Odottamattomat

[Fairytaler]

[Agitha ja Emily : )]

Ephram seisoi oleskeluhuoneen nurkalla ja näpläsi hermostuneena puvuntakkinsa hihanapin parissa. Se oli kunnolla kiinni ja kaikki muukin oli siistiä ja täsmällistä, mutta häntä jännitti aivan tavattomasti. Tämä jännitys ei ollut sellaista, kuin se mukava kihelmöinti sormissa, kun asteli lavalle. Ei lainkaan sellaista, joka parantaa suoritusta huomattavasti. Tämä jännitys tuntui pikemminkin sellaiselta, joka saisi kaiken menemään pieleen, jos oikein yrittäisi. Hän oli pysähtynyt vilkaisemaan itseään ikkunasta, joka peilasi hieman ja unohtunut miettimään syntyjä syviä. Hänen sydämensä hakkasi jo pelkästään siitä ajatuksesta, että näkisi Emilyn. Ja se, että Emily olisi pukeutunut kauniisti ja näyttäisi varmasti kaikessa persoonallisuudessaan maailman kauneimmalta olennolta, salpasi hengityksenkin. Ephram koetti rohkaista itseään jatkamaan matkaa. Hän oli pukeutunut mustaan pukuun, vaalean siniseen kauluspaitaan ja kiertänyt kaulaansa tummansinisen kravatin. Isä oli aina sanonut, että huoliteltu ulkonäkö oli tärkeä, tahtoi sitten hurmata naisen tai olla vain kohtelias. Ephram pyöräytti valkeaa liljaa takkinsa napinlävessä ja vilkaisi nopeasti kädessään roikkuvaa kukkaranneketta. Hän oli kuullut tyttöjen puhuvan niistä ja oli tajunnut, että hänenkin varmasti pitäisi hankkia sellainen. Mistä sitä tiesi, jos Emily loukkaantuisi sen puuttumisesta? Sitä paitsi, Ephram tahtoi antaa Emilylle jotakin kaunista.

Aikansa seisoskeltuaan poika rohkaistui ja lähti hitaasti astelemaan käytävää pitkin ja pysähtyi sen huoneen ovelle, joka oli merkattu numerolla 2. Hän huomasi ympärillään parveilevan värikästä, riehakasta ja eleganttia juhlakansaa ja tunsi perhosten lepattelevan vatsassaan vielä kovemmin kuin aiemmin. Hän veti syvään henkeä ja kohotti sitten kätensä. Hän koputti hitaasti, kolme terävää, mutta silti hiukan hiljaista koputusta ja astui askelen taaksepäin. Hän toivoi, että Emily tulisi pian, sillä tytön seurassa hän onnistui aina rentoutumaan paremmin, kuin muuten. Sen hän oli huomannut, vaikkei tyttöä vielä kovin hyvin tuntenutkaan. Tytön suoruus oli sellaista, joka sai pojan olon kotoisaksi, vaikka hänen kotonaan se tietysti oli ollut erilaista.
"Hei Emily, oletpa sinä sievä", Ephram harjoitteli mutisten sanoja itsekseen ja pureskellen huuliaan. Hänen varpaansa taputtelivat maata ja odotusaika tuntui loputtomalta.

[Agitha]

Emily istui sängyllään, ja luonnosteli jotakin lehtiöönsä. Tällä kertaa hän ei piirtänyt mitään erityistä, vaan antoi paperille ilmestyä mitä sattui. Tällä hetkellä kuva muistutti kuvaa avaruudesta, jossa planeettojen tilalla oli kukkia. Kukkia tanssiaisten kunniaksi.
Hän oli valmistautunut ajoissa. Kohteliaisuuden nimeen Emily oli vaihtanut vaatteensa, vaikka perjantai olikin koulupuvuton päivä. Hän olisi voinut mennä arkivaatteissaan, mutta kun hän oli huomannut, että muutkin tytöt laittautuivat, hänkin halusi kokeilla. Ikävä kyllä Emilyn laittautuminen oli vienyt viitisen minuuttia, mutta siitä piittaamatta hän oli päättänyt luonnostella loppuajan.
Emily ei yleensä käyttänyt hameita, mutta nyt hän oli pukenut ylleen pitkän farkkuhameen. Yläosana toimi varmaankin hänen juhlavin vaatteensa, punainen neuletakki, jossa oli valkoisia kirjailuja helmassa ja hihansuissa. Hänen hiuksensa olivat samalla tavalla kuin aina, mutta hän oli laittanut punaisen hiuspannan pitämään hiuksia edes hieman sivussa. Hänen kenkänsä olivat punaiset kiinatossut, mutta ne eivät oikeastaan näkyneet hänen hameensa alta, sillä se oli niin pitkä. Meikkaamaan Emily ei ollut vaivautunut. Hän ei edes omistanut meikkejä, eikä välittänyt sellaisesta ollenkaan. Meikki vain sotki kasvoja, peitti ihmisen omat piirteet.
Emily tuijotti hetken huonekaveriaan, joka kiharsi hiuksiaan peilin edessä. He olivat tuskin koskaan puhuneet, ja se ei harmittanut Emilya tippaakaan. Oli vain hyvä, kun huonetoveri ei väkisin yrittänyt puhua hänelle.
Kun ovelta kuului kolme terävää koputusta, Emily nosti katseensa lehtiöstään. Hän jätti sen sängylleen avonaisena, vaikka se ei ollut tippaakaan hänen tapaistaan, ja asteli ovelle. Hän ei ollenkaan huomioinut sellaista vaihtoehtoa, että tulija voisi olla hänen huonekaverinsa seuralainen. Emily tiesi, että se oli Ephram.
Hän avasi oven ensin rakoselleen, ja sitten kokonaan auki.
"Terppa", hän tervehti, ja astui oma-aloitteisesti ulos huoneestaan. Oli varmaankin aika lähteä. Ei Ephram muuten olisi tullut.

[Fairytaler]

Ephram seisoi oven takana ja tunsi käsiensä hikoavan. Emily avasi nopeasti, vaikka pojan mielestä aika oli tuntunut aivan liian pitkältä. Emily astui ulos huoneestaan ja tervehti Ephramia niin epämuodollisesti, että pojan leuka oli loksahtaa auki. Toisen tervehdys oli hieman odottamaton, joskin niin tuttavallinen, että se sai Ephramin rentoutumaan hieman.
"Hei", hän vastasi siirtyi hiukan. Hän katseli tyttöä ja tunsi, että oli ylipukeutunut. Hänellä tosin oli melko vahva käsitys siitä, miten tällaisiin tilanteisiin tuli oikeasti pukeutua, mutta hän olisi paljon mieluummin tullut vaikka farkuissa ja lyhythihaisessa kauluspaidassa. Pukua hän oli joutunut pikkupoikana pitämään vähän liikaa. Piti esittää jotain isompaa ja jotakin hienoa. Silloin se oli omiaan.
"Olet oikein sievä", Ephram sai lopulta sanottua Emilylle ja todella tarkoitti sitä, vaikka ei ollut varma tämän asun soveliaisuudesta. Hän raapaisi nopeasti silmäkulmaansa arven kohdalta. Siitä oli tullut hermostunut tapa, eikä hän enää itse huomannut sitä lainkaan. Ephram oli silti huomannut sen, että Emilyllä oli kaksi vaikutusta häneen. Joko tyttö sai hänet jännittymään ja hämilleen tai sitten niin onnelliseksi, ettei mikään voinut satuttaa. Nyt hän ei tiennyt, minkälaisen olon tyttö hänelle sai, sillä tunteet olivat mukavassa ristiriidassa keskenään. Toisaalta hän oli rauhallinen ja tyyni, toisaalta häntä pelotti, että tekisi jonkin virheen. Ephram katseli tyttöä yhä vaitonaisena ja oli kumman hyväntuulinen.
"Tuota, toin sinulle tämän", Ephram sanoi hiljaa ja ojensi kukkarannekkeen Emilyn suuntaan. Hän voisi laittaa sen paikalleen, jos tyttö tahtoi, mutta Emily voisi sen tehdä itsekin. Hän jätti ojennuksensa siihen pisteeseen, että Emily saattaisi itse päättää, mitä teki. Hän ei tahtonut ottaa sitä riskiä, että saisi tytön pahastumaan.

[Agitha]

Emily unohtui hetkeksi tuijottamaan Ephramin suuntaan vähän kysyvästi, kun Ephram sanoi häntä sieväksi. Oli pakko myöntää, että sellaista hän kuuli harvoin. Emily ei välittänyt ulkonäöstään kovinkaan paljon, mutta hän tiesi kyllä, ettei hän ollut mitenkään erityisen kaunis tai viehättävä. Kyllä hänelläkin jonkinlaista estetiikan tajua oli, joten hän ihmetteli Ephramin kommenttia vähän. Mutta kai ne olivat makuasioita. Ephramhan piti herneistäkin.
"Niin sinäkin", Emily totesi yksinkertaiseksi. Jos hän oli sievä, niin Ephramkin oli.
Kun Ephram sanoi tuoneensa hänelle jotain, hän yllättyi vähän. Nyt ei ollut joulu tai hänen syntymäpäivänsä, ja silti hän oli saanut lahjan. Olipas kummallinen päivä.
"Haa", hän totesi vain, kun Ephram ojensi hänelle kukkarannekkeen. Niitä näki vain elokuvissa, ja kerran äidin siskon häissä. Ne olivat aika hassuja, vähän kuin ihmisten kädestä kasvaisi kukkapensas. Emily ei voinut oikein käsittää edes kukkakimppuja, sillä hän piti kukista enemmän luonnossa, sillä sinne ne kuuluivat. Mutta hänen oli pakko myöntää, että ranneke oli esteettinen. Siinä oli oikeassa mittasuhteessa kaikkia elementtejä, ja se oli täydellsien epäsymmetrinen, luoden huolitellun huolimattoman vaikutelman.
Ranneke kuului kai laittaa kiinni ranteeseen. Emily ojensi sitä Ephramia kohti, merkiksi siitä, että halusi Ephramin kiinnittävän sen.
Heidän täytyisi varmaankin pian mennä juhlapaikalle. Osa ihmisistä oli lähtenyt hyvin aikaiseen, ja osa näytti olevan hyvin myöhässä. Ephram oli tullut juuri hyvään aikaan, sillä Emily ei pitänyt myöhästelemisestä ja kiirehtimisestä.
Yksi tyttöjen päädyn asukkaista pyyhälsi heidän ohitseen kovalla kiireellä. Emilylla oli hieman vaikeuksia tunnistaa luokkatovereitaan, jotka olivat pukeutuneet niin eri lailla kuin tavallisesti, mutta Ephramin hän tunnisti jostain syystä hyvin. Ehkä hän oli katsonut Ephramia tarpeeksi monta kertaa. Vaikka Emilylla oli vaikueksia muistaa ihmisten kasvoja, hän oppi tunnistamaan ne ajallaan. Siksi vaiva ei ollut niin paha.
Muut tytöt näyttivät pukeutuneen aika hienosti. Emilylla ei ollut niin hienoja vaatteita. Sitäpaitsi hän näyttäisi varmaan aika hassulta jossain todella kauniissa mekossa.
"Onko tämä hyvä?" hän kuitenkin kysyi Ephramilta yllättäen, ja vilkaisi vaatekertaansa. Ephram saattoi ymmärtää pukeutumisesta vähän enemmän kuin Emily.

[Fairytaler]

Ephram häkeltyi hieman Emilyn vastauksesta. Sievä? No, kai se piti ajatella positiivisena. Hän arveli, ettei Emily tarkoittanut sitä mitenkään pahana. Ephramin oli kuitenkin hankala kääntää sitä hyväksi, joten hän tyytyi työntämään sen mielestään ja nyökkäsi vain äänettömäksi kiitokseksi. Hän vilkaisi Emilyä vielä varmistaakseen tytön ajatukset, kun tämä ojensi kukkaranneketta häntä kohden. Ilmeisesti hän sai kunnian laittaa sen tytölle. Ephram otti kukkalaitteen vastaan ja pujotti sen varovasti Emilyn ojennettuun käteen. Hän ei tällä kertaa välttänyt kosketusta, vaan hipaisi tytön rannetta tarkoituksellisesti. Hän piti tytön kädestä kiinni aavistuksen liian kauan ja laski sen sitten irti. Hänen silmänsä karkasivat lattiaan ja hän toivoi, ettei Emily huomaisi mitään. Eipä silti, oliko siinä edes mitään huomaamisen arvoista? Ephram ajatteli, että oli luultavasti ylireagoinut. Se oli inhottavaa, muttei sille aina voinut mitään.

Ephram vilkaisi Emilyä nopeasti, kun tämä kysyi, oliko pukeutunut sopivasti. Ephram joutui hetken miettimään mitä vastaisi. Tilaisuuteen sopiva Emilyn puku ei ehkä ollut, mutta se oli silti jollain tapaa hyvä.
"Se näyttää sinulta", Ephram vastasi lopulta mutkattomasti ja ojensi käsivartensa tytölle. Hän arveli, että olisi oikein saattaa daami juhlapaikalle, vaikka he olivatkin vain ystäviä. Eikö vain? Eikö ystävyksillekin sallittu pieni, välitön kosketus silloin tällöin? Tämähän ei edes ollut mitään vakavaa. Halailivathan tytötkin toisiaan, eivätkä he silti olleet toisilleen muuta kuin ystäviä. Ephram pudisti päätään ja keräsi ajatuksensa.
"Meidän pitää varmaan mennä", hän sitten sanoi hieman varovaisesti, mutta sanoipa kuitenkin. Hän vilkaisi Emilyä sivusilmällä ja totesi, että Emily näytti ihan hyvältä. Oikeastaan aika sopivalta tansseihin.

[Agitha]

Ephram pujotti kukkarannekken Emilyn ranteeseen, ja Emily hymyili itsekseen. Melkein kuin vihkisormus, paitsi että se ei ollut sormessa. Olikohan mahdollista tehdä kukista vihkisormus? Rannekkeen pujottaminen oli ikään kuin jonkin sortin rituaali. Ehkä kyse oli taas Emilyn omasta ajattelutavasta, mutta hän halusi ajatella, että tämä oli jonkinlainen suhteen virallistaminen. Samaan tapaan kuin kihlajaiset tai häät. Tietenkään hän ja Ephram eivät olleet rakastuneita, mutta jokaisen ihmisen välillähän oli omalaatuinen suhde. Ja jos tahtoi, sen saattoi virallistaa. Ei kyse ollut romanttiset tai ystävyyssuhteen julistamisesta, vaan sopimus suhteesta Ephramin kanssa. Emily piti kaikista pienistä rituaaleista, vaikka muut eivät edes huomanneet niitä tavallisessa elämässä. Ei se haitannut.
"Mm", Emily vastasi Ephramin kehuihin, ja kumartui katsomaan kenkiään hameensa alla. Jos Ephram sanoi sen kelpaavan, niin eiköhän se kelvannut. Muiden mielipiteistä Emily ei niin välittänyt. Hän ei ehkä näyttänyt yhtä sievältä kuin muut tytöt juhlamekoissaan ja nutturoissaan, mutta Ephram oli pyytänyt häntä parikseen silti. Emily ei tiennyt miksi Ephram oli tehnyt niin, mutta siitä tuli hänelle hyvä mieli. Ephram oli pyytänyt juuri häntä, eikä ketään muuta, joten kai se, että Emily näytti itseltään oli kohteliaisuus.
Ephram ojensi Emilylle käsivartensa, mutta Emily ei ollut varma, kuinka hänen kuului siihen tarttua. Hän päätyi tarttumaan kämmenellään Ephramin käteen, niin että he kävelivät käsi kädessä kuin hyvät ystävykset tai seuruseteleva pari. Se tuntui järkevämmältä, kuin kömpelö käsitynkkä.
"Mennään", hän myönsi, kun Ephram ehdotti lähtemistä.

//Emilylla on vähän paha viedä reippaasti eteenpäin. : D//

[Fairytaler]

Ephram hymyili tyytyväisenä, kun Emily tarttui hänen käteensä. Tuntui luonnolliselta kulkea käsi kädessä. Se oli ehkä hivenen epätavallisia, mutta kuka oli sanonut, että he olisivat tavallinen pari. Emilyn seurassa poikaa ei haitannut mikään, sillä hän tunsi olonsa hyvin mutkattomaksi ja vapautuneeksi. Hän johdatti tyttöä käytävää pitkin portaikolle ja niitä alas. Hän kulki varovasti, ottaen tarkoituksellisesti lyhyempiä askelia kuin yleensä. Hän oli Emilyä selvästi pitempi ja arveli, että toinen joutuisi juoksemaan, jos hän harppoisi, kuten tavallista. Hän irrotti kätensä avatakseen Emilylle ulko-oven. Poika piti sitä auki niin kauan, että tyttö oli päässyt ohi, astui vasta sitten itse perään ja tarttui uudelleen tytön käteen. Se tuntui luonnolliselta. Oli helppo olla sellaisen ihmisen seurassa kuin Emily, sillä tämän kanssa kaikki oli helppoa. Ei tarvinnut varoa etikettivirheitä, tai että jokin menisi pieleen, sillä Emily tuskin välitti sellaisesta. Heidän päästyään pihalle Ephram katsoi ystävällisesti, ettei saattanut Emilyä kovin kuraisista kohdista. Hän ei tahtonut, että toinen likaisi vaatteitaan tai kenkiään, vaikkei ollutkaan niin hienosti pukeutunut kuin muut tytöt. Emily oli pukeutunut, kuten Emilyn kaltaiselle tytölle sopi. Yksinkertaisen sievästi.

Salin ovet olivat auki ja sieltä kuului musiikkia ja puheensorinaa. Ephram vilkaisi Emilyä. Hän halusi tietää, millaisessa mielentilassa tämä olisi menossa.
"Mennäänkö sisään heti?" hän kysyi hieman uteliaana. Hän ei ollut itse varauksettoman tyytyväinen ajatellessaan, että joutuisi astelemaan sinne suuren ihmisjoukon keskelle, mutta toisaalta se voisi olla hauskaakin. Ainakin saisi hetkeksi irrottautua koulusta ja arjesta. Olisi ainakin jotakin vaihtelua. Hän kuitenkin pysähtyi oville ja kurkki sisään odottaessaan Emilyn vastausta. Kaikki taisi olla aika hienoa ja koristeellista. Hän ei tiennyt kuka oli nähnyt niin paljon vaivaa toisten viihtyvyyden takeiksi, mutta arvosti tekoa. Joku oli pistänyt parastaan.

[Agitha]

Ephram johdatti heidät ulos, ja se ei häirinnyt Emilya. Kun toinen keskittyi kävelyreitin keksimiseen, Emily saattoi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa. Hän oli jo melkein unohtanut, että piti Ephramia kädestä, kun poika irrotti otteensa, ja avasi hänelle oven. Emilyn isä avasi aina joskus oven hänen äidilleen ja Emilylle, mutta se oli aina leikkimielistä. Ephram ei kuitenkaan näyttänyt vitsailevan, ja ele kävi häneltä aika luonnostaa. Hän taisi olla herrasmies. Aika hienoa, nyt Emilyn ei tarvitsisi ajatella edes ovia. Tätä vauhtia hänen elämänsä muuttuisi hyvin helpoksi.
Ephram tarttui taas hänen käteensä, kun he olivat astuneet ulos asuntolasta. Se tuntui ihan mukavalta. Ephramin käsi oli lämmin. Emilynkin kädet olivat aina lämpimät. Melkein kuumat, kuten jotkut sanoivat.
Pihan poikki kulkiessaan Emily ihasteli puita ja taivasta. Vaikka taivas oli vielä sininen, aurinko oli jo laskeutunut. Puut olivat tummia, ja keltaisuutensa vuoksi silti hassun vaaleita. Maisema näytti jotenkin kiehtovan vääristyneeltä, etenkin kun maakin oli keltaisten lehtien peittämä. Keltainen oli hallitseva väri, vaikka yleensä se oli vihreä tai harmaa. Keltainen oli ystävyyden väri.
He tulivat sivurakennukselle. Sisältä kuului vaimeaa musiikkia, ja ihmisiä oli ulkonakin. Emily kurtisti kulmiaan vähän, ja huomaamattaan hän tiuksensi otettaan Ephramin kädestä. Hän ei pitänyt sosiaalisita tilanteista, sillä niissä kaikki oli niin sekavaa eikä hän voinut keskittyä, mutta hän halusi silti mennä.
Salin ovella Ephram pysähtyi, ja kysyi halusiko Emily mennä sisään heti. Emily nyökäytti päätään. Tilanne ei enää tästä muuttuisi.
Hän astui sisään saliin, ja katseli ympärilleen. Hän piti koristeluista. Kaikki oli tasapainoista. Ja salissa oli ruokaa. Ja ihmsietkin olivat kauniita. Emily piti koulupuvuista, mutta iltapuvutkin olivat kauniita. Ihmiset olivat värikkäitä vihreä-valkoisen massan sijaan.
Emily huomasi seisovansa oven tukkeena, ja astui sivuun, että muutkin mahtuisivat sisään.
"En haluaisi mennä keskelle", hän ilmoitti Ephramille.

[Fairytaler]

Ephram alkoi huomaamattaan huojua musiikin tahtiin ja hymyili rauhallisesti. Hän mietti, miten musiikki vaikutti toisiin ihmisiin, miten sen kuului vaikuttaa. Hänelle sillä oli aina ollut jokin tärkeä merkitys. Kaikille se ei kai ollut niin iso juttu. Ephram silti ymmärsi heitä. Joillekin muut asiat olivat tärkeämpiä. Joillekin oli luontevaa rinnastaa tunnetiloja kuviin tai väreihin. Niin Emily taisi tehdä. Ephram vain hahmotti kaiken paremmin musiikkina. Kun Emily ei tahtonut mennä keskelle väkijoukkoa, Ephram oli tyytyväinen. Hän piti ihmisistä ja sosiaalisesta toiminnasta, mutta näin monet ihmiset saivan hänet hieman varuilleen ja hermostuneeksi. Hän ei pohjimmiltaan ollut niin avoin, kuin olisi voinut luulla. Hän oli sisimmältään paljon syvemmällä siinä itsesäälin ja raivon suossa, kuin olisi ehkä päältä päin uskonut. Eihän hänellä ollut mitään syytä siihen. Pojan elämä oli niin täydellistä, ettei hänellä ollut varaa toivoa muuta, mutta hänestä itsestään se ei aina mennyt ihan niin. Oli päiviä, joina hän toivoi olevansa joku aivan muu. Joku, joka pystyisi elämään ilman sitä painoa, jonka hän tunsi mielessään jatkuvasti, vaikka tiesi sen olevan oman typerän mielikuvituksensa tuotetta.
"Ei mennä keskelle. Hyvä", Ephram vastasi hajamielisenä Emilylle ja astui hänkin sisään saliin. Hän kulki muutaman askelen seinän viertä, vilkaisi sitten tyttöä.
"Hmm.. Tahdotko juoda jotain? Tai syödä? Tai haluatko... tuota.. tai ei mitään", Ephram sanoi kovaan ääneen puheensorinan yli ja huomasi takeltelevansa epämukavasti. Hän ei ollut vieläkään irrottanut Emilyn kädestä, mutta ei huomannut sitä. Tuntui ihan hyvältä pitää kiinni. Hän ei tiennyt, oliko se Emilystäkin mukavaa, mutta sillä hetkellä se ei ollut hänen suurin huolenaiheensa.

[Agitha]

Emily katseli taas ympärilleen salissa. Se inspiroi häntä maalaamaan jotain syksyistä. Emily tallensi ideat muistiinsa, ja päätti toteuttaa ne myöhemmin. Hänellä oli hieman orpo olo ilman lehtiötiään. Se oli jäänyt hänen sängylleen, kun hän oli lähtenyt niin äkkiä. Mutta ehkä lehtiö ei ollut sopiva juhla-asuste.
Kun Ephram esitti kysymyksensä, Emily suuntasi katseensa seisovaan pöytään. Siellä näytti olevan kaikkea hyvää. Hän voisi varmaankin syventyä syömiseen, jos sosiaalinen tilanne muuttuisi liian kuormittavaksi. Hän vilkaisi myöskin booliastiaa, ja jähmettyi.
"Ei kannata juoda", hän huomautti. "Se on myrkytetty."
Hän ei jatkanut aiheesta enempää. Hän oli ilmoittanut Ephramille vaarallisesta boolista, ja jos Ephram ei uskonut häntä, se ei ollut Emilyn vika. Hän oli täysin uskottava ja vakava, eikä ollut sanonut, että olisi vitsaillut.
Emily katsahti ruokaan vielä uudestaan, mutta se ei vaikuttanut vaaralliselta. Joku oli myrkyttänyt pelkän juoman. Hyvä. Ruokaa ei saanut tuhlata.
Hän lähti suuntaamaan kohti pöytiä, mutta seisahtui sitten taas.
"Haa", hän sanoi, ja tuijotti toiselle puolelle salia. "Laulaja Celia Hammond on matemaatikko Alex Kerrin pari", hän ilmoitti, koska hän tiesi Celian olevan Ephramin sisko, ja lähti sitten jatkamaan matkaansa.
Monet yllättyivät siitä, miten taitavasti Emily tunnisti ihmisiä, vaikka ei muistanutkaan kasvoja. Hänellä oli omat muistisääntönsä, jotka horjuivat vähän, jos ihminen yllättäen vaihtoi tyyliään. Silti jokaisessa ihmisessä oli jotain juuri sille ihmiselle ominaista, ja yleensä painamalla sen piirteen mieleensä, Emily oppi tunnistamaan ihmisiä. Huomaamattomien pienten eleiden muistaminen auttoi myös ihmisten piirtämisessä,ja siinä hän oli hyvä. Ongelma oli se, mitkä piirteistä olivat olennaisia ja mitkä eivät. Hän saattoi painaa mieleensä väärän eleen, ja sekoitti siksi ihmisiä keskenään. Mutta ajan kanssa hän oli oppinut osumaan oikeaan, ja joskus hänen tarkkanäköisyytensä oli huolestuttavaa. Etenkin kun Emilya yleensä pidettiin täysin hajamielisenä ja omissa maailmoissaan elävänä.
Kun hän oppi muistamaan henkilön ulkomuodon, hän oppi samalla myös nimen. Jos joku juorukello olisi tiennyt, millainen tietopankki Emily oikeasti oli ihmisten nimien, harrastuksien ja suhteiden suhteen, hän olisi varmasti päättänyt tutustua Emilyyn tarkemmin. Mutta Emily piti mölyt mahassaan.

[Fairytaler]

Emilyn sanat tuntuivat naurettavilta. Kuka nyt muka olisi boolin myrkyttänyt? Ephram arveli Emilyn tarkoittavan, että boolissa oli jotakin, jolle hän oli allerginen. Mutta eihän Ephram ollut allerginen millekään, joten hän voisi varmasti juoda sitä ihan rauhassa. Tai sitten Emily oli vain vitsaillut. Se ei ehkä ollut tytön tapaista, mutta saattoihan se liittyä johokin muuhunkin. Tai jotakin. Ephram kohautti harteitaan ja lähti sitten Emilyn perään. Tyttö oli ilmeisesti päättänyt kävellä salin läpi hakemaan syötävää, eikä Ephramilla ollut mitään sitä vastaan. Hänhän sitä oli ehdottanutkin ja sitä paitsi, hän oli sinä päivänä syönyt viimeksi lounaalla. Päivälliselle hän ei ollut ehtinyt, sillä oli tahtonut käydä soittamassa ja siellä oli tietysti venynyt. Pojan oli vaikea hahmottaa, miten pitkään hän oikeasti soitti ja toisinaan siinä kävi näin. Ajatuksissaan hän kulki Emilyn mukana, mutta pysähtyi hätkähtäen, kun kuuli tytön sanat. Hänen kätensä irtosi toisen kädestä ja hän tunsi adrenaliinin saavan hänen sydämensä hakkaamaan. Celia ja Alex? Alex ja Celia? Ephramista tuntui, että musiikki oli yhtäkkiä hirvittävän kovalla ja ihmisiä aivan liikaa, kunnes hän sai itsensä rauhoittumaan. Hehän saattoivat tulla tänne vain kavereina. Ystävinä. He eivät välttämättä olleet pari. Tai pari he olivat, mutteivät ehkä romanttisessa mielessä. Olihan hänkin tullut Emilyn kanssa ja Emily oli vain ystävä. Tajutessaan, että oli seisahtunut muutaman ihmisen tielle, Ephram vilkaisi heitä, pyysi nopeasti anteeksi ja kiirehti sitten Emilyn perään. Oliko Emily oikeasti nähnyt hänen sisarensa, hänen huonetoverinsa kanssa? Päästyään Emilyn luokse Ephram ei enää ojentanut kättään tälle. Hän hieroi kasvojaan ja tunsi olonsa hiukan ahdistuneeksi. Hän ei tahtonut, että Celian ja Alexin ystävyys vaikuttaisi häneen, mutta Ephramia pelotti. Hän ei tiennyt mikä, eikä hän tiennyt miksi, mutta jokin pelotti.

Ruokapöytä notkui pikkupurtavasta ja Ephram päätti keskittää ajatuksensa ruokaan. Ja booliin. Hänen kurkkuaan kuivasi, joten olisi pakko juoda jotakin. Eprahm pysähtyi pöydän ääreen ja työnsi kuvan Celiasta ja Alexista mielestään. Hän oli Emilyn kanssa ja Emilyä hänen piti ajatella. Hän mietti kehtaisiko pyytää tyttöä tanssimaan. Ei ehkä vielä, mutta sitten kun he olisivat syöneet jotakin, voisi olla oikea aika.
"Oletko varma, ettet tahdo boolia?" Ephram kysyi Emilyltä kaataessaan itselleen kertakäyttömukiin. Hänellä oli karmea nälkä ja janotti. Hieman epäviisaasti hän päätti olla välittämättä Emilyn varoituksista. Jotenkin hän ei uskonut, että tyttö olisi oikeasti tiennyt mistä puhui.

[Agitha]

Emily vilkaisi Ephramia ja kohotti hieman kulmiaan. Ele kertoi, että Emily piti poikaa vähän hölmönä.
"En tietenkään", hän sanoi. Eikä Ephraminkaan pitäisi. Myrkyllisestä boolista tulisi paha olo. Sen sijaan Emily nappasi pöydältä cocktailtikun, ja söi siinä olevat suupalat yksi kerrallaan huolellisesti. Sitten hän valitsi toisen cocktailtikun, ja tällä kertaa valisteminen kesti vähän kauemmin. Emily ei halunnut, että tikussa olisi kaksi saman väristä palasta peräkkäin. Se näytti epätasapainoiselta.
Hän kääntyi ympäri, ja katseli salia ja siellä olevia ihmisiä. Aika moni näytti juovan boolia, ja sen kyllä huomasi. Se näytti oikein vetävän ihmisiä puoleensa, ja seisovan pöydän ympärillä oli aika ruuhkaista.
"Voidaanko mennä syrjään?" hän pyysi, kun ihmismäärä alkoi vähän kammottaa häntä. Kukaan ei onneksi tullut kovin lähelle, tai tuuppinut häntä. Hän yritti paikantaa jotain sopivaa paikkaa, jossa olisi vähän hiljaisempaa.
"Tuonne?" hän kysyi, ja katsoi salin toiselle puolelle, joka oli vähän hämärämpi ja kauempana boolista. Siellä oli vähän vähemmän väkeä.
Emily tuijotti Ephramia hetken. Hän katsoi poikaa jo kasvoihin, eikä ohitse tai leukaan, kuten tavallista. Hän ei edelleenkään luonut katsekontaktia, mutta kuka tahansa Emilyn hyvin tunteva olisi pitänyt tätä edistysaskeleena. Useimmiten Emily ei katsonut keskustelukumppaniinsa päin, ja joskus hän ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta muihin ihmisiin. Saint Walden'sissä hän oli edistynyt huomattavasti, ja Ephramiin hän suhtautui erityisen avoimesti. Mutta sitä ei tietenkään voinut tietää, jos ei ollut tuntenut Emilya ennen hänen kouluun tuloaan.
Muuta sanomatta hän tarttui taas Ephramin käteen, ja lähti kävelemään haluamalleen puolelle salia. Ephram voisi ottaa boolimukinsa mukaansa, jos halusi. Monet näyttivät raahaavan ruokiaan ja juomiaan ympäri salia, ja kukaan ei vielä tanssinut, joten tuskin mikään kaatuisi kenenkään päälle.

[Fairytaler]

Ephram maistoi boolia ja kohautti sitten harteitaan. Ei se ollut erityisen hyvää, mutta juotavaa kuitenkin. Sitä paitsi, sillä hetkellä mikään ei haitannut. Oli pikemminkin mukava juoda jotakin, joka maistui pahalta. Tiesi ainakin, että oli vielä jotakin, mitä tunsi. Etteivät kaikki hänen aistinsa olleet menneet sen siliän tien, kun hän oli tajunnut, etteivät kaikki hänen pilvilinnansa olleetkaan todellisia. Oliko niistä oikeastaan mikään? Ephram pudisti päätään ja kulautti lasinsa tyhjäksi. Hän nappasi cockailtikun ja työnsi sen suuhunsa. Hän vilkaisi Emilyä, eikä oikein osannut sanoa mitään. Hän mietti, miksei tyttö tahtonut boolia. Toisaalta se ihmetytti, mutta miksi hän sitä mietti? Ei kaikkien tarvinnut pitää. Kai se oli ihan selvää, että ihmisten maut olivat erilaisia. Emily ei ehkä pitänyt juomista. Tai sitten hän oikeasti oli allerginen. Ephram ei tiennyt, mikä oli asian oikea laita, mutta loppujen lopuksi hän ei ollut varma, tahtoiko edes tietää. Poika täytti mukinsa uudelleen ja vilkaisi Emilyä, kun kuuli tämän äänen.
"Siirrytään vain", hän myöntyi ja kietoi sormensa Emilyn kämmenen ympärille, kun tunsi sen omassaan. Tyttö lähti ohjaamaan heidän kulkuaan ja Ephram mietti, voisiko jättää lasinsa jonnekin, mutta totesi sitten, ettei se ehkä olisi kovin hyvä idea. Joku voisi juoda siitä ja jos hänellä olisi jokin bakteeri.. Tosin Ephram oli ollut vasta muutama viikko sitten kipeänä, joten tuskin hänellä mitään kovin vakavaa enää olisi. Mutta silti, kaikkea järkeään vasten hän otti lasin mukaansa.

Emily johdatti heidät yhteen melko tyhjään nurkkaukseen ja Ephram hymyili hänelle. Hitaasti hän irrotti kätensä ja hörppäsi hiukan lasistaan. Nyt paha maku ei enää tuntunut hyvältä. Se pikemminkin sai hänen olonsa huonoksi ja hän päätyi hörppäämään mukinsa nopeasti tyhjäksi.
"Olit ehkä oikeassa. Tämä oli pahaa", Ephram sanoi Emilylle ja käänsi päätään hiukan. Häntä kadutti nyt hieman, kun ei ollut kuunnellut tyttöä, mutta lohduttautui ajatuksella, että tämän sanat olivat saattaneet olla peräisin vain onnekkaasta arvauksesta.
"Kuule, haluatko sinä tanssia?" Ephram rohkaistui sitten kysymään. Hän vilkaisi ympärilleen, jos näkisi jonkin paikan, jonne voisi laittaa tyhjän mukinsa ja viskasi sen sitten muovipussiin, joka roikkui seinässä. Hän käänsi katseensa odottavana Emilyyn ja mietti, tahtoisiko itsekään tanssia. Hän ei ollut hyvä. Itse asiassa hänellä oli melkeinpä kaksi vasenta jalkaa, vaikka häntä oli koetettu miten opettaa. Lopulta hänen äitinsä oli kyllästynyt opettajien valitukseen ja vannottanut Ephramia, ettei tämä koskaan tanssisi julkisesti. Ephram oli myöntynyt, mutta opetellut salaa sen verran, että oli oppinut joitakin aivan perusteita. Ei hän siis aivan niin huono ollut, kuin hän itse sanoi. Ephram ei vain pitänyt tanssimisesta. Hänestä oli miltei ahdistavaa olla lähellä niin monia ihmisiä yhtä aikaa. Omaa paria ja muita, jotka pyörähtelivät selän takana, kiinni kyljessä. Oli nimittäin sellaisia tanssijoita, jotka törmäilivät muihin lainkaan välittämättä, vaikka osa tanssikin oikein kelvollisesti. Ephram mietti, kumpia Saint Walden'ssissa mahtoi olla enemmän.

[Agitha]

He saapuivat Emilyn valitsemaan nurkkaan, ja Emily katsoi tarkasti, missä seisoi. Hän halusi olla yhtä kaukana kaikista ympärillä olevista ihmisistä. Hän otti muutaman epäröivän askeleen taaksepäin seisahduttuaan ensin, ja totesi sitten, että se paikka oli hyvä. Hän olisi nojaillut seinään, mutta ei viitsinyt tehdä niin. Hänen olonsa oli hieman orpo ilman piirrustuslehtiötä, ja hän päästi irti Ephramin kädestä hypistelläkseen paitansa helmaa.
He seisoivat varmaan koko salin parhaassa paikassa. Se oli syrjässä ja siellä ei ollut paljoa ihmisiä, mutta sieltä näki hyvin kaikkialle saliin. Ainakin Emilyn mittapuulla sellainen paikka oli äärimmäisen ihanteellinen.
Hän nyökäytti päätään, kun Ephram sanoi, että hän oli ollut varmaankin oikeassa boolin suhteen. Tietysti hän oli ollut. Miksi hän olisi Ephramille valehdellut? Emily ei puhunut, jos ei ollut varma, vaikka välillä siltä saattoikin vaikuttaa.
Ephram kysyi, halusiko Emily tanssia. Emily vilkaisi taas poikaa vähän kummauksen, ja kohotti kulmiaan kysyvästi. Pyysikö Ephram häntä tanssimaan kanssaan?
Hän puisteli päätään. Emily ei halunnut tanssia. Oikeastaan hän ei ollut koskaan tanssinut millään tavalla. Hän osasi heilutella jalkaansa musiikin tahdissa, mutta siihen se sitten jäikin. Minkäänlainen liikkuminen ei erityisemmin kiinnostanut häntä, ja tanssimista hän vain ei voinut käsittää. Mitä tanssiessa piti tehdä? Tietynlaisia liikkeitä musiikin tahdissa? Mitä merkitystä liikkeillä oli? Miksi niitä tehtiin, ja miksi juuri niitä? Miksi oli tärkeää liikkua musiikin mukaan? Tanssiminen näytti aika hassulta, silloinkin kun tanssija oli hyvä.
"Mutta sinä voit kyllä tanssia, jos haluat", Emily sanoi. Hän ei halunnut tanssia, mutta häntä ei haittaisi, jos Ephram tanssisi. Olisi oikeastaan aika hauska nähdä, miten Ephram liikkui musiikin tahdissa.

[Fairytaler]

Ephram käänsi suupieltään hieman vinosti, kun Emily pudisti päätään. Hän oli tytön vastaukseen täysin tyytyväinen. Hän oli tullut siihen tulokseen, ettei tahtonut tanssia. Oli hyvä ettei Emilykään tahtonut. Tyttö todennäköisesti pitäisi häntä hieman typeränä, kun hän ei tanssisi, mutta ehkä sellaisen saattoi nyt antaa anteeksi. Kai hän olikin vähän typerä.
"Ei, en minäkään tahdo tanssia", Ephram sanoi ehkä hieman kliseisesti ja virnisti perään. Hän olisi tanssinut, jos Emily olisi halunnut tanssia, mutta hänellä ei ollut mikään erityinen hinku lattialle. Ehkä se vain oli... kohteliasta kysyä.

Ephram tuijotteli väkijoukkoon ja koetti etsiä "laulaja Celia Hammondia ja matemaatikko Alex Kerriä". Hän tahtoi varmistua siitä, etteivät nämä todellakaan pyörisi yhdessä turhan läheisesti. Alex nimittäin saisi kuulla kunniansa, jos tekisi jotakin odottamatonta. Hän oli vaitonainen ja koetti miettiä, josko keksisi jotakin puhuttavaa. Hän ei enää uskaltanut puhua Emilylle, sillä pelkäsi, että sanoisi jotakin asiatonta. Emily merkitsi hänelle paljon. Tyttö oli yksi niistä harvoista todellisista ystävistä. Hän ei tahtonut menettää tätä. Ei todellakaan. Emilyssä oli jotakin niin aitoa ja ihanaa, ettei Ephram voinut koskaan kuvitella löytävänsä sitä kenestäkään muusta. Hän vilkaisi tyttöä ja hänet valtasi halu ottaa taas kiinni tämän kädestä, vetää tämä lähemmäs ja... Ephram kauhistui omia ajatuksiaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän veti kätensä kasvojensa yli ja kohdisti katseensa jonnekin päin seinää. Hänen sydämensä hakkasi ja hän yritti tasata sen pompotuksen hengittämällä syvään.
"Pidätkö... pidätkö tästä musiikista?" Ephram takelteli Emilylle. Hiljaisuus oli ainakin hänen osaltaan muuttunut vaivaantuneeksi ja hänen rinnassaan oli ikävä paine. Henki kulki hieman vaivalloisesti ja hänen oli pakko niellä muutaman kerran, ennen kuin onnistui palauttamaan kasvonsa peruslukemille.