Odottamattomat

[Fairytaler]

Ephram katsoi Emilyä suu auki hämillään. Tahtoiko toinen oikeasti kontata? Ephram mietti, vitsailiko toinen, vai puhuiko ihan tosissaan. Jotenkin hänestä tuntui, että olisi täysin typerä olettaa, että Emily oikeasti haluaisi ryömiä maassa. Emilyltä silti saattoi odottaa mitä tahansa. Poika seurasi tyttöä katseellaan otsa hiukan rypyssä. Tilanne huvitti häntä, mutta hän ei uskaltanut nauraa, koska e ollut täysin varma. Hänen suustaan pääsi pieni purskahdus, jota hän ei edes yrittänyt naamioida, mutta joka silti oli saada hänen olonsa vaivaantuneeksi. Ephram tunsi syvää helpotusta, kun Emily nousi ja ilmoitti vitsailleensa. Hän antoi nyt itselleen luvan nauraa ja katsoi tyttöä hiukan päätään pudistellen.
"Onneksi oli", hän myönsi naurahtaen, "minun housuni ovat jo valmiiksi sen verran kosteat, että loppuilta olisi voinut olla ihan mukava".
Ephram mietti, mitä Celia olisi mahtanut sanoa, jos olisi nähnyt hänet ensin ryömimässä maassa, tytön kanssa ja sen jälkeen vielä tämän saman tytön kanssa juhlasalissa, housut märkinä ja muutenkin vähän sekavana. Mielikuva sisaresta tuijottamassa häntä naama häpeästä punaisena katosi, kun tilalle ui mielikuva Celiasta Alexin kanssa. Melkein vihaisena itselleen Ephram työnsi tähän parivaljakkoon liittyvät ajatukset mielestään, kääntyi jälleen Emilyn puoleen ja nousi sitten hänkin seisomaan. Hän vilkaisi ympärilleen, muttei keksinyt mitään hyvää päämäärää ja päätti, että he voisivat mitä luultavimmin vain kuljeskella. Hän oli jo lähtemässä liikkeelle, kun kuuli Emilyn kysymyksen, joka sai hänet osittain jähmettymään ja osittain lämpenemään sormenpäihin asti. Hän katsoi Emilyä ja kallisti päätään hiukan sekä sivulle, että eteen.
"Haluatko sinä?" hän kysyi varovasti ja liikautti kättään epämääräisesti. Hänestä tuntui, että kädestä pitäminen voisi olla hyvä ajatus, mutta toisaalta hän pelkäsi, että muut alkaisivat vetää vääriä johtopäätöksiä siitä, varsinkin kun Ephram ei osannut itsekään sanoa, mitkä päätelmät olisivat vääriä ja mitkä oikeita.

[Agitha]

Emily oli hyvillään siitä, että Ephram nauroi hänen vitsilleen. Usein ihmiset eivät nauraneet, vaan hämmentyivät. Se oli vähän harmillista, sillä Emilykin oli hyvällä tuulella, jos joku toinen oli. Yleensä hän tosin käytti muita keinoja piristääkseen muita, kuin vitsien kertominen.
Hän jäi miettimään, olisiko Ephram todella lähtenyt konttaamaan hänen kanssaan, jos Emily ei olisikaan paljastanut juttua vitsiksi. Emilysta se olisi ollut hauskaa, mutta Ephram ei välttämättä olisi ollut samaa mieltä. Vaikka eihän Ephramin tarvinnut kontata, jos Emily konttasi... Ehkä hän kokeilisi sitä joskus. Silloin kun Ephramilla ei ollut pukua päällä, niin se varmaan olisi parasta.
Hän nyökäytti päätään, kun Ephram kysyi, halusiko hän pitää Ephramia kädestä. Juurihan hän oli kysynyt Ephramilta samaa. Ehkä kyse oli taas jostain hankalista retorisista kysymyksistä, tai jotain.
Muitta mutkitta Emily tarttui Ephramin käteen. Se oli vähän kostea, mutta niin oli Emilynkin käsi. Silti kädestä pitäminen tuntui mukavalta, ja jotenkin helpommalta nyt, kun he eivät olleet enää ruuhkaisissa sisätiloissa. Emily tunsi olevansa elementissään silloin, kun ympärillä ei ollut muita. Silloin oli vain helpompi olla.
Pieni hymy käväisi hänen huulillaan taas, ja hän hämmästyi siitä itsekin. Yleensä hän hymyili vain silloin kun hän halusi, ja jos hän unohti haluta hymyillä, hän oli ilmeetön. Mutta nyt hän hymyili itsekseen. Sekin oli aika hauskaa.
Emily käänsi katseensa vaaleankeltaisiin koulurakennuksiin. Vain sivurakennuksessa näkyi liikettä, muuten koulu näytti hyvin hiljaiselta. Asuntolassa näkyi ikkunoista muutama valo, mutta päärakennus oli ihan pimeä. Emily oli aina halunnut tietää, miltä koulu näytti yöllä. Ehkä se näytti samalta kuin päivällä, mutta hän halusi varmistaa asian.
"Mennäänkö päärakennukselle?" Emily ehdotti mietittyään asiaa hetken. Hän halusi päästä kurkkimaan sisään koulun ikkunoista, mutta hän ei sanonut siitä Ephramille.

[Fairytaler]

Ephram tunsi oudon mielihyvän leviävän sisälleen, kun Emily tarttui hänen käteensä. Toinen oli tehnt sen periaatteessa täysin vapaaehtoisesti. Olihan Ephram kysynyt, mutta niin oli Emilykin. Ensin. Ephram ei tiennyt, oliko sillä väliä, kumpi kysyi ensin vai ei. Kai sillä jonkinlaista merkitystä oli. Ephram mietti, oliko Emily tarkoittanut jo kysyessään sitä, että tahtoisi itse ottaa kädestä, vai oliko hän kysynyt ihan vain kohteliaisuuttaan. Ephram vilkaisi tyttöä hiukan uteliaana, juuri parhaalla hetkellä, sillä näki tämän pienen hymyn viivähtävän hänen kasvoillaan. Se oli oikeastaan ensimmäinen täysin aito hymy, jonka Ephram Emilyn kasvoilla näki. Poika kiersi sormensa hieman vahvemmin tämän kämmenen ympärille ja nyökkäsi sitten.
"Mennään. Yö kiehtoo minua", Ephram vastasi hieman epämääräisesti. Hänellä oli silti sellainen tunne, että Emily ymmärtäisi, olisipa hän sanonut sen miten vain. Yössä oli jotakin kaunista ja Ephram mietti, pystyisikö hän soittamaan sen. Pystyisikö hän säveltämään siitä?

Ephram lähti hitaasti astelemaan kohti päärakennusta ja veti Emilyn kevyesti mukaansa. Hän sovitti jälleen askeleitaan toisen askelten pituuteen ja eteni jotenkin varovasti. Hän katseli vuoroin taivaalle ja vuoroin pimeää koulua ja vilkuili vuoroin Emilyäkin. Hän kuuli päässään matalia säveliä, kirkkaita säveliä. Hän kuuli niiden vuorottelevan ja tajusi, että jotakin oli syntymässä. Yön valssi. Ei. Ei yön. Emilyn. Ephram katsahti tyttöä nopeasti ja mietti kertoisiko. Ei vielä, hän päätti. Olisi parempi kertoa, kun jotakin olisi oikeasti paperilla. Olisi oikein soittaa se Emilylle. Tytön pitäisi olla ensimmäinen joka sen kuulisi. Edes Celialle hän ei sitä soittaisi.

[Agitha]

Emily nyökäytti vakavana päätään Ephramin vastaukselle. Yö oli kielmätättä kiehtova. Tuntui, että kaikki korvautui jollakin. Aurinko korvautui kuulla, ja linnut korvautuivat pöllöillä. Pöllöt olivat myös kiehtovia. Ne olivat lintuja isompia ja litteänaamaisempia, ja ne saivat päänsä kääntymään 180 astetta. Se oli varmaan hieno taito. Ja pöllöt pitivät samanlaista ääntä kuin kummitukset. Tai sitten kummitukset pitivät samanlaista ääntä kuin pöllöt. Emily ei osannut päättää.
"Kumpi oli ensin, pöllöt vai kummitukset?" hän kysyi ääneen itsekseen. Evoluutioteoriassa ei puhuttu mitään kummituksista, joten Emily ei voinut tietää.
Hän puristi Ephramin kättä, ja käveli hajamielisenä eteenpäin. Hän ei katsonut erityisemmin eteensä, joten hän kompuroi muutamaan otteeseen kosteaan ruohikkoon ja keppeihin. Kerran hän oli jopa vähällä kaatua, mutta hän sai tukea Ephramin kädestä. Sekään ei saanut Emilyn ilmettä värähtämään, ja hän jatkoi rauhallisesti matkaansa.
Kun he tulivat koulun päärakennukselle, Emily hidasti tahtia. Hän meni kävelemään ihan seinän viereen, ja liu'utti kättään sen kellertävällä kiviseinällä. Huonossa valossa seinä näytti enemmänkin valkoiselta, mutta jos Emily katsoi oikein tarkasti, hän saattoi aavistaa sen kellertävän sävyn.
He tulivat ikkunan kohdalle. Ikkuna oli kuitenkin perustuksien takia sen verran korkealla, että siitä ei nähnyt sisään maassa seisten.
"Haluatko katsoa ikkunasta?" Emily kysyi, ja käänsi katseensa Ephramiin päin. Seinillä kiipeileminen oli kiellettyä, mutta jos Ephram rikkoi sääntöjä, Emilykin voisi.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilyä, kun tämä mietti pöllöjä ja kummituksia. Toisen ajatuksenjuoksu oli toisinaan hämmästyttävän nopea ja melkein pelottava. Ephramin oli hiukan vaikea pysyä välillä sen perässä, mutta hän päätti, että olisi paras vain yrittää olla luonteva, sillä silloin Emilyn puheet yleensä aukesivat hänelle paremmin. Sen hän oli tajunnut. Nytkin hänen ajatuksensa alkoivat melkein hänen huomaamattaan vaeltaa samoille radoille hänen seuralaisensa kanssa. Kummat tosiaan olivat ensin? Pöllöt ehkä, koska tarvittiinhan ensin joku jossa sielu oli, ennen kuin se saattoi vapautua. Vai olivatko kummitukset kuolleiden sieluja? Vai oliko ihmisessä muuta kuin pelkkää sielua? Ephram mietti hetken pää kallellaan. Hän ei oikein tiennyt, kaipasiko Emily edes vastausta kysymykseensä, mutta oli hieman sitä mieltä, että siitä saisi erinomaisen keskustelun aikaiseksi.
"Minusta tuntuu, että pöllöjä ja kummituksia saattoi olla yhtä aikaa", Ephram pohti sitten ääneen ja siirsi katseensa maahan. Hän seurasi kivien ja hiekan muodostamia kuvioita ja tunsi, että niiden rahinasta tulisi osa Emilyn valssia.

Kaksikko pääsi lopulta päärakennuksen luo ja Emily näytti olevan hyvin kiinnostunut siitä. Ephram näki siinä jotakin syvää romantiikkaa, jota ei ehkä olisi 16-vuotiaan pojan kuulunut havaita. Hän tajusi sen kauneuden, vaikka se oli jotenkin piilossa jonkinasteisen rujouden takana. Ephram ei ollut koskaan ajatellut, että koulu voisi näyttää kauniilta tai lumoavalta, mutta ehkä se oli yön ansiota. Tai Emilyn. Hänhän tänne oli halunnut. Ephram vilkaisi tyttöä, joka oli esittänyt hänelle kysymyksen, joka oli hankala kiertää. Ephram ei ollut erityisen innokas rikkomaan sääntöjä, mutta häntä oli aina kiehtonut nähdä koulu pimeydessä. Hän kuitenkin keksi ratkaisun, joka saattaisi toimia, jotta Emily näkisi sen.
"Ei minulla niin väliä, mutta voisin nostaa sinut harteilleni, jotta näkisit? Jos tahdot siis?" Ephram ehdotti ja kääntyi kunnolla katsomaan Emilyä. Hänen katseensa oli hieman arvioiva, sillä hän koetti miettiä, miten hyvin jaksaisi nostaa toisen, kunnes päätti, että tarpeeksi hyvin, painaisipa tämä mitä tahansa.

[Agitha]

Emily nyökäytti vakavana päätään Ephramin kommentille. Ephram taisi olla aika viisas, koska Emily ei ollut ehtinyt tulla vielä mihinkään tulokseen. Mutta niin sen kai pitikin olla, koska Emily kuului arvosanojensa puolesta koulun heikoimmin menestyviin oppilaisiin, kun taas Ephram kuului kai keskitasoon. Emilylla ei ollut harmainta aavistustakaan, mistä hän sen tiedon oli poiminut.

Emilyn keskittynyt seinän tutkiskeleminen keskeytyi, kun Ephram ehdotti, että Emily nousisi hänen hartioilleen nähdäkseen sisään. Hän oli jo unohtanut, että hän oli edes puhunut sisään katsomisesta Ephramille muutama sekunti sitten.
Mutta pojan idea oli hyvä! Silloin he eivät rikkoisi sääntöjä, koska oppilaissa kiipeily ei ollut kielletty koulun säännöissä, ja silti Emily pääsisi katsomaan sisään kouluun. Hän tiesi, että jos hän ei pääsisi, asia jäisi vaivaamaan häntä.
"Kyllä se sopii", Emiky vastasi hitaasti. "Mutta minulla on hame", hän muistutti sitten. Ei se Emilya häiritsisi, jos se ei häiritsisi Ephramia, mutta sellaisista asioista olisi hyvä ilmoittaa. Hänellä ei ollut sukkahousuja.
"Ja sitten kun sinä olet nostanut minut, niin minä voin nostaa sinut", Emily lupasi vakavana. Miksi ei? Ephram saattaisi tietysti painaa vähän liikaa nostettavaksi, mutta jos Ephram kiipeäisi Emilyn päälle, Emilyn ei tarvitsisi nostaa mitään, ja asia olisi sillä selvä.

//Täähän ei ollu mikää pituuskisa?//

[Fairytaler]

Emilyn hame pidätteli Ephramia hetken. Hän mietti, mahtaisiko olla kovin epämukava pitää toista hartioilla, kun tällä oli yllään jotakin niin... tyttömäistä. Ephram vilkaisi Emilyä sivusilmällä ja hieraisi nopeasti nenäänsä yhä hieman kostealla kämmenellään. Sitten hän sanoi hieman ääni värähtäen ja tuntien itsensä äärimmäisen epävarmaksi:
"Hameesi ei haittaa minua, jos ei sinuakaan".
Hän ei ollut tottunut fyysiseen läheisyyteen, vaikkei tässä ehkä ollutkaan aivan tarkalleen kyse sellaisesta. Kuitenkin jo ajatus sai hänet hieman sätkyksi, mutta hän päätti kuitenkin yrittää päästä irti omasta orjallisen arasta ja kaavamaisesta käytöksestään, joka liittyi erityisesti toisten ihmisen koskemiseen. Kättely ei haitannut, eikä kädestä pitäminenkään tai lyhyt kontakti, mutta hän ei pitänyt halailusta tai muustakaan. Sitä oli tehty kotioloissa äärimmäisen vähän, eikä hän ollut tottunut sellaiseen. Se ei ollut hänelle luontevaa, eikä hän osannut tehdä mitään, mikä ei ollut.

Ephram katsoi Emilyä hieman arvioivasti, kun toinen lupautui nostamaan häntä ja hymyili sitten hyvin pienesti, niin ettei huomannut sitä itsekään.
"Ei sinun tarvitse nostaa minua. Olen liian painava", Ephram sanoi sitten huvittuneena pelkästä mielikuvastakin. Sitten hän irrotti kätensä tytön kädestä ja käänsi kasvonsa suoraan kohti koulun seinää. Hän kumartui hieman ja vilkaisi sitten nopeasti Emilyä.
"On varmaan helpointa, jos kiipeät selkääni", hän sitten sanoi ja viittasi kädellään tyttöä tulemaan.

[Ei todella]

[Agitha]

Emily nyökkytteli päätään Ephramin puheille. Ei hame häirinnyt Emilya, hänhän oli päättänyt että se ei häiritsisi häntä jos se ei häiritsisi Ephramia. Siitä hän ei tosin ollut aivan varma, oliko Ephram liian painava nostettavaksi. Ehkä pituussuunnassa, muttei vaakasuunnassa. Ja vaakasuuntaiset ihmiset olivat painavampia. Jos Ephram oli suurempi pystysuunnassa, hän voisi maata kyljellään kun Emily nostaisi häntä... Mutta eihän se niin toiminut. Olipa Emily hölmö. Hän löi itseään ajatuksissaan otsaansa, mutta hänen ilmekään ei värähtänyt.
Ephram kumartui hieman, ja kehoitti Emilya kiipeämään selkäänsä. Emily eräröi hetken, ja katsei vuoroin Ephramia ja vuoroin ikkunaa. Hänen pitäisi varmaan nousta olkapäille asti, mutta riittäisikö sekään?
Sitten hän kohautti itsekseen olkapäitään, ja asteli Ephramin taakse. Ainoastaan kokeilemalla hän voisi saada vastaukset kysymyksiinsä.
"Kiipeän", Emily ilmoitti. Ja otti varovaisesti tukea Ephramin olkapäistä. Hän todella kiipesi Ephramin selkää pitkin, ja pysähtyi vasta kun istui pojan hartioilla. Toivottavasti painopiste ei ollut liikkunut liian eteen.
Vaikka Emily ei ollut millään muotoa urheilullinen, hän oli melko taitava kiipeilemään. Pienestä asti hän oli yrittänyt löytää paikkoja, joissa hän saisi olla mahdollisimman rauhassa, ja nopeasti hän oli huomannut, että paikoissa, jonne oli vaikea päästä, oli kaikkei vähiten ihmisiä. Esimerkiksi puiden latvoissa. Tai talon katolla. Muut tosin eivät pitäneet hänen kiipeilystään yhtä paljon kuin Emily.

[Fairytaler]

Ephram jännittyi jo valmiiksi, kun tunsi Emilyn käden hartiallaan. Hän levitti jalkojaan hieman ja koukisti polviaan, jotta saisi paremmin otettua vastaan tytön painon. Hän ei tahtonut edes ajatella sellaista vaihtoehtoa että kaatuisi. Siinä olisivat vaarassa sekä hän, että Emily ja tyttö putoaisi korkeammalta. Ephram itse saattaisi taittaa ranteensa tai kätensä. Se voisi tarkoittaa väliaikaista soittokieltoa tai pahimmassa tapauksessa elinikäistä. Jokin säveltäjistä, Ephram ei muistanut kuka, oli pilannut omat kätensä jollakin keksimällään laitteella. Tämä ei ollut kyennyt enää koskaan soittaamaan, eikä Ephram tahtonut itselleen sitä kohtaloa. Se olisi kamalampaa kuin mikään. Sitä pahempaa ei voisi kuvitella. Eikä sitä pahempaa varmasti edes ollut. Ephram pudisti päätään hiukan keskittyäkseen taas siihen hetkiin. Olisi tärkeä olla mukana tilanteessa koko ajan, sillä Emily kiipesi hänen selkäänsä pitkin. Toisen jalat painoivat hänen selkäränkaansa ja tuntui, että tämän sormet puristuivat koko ajan tiukemmin hänen harteidensa ympäri. Ephram pysyi paikallaan, sillä liikahtaminen olisi saattanut olla kohtalokasta.

Lopulta hän tunsi, miten Emily laskeutui istumaan hänen harteillaan. Hän tarttui toisen jaloista kiinni ja nousi hitaasti suoraksi.
"Oletko hyvin siellä?" hän kysyi ja astui sitten varovaisen askelen eteenpäin. Jos Emily tahtoisi nähdä sisään ikkunasta heidän pitäisi olla lähempänä. Huomattavasti lähempänä. Hänen askelensa olivat hieman hoippuroivia, sillä oli harvinaista, että hän piti ketään harteillaan. Celia oli ollut joskus reppuselässä, mutta paino jakaantui silloin hyvin eri tavalla. Ephram ei uskaltanut vilkaistakaan Emilyä, vaan keskittyi ainoastaan pääsemään eteenpäin kaatumatta.

[Agitha]

Emily onnistui kipuamaan Ephramin selkään melko vaivattomasti, tosin hän tajusi vähän liian myöhään, että kaikki olisi käynyt helpommin, jos hän olisi ymmärtänyt riisua kenkänsä ennen kiipeämistä. No, se oli liian myöhästä nyt. Hän oli jättänyt siistit tomuiset kengänjäljet Ephramin puvuntakin selkämykseen. Pitäisi muistaa pyyhkiä ne pois.
Pitkän farkkuhameen kanssa toisen hartioille asettuminen oli aika haasteellista, etenkin kun Emilylla ei ollut sukkahousuja. Jopa hänellä oli jonkinlainen siveellisyyden taju, vaikka sekin toimi ajoittain hieman hitaasti. Hän onnistui kuitenkin käärimään hameen tarpeeksi ylös, ja asetteli säärensä molemmin puolin Ephramin päätä. Hän ei ollut aivan varma, mistä pitäisi kiinni, joten lepuutti käsiään Ephramin päälaella.
Ephram otti muutavia vähän horjuvia askelia eteenpäin, mutta Emily ei pelännyt, että he kaatuisivat. Olkapäillä keikkuminen tuntui aina huteralta. Siltäköhän tuntui olla pitkä? Oli ihailtavaa, että pitkät ihmiset eivät kaatuilleet vähän väliä.
Hitaasti Ephram saavutti koulun ikkunan, ja Emilyn iloksi hän oli tarpeeksi korkealla nähdäkseen sisään. Hän asetti kätensä Ephramin päälaelta ikkunalaudalle. Pienen tutkimisen jälkeen hän tunnisti luokan psykologian luokaksi. Sisään oli vähän vaikea nähdä, sillä siellä oli vielä pimeämpää kuin ulkona, mutta jos Emily varjosti kädellään ikkunalasia, hän näki aika hyvin.
Hän katseli rauhallisesti ympäri luokkaa. Luokka oli ihan samanlainen kuin päivällä, paitsi että kaikki oli siististi paikoillaan ja näytti vähän sinisemmältä kuin yleensä. Edes kummituksia ei näkynyt.
"Haluatko nähdä?" Emily kysyi Ephramilta. Toivottavasti seisominen ei ollut liian rankkaa Ephramille.

[Fairytaler]

Päästyään ikkunan ääreen Ephram haki jaloilleen tukevat paikat. Hän ei tahtonut kaatua vielä tässäkään vaiheessa. Itse asiassa hän ei tahtonut kaatua lainkaan, joten päätti olla mahdollisimman varuillaan koko ajan. Hän mietti, mahtoivatko he olla tarpeeksi lähellä, jotta Emily näkisi sisään. Se oli kuitenkin se pääasia sillä hetkellä. Ephram tunsi painon harteillaan, mutta se ei tuntunut hirvittävän suurelta tai inhottavalta. Emily oli oikeastaan aika kevyt. Mahtoiko se johtua siitä, että Emily oli ruumiin rakenteeltaan vielä melko tyttömäinen, vai oliko hän vain luonnostaan kevyt. Erityisen hoikkahan tämä ei ollut. Ainakin tyttö oli persoonallisen näköinen. Tällaisia ei ollut kovin monia muita. Ephram oli ehdottomasti sitä mieltä, että monet koulun tytöt olivat kauniimpia kuin Emily. Hän ei kuitenkaan välittänyt ulkomuodosta omalla kohdallaan, eikä muidenkaan. Hän arvosti sitä, että joku jaksoi olla aina oma itsensä, vaikka mitä tapahtuisi.

Emily vaikutti pitävän ikkunasta kurkkimisesta, sillä hän kysyi, tahtoiko Ephramkin nähdä. Poika ei uskonut, että luokka näyttäisi kovin erilaiselta, eikä uskonut varsinkaan sitä, että hänellä oikestaan olisi mahdollisuus nähdä sisään. Emily kykenisi ehkä nostamaan hänet, mutta ylhäällä pitäminen olisi liian vaarallista. Ephram oli Emilyä paljon pitempi ja painavampi, eikä häntä luultavasti olisi helppo pitää ilmassa. Ephram pudisti päätään hiukan vastaukseksi Emilylle ja käänsi leukaansa sitten ylöspäin niin, että saattoi miltei nähdä Emilyn kasvot.
"Kuvaile minulle sitä", Ephram pyysi sitten matalasti. Hän tarvitsi vielä aikaa, jotta saisi päättää mikä oli helpoin tapa laskea Emily alas ja muutenkin tuntui luonnolliselta pyytää toiselta jotakin. Tavallaanhan tämä oli palveluksen velkaa. Pienen palveluksen. Ephram hymähti ajatuksilleen ja käänsi sitten taas katseensa koulun seinään.

[Agitha]

Emily tunsi Ephramin puistelevan päätään. Selvä, Ephram ei siis halunnut katsoa sisään. Se sopi Emilylle, joka katseli edelleen innokkaasti sisään. Vaikka mikään sisällä ei muuttunut, hän löysi aina jotain uutta katseltavaa. Päivisin luokassa oli keskityttävä opiskeluun, joten vasta nyt hän tajusi kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin, kuten kattolamppuihin.
Hän yllättyi vähän, kun Ephram pyysi häntä kuvailemaan näkyä. Miksi Ephram halusi kuulla, muttei nähdä? Ehkä se johtui siitä, että hän oli muusikko. Emily oli tosin aika huono pukemaan näkemäänsä sanoiksi. Hän oli huono pukemaan mitään sanoiksi. Piirtäminen oli paljon helpompaa.
Hän ryhtyi miettimään, mitä hän huoneesta piirtäisi. Ne asiat olivat varmaankin olennaisia.
"Kaikki on aika sinistä", hän sanoi hiljaa, ja mietti hetken. "Erilaisia sinisiä, vihreäkin on sinistä. Ja ikkunoista tulee varjoja. Ja kaikista tulee varjoja, koska sisällä on vielä pimeämpää kuin täällä. Liitutaulu on kolmen metrin päässä oven oikeasta karmista, sen vasen reuna on suunnilleen 30 asteen päässä siitä karmista. Ensimmäisen pulpetin etureuna sijaitsee samalla linjalla oven vasemman karmin kanssa, suunnilleen kolmen metrin päässä ovesta..." hän jatkoi selostustaan, mutta tajusi sitten, että Ephram varmaan tiesi, miltä luokka näytti päivällä. Ehkä hänen kuului kuvailla vain ne seikat, jotka olivat muuttuneet yöksi. "Valot ovat kiinni, taulu on puhdas. Kaikki tuolit on pulpettien alla. Opettajan pöydällä on tummansininen kansio ja paperipinoja", hän selosti, sillä hän ei ollut varma kuinka tarkan selonteon Ephram halusi. "Sisällä ei ole kummituksia", hän lopetti.

[Fairytaler]

Ephram kuunteli Emilyn selitystä ja hymyili. Tämä ikään kuin eksyi aiheesta hetkeksi, mutta palasi takaisin kuvailemaan pimeää luokkaa. Ephram arvasi, miten siistiä ja harkittua kaikki oli. Kouluaikana pulpettirivit saattoivat vääntyä ja kääntyä, mutta illalla ne olivat varmasti juuri niin siististi kuin Emily sanoi. Ephram saattoi kuvitella sen sinisyyden mielessään. Sinistä. Sinistä. Sinistä. Varjoja. Pimeitä ja pelottavia. Harmaita ja lempeitä. Miksi varjoja pelättiin? Ne olivat aineettomia. Pelkkää pimeyttä. Ephramista luokka kuulosti yön pimeydessä paljon mukavammalta kuin päivänvalossa. Oli tietysti otettava huomioon, että kaikki tuntui hieman eksoottiselta sillä hetkellä. Tanssiaiset toivat kaikkeen jonkinlaista mystiikkaa, jota ei muuten olisi huomannut. Ephram hymyili ajatuksilleen ja tajusi sitten naurahtaa kevyesti, kun Emily kertoi, ettei ollut kummituksia.
"Hyvä sitten", hän sanoi melkein vakavoituen ja jäi sitten miettimään, puhuiko Emily tällä kertaa leikillään vai tosissaan. Tyttö ei tosin ollut sanonut vitsailevansa, joten kaipa tämä oli tosissaan.
"Pelkäätkö sinä kummituksia?" Ephram kysyi hieman uteliaana ja koetti taas kääntää päätään niin, että näkisi tytön. Se kuitenkin sattui niskaan, joten hän ei kovin kauaa pitänyt päätään ylhäällä vaan laski sen takaisin.

Ephram alkoi vasta nyt tuntea Emilyn painon kunnolla. Hän ei tajunnut, millä voimilla oli tätä pitänyt ilmassa, mutta tiesi, ettei näillä voimilla pitäisi tätä ylhäällä kovin kauaa.
"Umh.. Emily, oletko nähnyt tarpeeksi?" hän kysyi sitten hieman varovasti. Kai hän toista pitäisi vielä ilmassa, jos tämä tahtoisi, mutta ei kauaa. Hänen hartiansa alkoivat jo särkeä.

[Agitha]

Kun Ephram kysyi, pelkäsikö Emily kummituksia, Emily oli pitkään vaiti. Hän vain tuijotti luokkahuonetta, ja ajatteli.
"Ei kummituksia ole olemassa", hän ilmoitti hiljaisuuden jälkeen, ja jätti tarkoituksella vastaamatta kysymykseen. Kummituksia ei ole olemassa, niin hänelle oltiin vastattu, kun hän oli pelännyt. Kukaan ei välittänyt, että Emilya pelotti, koska kummituksia ei ollut olemassa, ja hän oli ymmärtänyt olla puhumatta aiheesta. Muille ihmisille kummituksia ei ollut olemassa.
Ephram kysyi, oliko hän jo katsellut tarpeeksi.
"Joo", Emily vastasi, ja ymmärsi vasta sitten, että kyse oli varmaankin kysymykseksi naamioidusta pyynnöstä laskeutua takaisin maan pinnalle.
"Haa", hän sanoi ymmärtäväisenä, ja ryhtyi liikehtimään Ephramin olkapäillä voidakseen kiivetä takaisin alas. Hän ei ymmärtänyt pyytää Ephramia kumartumaan, vaikka niin alas kapuaminen olisi ollut varmasti paljon helpompaa.
Emily onnistui keplottelemaan itsensä alas pojan olkapäiltä, ja laskeutui takaisin maahan hiljaa tömähtäen. Rauhallisesti hän suoristi hameensa, ja sitten ryhtinsä, vaikka hänen ryhtinsä ei ollutkaan kovin hyvä.
"Se oli aika hienoa", hän totesi sitten toteavaan tapaansa, tarkoittaen sekä heidän hienoa akrobaattista taidonnäytettään, että öistä luokkahuonetta. Yöt olivat kyllä jännittäviä, ja joskus Emily valvoi myöhään ihan vain yön itsensä vuoksi. Ja hän myös heräsi aikaisin, joten joskus hän näki yön aamullakin. Hän ei kaivannut kovin paljoa unta, vaikka nukkuminenkin oli aika hienoa.
Hän alkoi taas astella pitkin päärakennuksen seinän viertä, ja liu'utti kättään sen raapatulla seinällä.

[Fairytaler]

Ephram mietti Emilyn sanoja. Kummituksia ei ollut. Niin hänellekin oli kerrottu, eikä Ephram ollut koskaan kyseenalaistanut sitä. Juuri sillä hetkellä kuitenkin tuntui, ettei kaikki ehkä ollut niin helposti selitettävissä. Ihmiset helposti sanoivat, ettei jotakin ollut olemassa, kun siitä ei ollut tieteellisiä todisteita, tai kun se pelotti liikaa. Monien oli vaikea hyväksyä jotakin hiukankin epätavallista. Oli vaikea tajuta, ettei kaikkea voinut millään hallita. Ja jos jotain ei voinut hallita, ei sitä tarvinnut olla olemassakaan. Ajatusmalli oli helppo ja vaivaton. Eettisyydestä ei ehkä voinut puhua, mutta monet ihmiset tahtoivatkin päästä niin helpolla kuin mahdollista. Ephram ei ollut koskaan oikeastaan tajunnut sitä, mutta toisaalta hän ymmärsi ihmisiä, jotka ajattelivat niin. Toisinaan Ephramkin olisi tahtonut vain jättää ajatuksensa pois ja ainoastaan olla. Se olisi ollut helppoa. Niin helppoa.

Ephram hätkähti hieman, kun tunsi Emilyn lähtevän laskeutumaan hänen harteiltaan. Poika ei ehtinyt edes kumartua, kun toinen jo oli maassa ja totesi sen olleen hienoa. Ephram kääntyi häntä päin ja vältti hieromasta hartioitaan, vaikka ne olivatkin hieman puutuneet. Olisi ollut äärimmäisen epäystävällistä näyttää siltä, kuin Emily olisi ollut painava. Emilyhän ei ollut ollut painava.
"Hyvä sitten", Ephram vastasi tytön toteamukseen hieman vaisusti. Ei hän oikein tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa, tai olivatko sanat edes tarkoitettu hänelle. Hän hymähti hieman itsekseen ja vilkaistessaan maahan, hän tajusi, että Emily oli kiipeillyt hänen selässään kengät jalassa.
"Hmm... viitsisitkö katsoa, onko takkini selkä kovin vihainen?" Ephram kysyi varovasti ja kääntyi hitaasti toisin päin. Ei hän tahtonut viestittää Emilylle, että tämä oli tehnyt väärin tai mitään. Hän vain tahtoi tietää, oliko kovinkin likainen. Jos hän oli, voisi Emily ehkä puhdistaa takin tai sitten hän voisi käydä vaihtamassa toisen. Kumpikin vaihtoehto luultavasti toimisi, vaikka Ephramilla ei toista mustaa takkia ollutkaan. Hän voisi kai olla ilmankin.