koska äiti ei pitänyt siitä, mutta olen aina pitänyt niiden alla istumisesta. Äiti ei tosin pitänyt siitäkään, mutta tein sitä salaa", Ephram selitti kasvoillaan melkein haikea ilme, josta näki hänen muistelevan. Hän painoi kätensä nurmikkoa vasten ja istahti sitten hänkin. Hitaasti hän alkoi taas nyhtää ruohoa maasta. Se värjäsi nopeasti hänen sormiaan vihertäviksi, mutta poika tiesi värin lähtevän helposti.

Emilyn "tunnustus" sai Ephramin hymyilemään hyvin kevyesti ja hänen oli muistutettava itselleen, että hän oli oikeasti kertonut ensin. Nyt hän ei saisi sanoa mitään typerää. Jos hän sen tekisi, se voisi vaikka pilata kaiken. Poika taittoi jalkansa ristiin alleen niin, että housun lahkeet nousivat paljastaen näkyviin mustat sukat. Hetken poika koetti nykiä niitä paremmin, mutta luovutti sitten ja jäi tuijottelemaan pientä muurahaista, joka vipelsi pitkin ruohonkortta. Hän seurasi sen kulkua vaitonaisena ja oli jo aikeissa kellahtaa vatsalleen, kun lopulta tuli miettineeksi, ettei sekään ehkä olisi erityisen viisasta. Hän käänsi katseensa Emilyyn ja hänen silmiinsä syttyi hieman surumielinen hymy, jonka alkuperästä ei taaskaan ollut tietoa.
"Pidätkö oikeasti?" hän kysyi sitten hiljaa, ja hipaisi nopeasti Emilyn jalkaa. Hän haki tytön katsetta ja siirsi kätensä nypläämään levottomana housunsa polvea.

[Agitha]

Emily nyökytteli Ephramin selityksille. Kaikki vaikutti olevan ihan hyvin, joten ehkä hän voisi joskus mennä Ephramin luokse Oxfordiin. Se olisi kyllä aika iso ja jännittävä juttu. Emily ei ollut aivan varma, ymmärsikö Ephram häntä tarpeeksi. Ephram kyllä näytti ymmärtävän häntä paremmin kuin muut ihmiset, hän ei juurikaan kysynyt "mitä?" ja vastasi yleensä hänen puheeseensa, mutta ymmärsikö Ephram tarpeeksi? Tajusiko hän esimerkiksi sen, että Emilylle oli erittäin rankkaa nukkua jossain muualla kuin kotona tai koulussa? Ja että hän ei kyennyt luomaan kontaktia kovin moneen ihmiseen samanaikaisesti? Ja että hän tarvitsi omaa rauhaa päivittäin, ja se koski myös Ephramia?
Emilykin ryhtyi nyhtämään ruohoa maasta, ja poimi käteensä muutaman vähän muita pidemmän ruohonkorren. Hän teki niistä pienen kimpun sormiensa väliin, ja katseli sitä. Hän muisteli sitä, miltä ruoho maistui. Hän oli joskus maistanut, ja se ei ollut ollut hyvää, muttei pahaakaan. Mutta sitten häntä oltiin muistuttettu siitä, että ruoho ei ollut ruokaa, ja hän oli lopettanut sen.
Emily huomasi, että Ephram kosketti hänen jalkaansa, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Oikeastaan se oli kohteliaisuus Emilylta. Hän kesti hyvin huonosti tarpeetonta kosketuskontaktia, ja yleensä siirtyi kauemmas tai ainakin kurtisteli kulmiaan, jos joku erehtyi tulemaan liian lähelle. Ephramia hän ei pakoillut, vaikka koskettaminen tuntuikin oudolta.
"Pidän sinusta oikeasti", Emily vastasi ilmeettömästi. Hän ei ollut koskaan valehdellut Ephramille, joten kyse ei voinut olla siitä. Ehkä Ephram vain halusi kuulla sen uudestaan. Joskus ihmiset halusivat kuulla asioita uudestaan. Ja Emilya ei haitannut sanoa sitä uudestaan. Hänen huulilaan käväisi pieni hymy, ennen kuin hän vakavoitui taas.

[Fairytaler]

Ephram nyökkäsi Emilyn vastaukselle. Hän oli varmistanut asian, mutta ei uskonut sitä vieläkään. Ephramista tuntui täysin mahdottomalta, että juuri kukaan ihminen kykenisi koskaan rehellisesti pitämään hänestä. Oikeastaan koko ajatus oli täysin absurdi. Ihmiset eivät pitäneet synkistä, mitään sanomattomista ihmisistä, joista oli vaikea saada mitään irti. Ephram vilkaisi Emilyä, eikä voinut olla miettimättä, mitä toinen hänestä oikeasti ajatteli. Tyttö ei vaikuttanut siltä, että valehteleminen kuuluisi hänen tapoihinsa, mutta Ephram ei osannut silti luottaa tähän. Hän nojasi kyynärpäänsä polviinsa ja painoi kasvonsa kämmeniensä varaan. Hän tajusi tehneensä elämässään aivan liikaa valintoja, joita ei katunut, mutta jotka olisi tahtonut tehdä uudelleen. Hän tiesi tehneensä aivan liikaa virheitä ja tajusi sen, ettei voisi koskaan korjata niitä kaikkia. Hän ei tahtonut pilata sitä Emilynkin kohdalla etenemällä liian nopeasti tai yhtään mitään muutakaan. Hitaasti Ephram nousi kyykkyyn. Hän piti kämmenensä yhä maassa ja kohotti hieman surullisena katseensa taivaalle. Hän tunsi olevansa niin pieni, niin mitätön. Hän mietti, tarvittiinko häntä yhtään missään koskaan.
"Kävelläänkö vähän Emily?" Ephram lopulta ehdotti. Hän ei tahtonut enää vain istua paikallaan. Hän ei ollut koskaan tajunnut, miten raskasta se saattoi oikeasti olla. Istuminen äänettä, se painostava tunne joka puolella ympärillä oli yksi kammottavimpia asioita, joita maailmassa oli. Se oli jotakin hirvittävää ja samalla niin naurettavaa, että Ephram ei tahtonut edes ajatella sitä. Hän kääntyi nyt päkiöillään sen verran, että saattoi katsoa suoraan Emilyyn. Hän ei hymyillyt. Se ei enää ollut luontevaa.

[Agitha]

Ilmeisesti Ephram kyllästyi istumaan maassa. Se oli ihan ymmärrettävää, vaikka Emily pitikin enemmän istumisesta kuin kävelemisestä. Maa oli märkä, ja Ephramilla oli hienot vaatteet.
"Ei. Kun ryömitään", Emily sanoi vakavana, ja lähti saman tien konttaamaan eteenpäin. Hän konttasi maassa muutaman metrin, ja nousi sitten seisomaan. Hän muisteli ruohoa ja lehtiä vaatteistaan ja kämmenistään, ja tarkitsi ettei hänen vaatteisiinsa ollut tullut ruohotahroja. Ne eivät lähteneet pois edes pesussa. Vaatteet näyttivät puhtailta, vaikka hameen helma olikin vähän märkä ja siihen oli liimautunut muutama keltainen lehti.
Sitten hän nosti katseensa Ephramiin.
"Se oli vitsi", hän ilmoitti. "Kävellään vaan."
Minnehän Ephram halusi kävellä? Vai halusiko hän vain kävellä? Käveleminen itsessäänkin oli aika mielenkiintoista, ehkä aina ei tarvittu päämäärää. Jos he kokeilisivat vaikka kävellä ympyrää. Pää voisi mennä pyörälle, jos ympyrä olisi liian pieni, mutta entä vaikka koulun ympäri? Tai sitten urheilukentälle. Olisi aika metkaa kävellä juoksurataa ympäri juhlavaatteissa. Emily ei tosin ollut varma, löysivätkö muut siitä samaa huumoria kuin hän.
"Haluatko taas pitää kädestä kiinni?" hän kysyi Ephramilta. Hän olisi voinut vain tarttua pojan käteen, kuten aikaisemminkin, mutta jossain vaiheessa oli hyvä kysyä lupa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.