Kanaa ja sämpyläkeittoa

[Agitha]

Ephram alkoi tiskata, ja Emily sai keittiön sopivan siistiin kuntoon. Nyt se oli ainakin sen verran siisti, että he voisivat siirtyä syömään kun ruoka olisi valmista.
Emily ei halunnut tiskata, sillä tiskiaine sai hänen kätensä kuivumaan. Sen sijaan hän olisi voinut tarjoutua huuhtelemaan astioita, mutta tuli siihen lopputulokseen, että olisi parempi jos hän ei puuttuisi asiaan. Sen sijaan hän päätti avuliaasti istuututa lattialle, ja tuijotti uunissa paistuvia sämpylöitä.
Uunin kelmeä, melkein punertava valo oli aika kaunis. Uuneissa oli myös sellainen ominaisuus, että ne saivat siellä paistuvat ruuat näyttämään suuremmilta kuin ne oikeasti olivat. Emily oli aina nauttinut uunissa paistuvien leivoksien katselemisesta, kunhan kyse ei ollut kovin pitkään kypsyvästä kakusta. Hänen huomionsa nimittäin herpaantui aika helpostui, ja kun hän päätti katsoa uunia, hän myös halusi katsoa uunia. Liian usein hän huomasi istuvansa lattialla ajatuksiinsa vaipuneena, vaikka hänen oli ollut tarkoitus tarkkailla leivonnaisia. Kerran pullat olivat jopa palaneet vähän, ja se oli ollut kamalaa.
Hiljalleen sämpylät ruskistuivat.
"Pian ne ovat valmiita", Emily mutisi puoliksi itselleen ja puoliksi Ephramille.

[Fairytaler]

Ephram tiskasi toisaalta hiukan epävarmana, mutta myös hymyillen koko ajan ohutta hymyä, jonka läpi olisi varmaan ollut helppo nähdä. Hän ei voinut laskea käsien upottamista pesuaineveteen ja tahmean taikinan hankaamista kulhosta lempipuuhakseen, mutta ei voinut myöskään väittää, etteikö siinä olisi jotakin hauskaa tai kiehtovaa ollut. Ephram ei ollut varma, tekikö mitään oikein, mutta päätti kerrankin olla välittämättä siitä. Joskus piti toimia niin kuin parhaaksi näki, eikä välittää siitä, mikä muista oli oikein tai tärkeää. Saatuaan tiskattua ja huuhdeltua astiat Ephram nosti ne pöydälle ja katseli sitten hieman mietteliäänä tiputtavia astioita, kunnes keksi, että tarvitsisi liinan, jolla voisi ne kuivata. Ephram kipaisi hakemaan liinaa ja palatessaan sinivalkoraidallisen kankaanpalan kanssa, hän kuuli Emilyn mutisevan jotakin sämpylöistä.
"Hyvä sitten", Ephram vastasi, tietämättä oikeastaan, mitä Emily oli sanonut. Hän vain toivoi, ettei ollut sanonut mitään sopimatonta.
"Hmm.. Pitäisikö pöytä kattaa?" hän mietti ääneen palautettuaan astiat paikoilleen.

[Agitha]

"Mm", Emily sanoi, ja nyökäytti päätään. Hän ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kattaakseen pöytää, vaikka oikeastaan pöydän kattaminen oli ihan kivaa. Sämpylöiden vahtiminen vain oli vielä kivempaa, ja Emilyn ajatukset olivat juuri päässeet vauhtiin. Ephram voisi kattaa pöydänkin... Emily tunsi nopean omatunnon pistoksen, mutta ei ehtinyt reagoida, ennen kuin se meni jo ohi.
Pian Emily kohottautui polvilleen.
"Ping, valmista", hän sanoi. Koulun uuni ei sanonut "ping", kuten kotona, joten Emilyn oli sanottava se. Hän nousi seisomaan, ja otti käsiinä punaiset patalapun. Varovaisesti hän avasi uunin luukun, ja tarttui peltiin. Hän nosti sen tiskipöydälle, sillä keittokattila oli hellan päällä.
"Nyt on valmista", hän totesi, ja katsoi vuoroin sämpylöitä ja vuoroin keittoa. Kaikki näytti olevan kunnossa, ja ruoka tuoksui hyvälle.
Emily vilkaisi Ephramia, ja hymyili pienesti, vaikka hymy katosikin nopeasti.
"Ehkä nyt voidaan syödä", Emily ehdotti. Muut oppilaat eivät näyttäneet vielä olevan ihan valmiita, mutta mitä merkitystä heillä muka oli? Emily ei tarvitsisi toisa syödäkseen ruokaa, jonka hän oli itse Ephramin kanssa tehnyt.

[Fairytaler]

Ephram katsahti Emilyyn. Tyttö ei selvästi aikonut liikahtaakaan uunin äärestä. Ephram kohautti harteitaan. Kai hän voisi pöydän kattamisen hoitaa. Se ei ollut vaikeaa. Tai ei se ainakaan näyttänyt siltä. Kotona kaikki oli aina tarkasti ja hienosti laitettua, mutta Ephram arveli, ettei koulun kotitalousluokasta löytyisi kankaisia lautasliinoja saati hopeapäälysteisiä ruokailuvälineitä, joita he kotona käyttivät usein. Ephram kuitenkin arveli, että esteettisyys voisi olla melko tärkeä tekijä aterialla, joten päätti panostaa. Ephram vilkaisi Emilya vielä ohimennen ja lähti sitten etsimään astioita kaapista. Hän haki käteensä kaksi keittolautasta, kaksi lasia ja lusikat. Sitten hän mietti hetken ja vilkaisi opettajaa. Kuuluisiko hänen ottaa maito tai jotakin? Ephram vei astiat pöytään, laski ne alas ja päätti sitten, että maitoa he eivät ehkä saisi. Ainakaan muissa pöydissä ei ollut maitoa, vaan kannuissa vettä. Se vähän harmitti Ephramia, sillä hän piti maidosta, mutta kohtaloon oli taivuttava. Poika kipaisi siis hakemaan kaapista kannun ja kiikutti sen hanan luo, jossa täytti sen vedellä. Sitten hän palasi sen kanssa pöytään.

Lautasten asettelu oli tarkkaa. Kotona äiti oli opettanut kodin hoidosta sen, että ruokapöydän reunan ja lautasen väliin piti mahtua kaksi sormea, lasi oli miltei suoraan lautasen yläpuolella ja lusikka suorassa. Ephram valmistui täsmälleen samaan aikaan, kun Emily päästi "ping"-äänen ja vilkaisi tyttöä hymähtäen, ennen kuin kääntyi tutkimaan aikaansaannostaan. Aika hyvin, vaikka hän itse sanoikin. Hän haistoi ruoan tuoksun ja veti sitä syvään henkeensä.
"Ah. Luulen niin", Ephram vastasi ja nyökkäsi hiukan toisen sanoille. Olisi hauska syödä ruokaa, jota oli itse ollut laittamassa.

[Agitha]

Emily huomasi, että Ephram oli kattanut pöydän, kuten hän oli toivonutkin. Emily kävi hakemassa tarjoilulautasen, ja alkoi pinota sämpylöitä pelliltä sille. Sämpylät olivat kuumia, ja hän poltti sormensa joka kerta, kun nosti sellaisen lautaselle, mutta jatkoi hommiaan kuitenkin, kunnes kaikki sämpylät olivat siistissä pinossa. Muutaman kerran hän jopa tarttui juuri asettelemaansa sämpylään, ja laittoi sen lautaselle uudestaan paremmin.
Emily kantoi sämpylälautasen ruokapöydälle, ja kävi sitten noutamassa pannunalusen. Hän vaihteli hetken pannunalusen ja sämpylälautasen paikkaa hetken puolelta toiselle, kunnes oli tyytyväinen. Sitten hän hanki keittokattilan ja kauhan. Hän toimi yllättävän ripesti siihen nähden, miten hidas ja joskus kömpelö hän yleensä oli.
Oli huomioimisen arvoinen asia, että Emily ei puuttunut Ephramin kattaukseen ollenkaan. Ephram oli kattanut hänenkin mielestään oikein.
Emily istahti vanhalle paikalleen pöydän ääreen, ja jäi tuijottamaan tyhjää edessään. Hän odotti, että Ephramin istuutuisi, jotta he voisivat aloittaa syömisen. Yksi toinenkin ryhmä oli saanut työnsä valmiiksi, mutta muiden ruuanlaitto oli vielä kesken. He olivat olleet aika nopeita.

[Fairytaler]

Ephram tuijotti kattamaansa pöytää mietteliäänä. Lopulta hän päätti, että kaikki oikeasti oli hyvin ja hipsi sitten pois Emilyn tieltä, joka siirtyi puuhailemaan pöydän ympärille. Hetken Ephram pyöri toimettomana, kunnes päätti sitten pestä kätensä. Hän palasi jälleen altaan luo, päästi veden valumaan ja oli polttaa sormensa, sillä oli unohtanut, ettei ollut kääntänyt vettä viileämmälle sen jälkeen, kun oli pessyt astiat. Nopeasti hän kuitenkin korjasi virheensä ja päätyi pesemään käsiään niin kylmällä vedellä, kuin hanasta vain tuli. Emily oli verraten pian valmis. Olisi luullut, että oikean paikan löytäminen sämpylöille ja varsinkin niiden laittaminen lautaselle olisi kestänyt kauan, mutta oikeastaan Emily suoriutui siitä kiitettävän nopeasti.

Ephram palasi pöydän ääreen ja istuutui, kun Emilykin oli istuutunut. Hän katseli tyttöä hetken vaitonaisena ja päätti sitten, että voisi hyvin aloittaa. Hän otti kattilasta kauhan käteensä ja kauhoi keittoa lautaselleen. Sitten hän pylröytti sen kattilan reunaa pitkin niin, että se osoitti Emilya. Tytön olisi näin helpompi ottaa se käteensä ja täyttää lautasensa. Sitten hän nappasi sämpylän lautaselta ja laski sen lautasensa viereen. Nyt piti vain odottaa, että Emily olisi valmis aloittamaan.

[Agitha]

Emily odotti, että Ephram otti itselleen keittoa, ja tarttui sitten kattilassa olevaan keittokauhaan. Hän lappoi keittoa lautaselleen, ja laittoi kauhan sitten takaisin kattilaan. He olivat tehneet keittoa vähän liikaa, sillä heitä oli vain kaksi syömässä, joten ruokaa jäisi varmaan yli. Sille ei voisi tehdä mitään. Kotona ruuan olisi voinut jättää jääkaappiin, mutta koulussa se ei ollut mahdollista. Toisaalta koulu kuitenkin yritti opettaa hyviä käytöstapoja, ja ruuan pois heittäminen ei ollut hyvien käytötapojen mukaista. Ehkä ylijäämäruoka annettiin vahtimestarin koirille?
Emily söi lusikallisen keittoa, vaikka se oli vielä vähän liian kuumaa. Keitto maistui kanakeitolta. Ja ihan hyvältä.
Pitivätköhän koirat kanakeitosta? Sudet ainakin söivät kanoja, vaikkakin raakana. Ehkä kotikoirat pystyivät syömään kypsennettyä kanaa? Koska kun suden jalosti, siitä tuli koira. Ja kun kanan jalosti, siitä tuli kanakeitto. Jalostettua ruokaa jalostetuille koirille. Vahtimestarin koirat eivät tosin olleet kovin jaloja. Ne haukkuivat ja hyppivät päälle, etenkin se nuorin. Mutta se olikin vasta pentu. Ja mistä sitä tiesi, mikä on koirien maailmassa jaloa? Eihän hän tiennyt sitäkään, söivätkö koirat kanakeittoa. Vahtimestarin koiranpentu ainakin söisi kanakeittoa, koska se söi paperiakin. Emily oli kokeillut. Mutta se olikin vasta pentu, eikä varmaan ymmärtänyt jalojen koirien ja jalon kanakeiton päälle. Ihmislapsetkaan eivät ymmärtäneet sellaisia asioita, ei edes Emily, vaikka hän mietti paljon kaikenlaista.
Emily oli unohtanut lusikkansa suuhunsa, ja heilutteli sitä hampaillaan. Kun hän avasi suunsa puhuakseen, lusikka putosi pöydälle kolahtaen. Emily ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
"Haluatko sinä lapsia?", hän kysyi Ephramilta.

[Fairytaler]

Ephram käänsi katseensa omaan lautaseensa, kun Emily oli valmis ja nosti lusikan käteensä. Hän katsoi keittoa arvioivasti ja mietti, mihin lusikkansa laittaisi. Lautasella oli perunoita, porkkanoita ja kanaa. Oli paikkoja, jotka näyttivät ihanan kirkkailta ja sellaisilta, että jos ne rikkoisi, voisi koko keiton kauneus mennä rikki. Oli myös niitä paikkoja, jotka näyttivät muita herkullisemmilta ja joita varmasti söisi ihan mielikseen. Ephram mietti, rikkoisiko kauneuden vai maun ja päätti lopulta tehdä kompromissin. Poika painoi lusikkansa sokkona jonnekin päin lautasta ja työnsi ruokaa suuhunsa. Hän vilkaisi lautastaan nopeasti ja tajusi, että olisi ollut aivan sama, minne lusikka olisi osunut, sillä keiton liemen liikkeen vuoksi kauneus olisi joka tapauksessa muuttunut. Mutta nyt se näytti entistä kauniimmalta, sillä se oli omaperäinen.

Ephram jatkoi syömistä vaitonaisena, vilkaisemattakaan ylös, mutta kohotti katseensa hätkähtäen, kun kuului kolahdus ja Emily puhui. Tyttö kysyi tahtoiko Ephram lapsia. Lapsia? Mistä Ephram repisi vastauksen sellaiseen kysymykseen? Hän oli kuusitoista. Tuskin hänen edes kuului tietää sellaista! Ephram raapaisi silmäkulmaansa nopeasti ja hymyili sitten aavistuksen verran.
"En tiedä. Ehkäpä. Haluaisitko sinä?" hän vastasi hieman uteliaana. Mikä sai Emilyn kysymään tuollaista? Entä mikä sai hänet vastaamaan tähän kysymykseen ja kysymäänkin saman kysymyksen uudelleen? Jokin oli nyt oudosti.

[Agitha]

"Mm", Emily sanoi mietteliäänä. Hän huomasi lusikkansa edessään pöydällä, ja poimi sen takaisin käteensä. "En minä nyt niitä halua tehdä", hän sanoi sitten. Se oli totta. Hän oli vielä niin nuori, ettei hänen kannattanut hankkia lapsia. Ja oikeastaan hän ei edes halunnut niitä vielä, mutta ehkä joskus myöhemmin. Aika varmasti hän haluaisi lapsia myöhemmin. Lapset olivat aika kiinnostavia.
Emily mietti itseään lapsena. Häntä oltiin sanottu oudoksi. Joskus hän oli ollut niin outo, että muut olivat huolestuneet, ja sanoneet siitä hänelle. Mutta se oli johtunut siitä, että muut eivät ymmärtäneet. Emily oli oppinut aika pian, että hänen ei kannattanut tehdä niitä asioita, mitä muut pitivät outoina. Kokonaan hänen oli kuitenkin mahdoton muuttua.
Tulisiko hänen lapsistaan yhtä outoja? Oliko Emilyssä jokin outousgeeni, vai oliko hän vain poikkeustapaus?
"Outous ei ole niin huono juttu", hän totesi itsekseen.
Hän ryhtyi kauhomaan keittoa suuhunsa melko epähienostunein liikkein. Hänen syömisensä näytti usein vähän kömpelöltä, mutta se kävi niinkin ihan näppärästi.
Emily istui vähän pidemmälle penkillään, jotta voisi heilutella jalkojaan samalla kun istui. Hänen jalkansa heiluivat vähän turhan innokkaasti, ja vahingossa hän potkaisi Ephramia.
"Oho", hän sanoi. Se toimi joskus anteeksipyyntönä.

[Fairytaler]

Ephram vilkaisi Emilya. Tytön vastaus oli järkeenkäypä ja ihailtavan suora, joskin se oli myös hämärästi muotoiltu. Ephram ei ollut täysin varma, tarkoittiko tyttö, ettie tahtonut lapsia tähän elämän vaiheeseeen, vai ei koskaan? Hänestä silti tuntui, että Emily voisi olla ihminen, joka piti lapsista, joten olisi luultavasti oikein olettaa, että tällä joskus olisi lapsia. Ehkä kaksi pientä poikaa, joiden vahtiminen olisi tuskaa, tai sitten kiharatukkaisia, suloisi tyttöjä. Ephram ei voinut olla hymyilemättä ajatuksilleen ja ne piilottaakseen hän puraisi palan sämpylää. Hän tajusi tämän huonoksi vasta siinä vaiheessa, kun kuuli Emilyn toteamuksen ja sai leipää väärään kurkkuun. Poika yski ja köhi hetken kääntyen pois päin pöydästä. Mitä ihmettä Emily puhui outoudesta? Saatuaan hengityksensä tasaantumaan Ephram kääntyi katsomaan Emilya ja kun ei tiennyt, nyökkäisikö vai pudistaisiko päätään hän teki kompromissin ja teki molemmat.
"Ei minustakaan. Mikä edes on outoutta?" Ephram sanoi ja hymyili hiukan. Hän piti Emilya outona, mutta tiesi myös itse olevansa outo, joten ei ajatellut outoutta mitenkään pahana. Ehkä outous oli erilaisuutta.

Ephram jatkoi syömistä hiljentyen jälleen. Hänellä ei ollut tarvetta puhua syödessään ja hänen tietojensa mukaan se ei edes ollut erityisen kohtaliasta. Hammondin perhe oli silti painottanut erinomaisen täydelliseen etikettiin, eikä Ephram ollut oppinut, että epämuodollisissa tilanteissa oli joskus keskustelu sallittu nuoriltakin. Varsinkin silloin, kun pöydässä oli vain muita nuoria. Alexin kanssa hän oli sen poikkeuksen jo tehnyt, hän muisti, mutta Alexin kanssa se nyt oli vähän eri asia. Ja heidän oli pitänyt tutustua jollakin tavoin. Huoneessaan he olivat vain toisinaan yhtä aikaa. Ephram tunsi kevyen iskun sääressään ja vilkaisi nopeasti Emilya. Hän hymyili aavistuksen verran omaa rauhallista hymyään, joka tällä kertaa ulottui silmiinkin asti.
"Hmm... Aiotko ottaa useammankin kurssin kotitaloutta?" Ephram rohkaistui ja irrottautui hieman etikettisäännöistään. Tämän kerran.

[Agitha]

Emily unohtui miettimään, mitä outous edes oli. Kai se oli odottamattomien asioiden tekemistä. Mitä tahansa odottamatonta voitiin sanoa oudoksi. Esimerkiksi "onpa outo sää", "onpa oudon värinen koira", ja niin edelleen.
Eli oikeastaan kukaan ei ollut outo. Ihmiset eivät vain odottaneet näkevänsä jotain, minkä näkivät, ja sitten kutsuivat sitä pudoksi. Emily ei yleensä odottanut miltään mitään, joten hänen mielestään asiat eivät olleet outoja. Paitsi jos ruoho olisi vaaleanpunaista. Se olisi vähän outoa. Voisikohan ruoho muuttua vaaleanpunaiseksi? Maailma näyttäisi varmaan aika oudolta, jos ruoho ja kaikki puut muuttuisivat yhtäkkiä vaaleanpunaisiksi. Emily hymyili ajatukselle itsekseen.
Emily oli jo melko syvällä ajatusmaailmassaan, mutta silti tarpeeksi läsnä, että huomasi Ephramin esittävän kysymyksen.
"Joo", hän vastasi. "Tämä on kivaa."
Se oli aika itsevarma vastaus. Tosin Emily oli pitänyt kotitaloudesta tavallisessakin koulussa, joten kai oli luonnollista, että hän nautti siitä myös täällä. Tosin tavallisessa koulussa hän oli ollut yksin. Täällä hänen kanssaan oli Ephram. Ainakin vähän aikaa.
Emily jatkoi syömistään, ja katsoi erikseen jokaista lusikallista, jonka laittoi suuhunsa. Oli jännittävää katsoa jotain, mikä pian olisi hänen sisällään sulamassa hänen maha-happoihinsa. Peruna-parat.
"Melkein kaikki ruoka maistuu hyvältä", hän totesi, ja keskittyi taas syömiseen. "Paitsi herneet."

[Fairytaler]

Ephram hymyili hieman. Hän osasi kuvitella Emilyn kokinhattu päässään häärimässä. Tänään Emilyllä ei sellaista tosin ollut ollut, mutta mikä kielsi myöhemmin pitämästä? Toisaalta ajatus oli naurettava. Ei Emilystä varmaan tulisi mitään keittäjää, sillä tyttö varmasti tahtoisi kuvataiteilijaksi. Kuka tiesi, vaikka hän joskus kuvittaisi kirjoja. Sellaisia, joihin tuli kirkkaita, selkeitä, mutta silti unenomaisia kuvia. Niitä Emily varmasti osaisi piirtää. Se tuntui Ephramista kovin selkeältä. Poika jatkoi tytön miettimistä, vaikka työnsikin lisää keittoa suuhunsa ja puraisi palan leipäänsä. Hän mietti, millainen menneisyys Emilyllä oli takanaan ja millainen tulevaisuus häntä odotti. Varmasti valoisa. Emily oli jollakin tavoin niin eläväinen ja osaava. Ephram ei suostunut myöntämään itselleen sitä, että koska piti tytöstä, hän oli äärimmäisen puolueellinen vastaamaan tuollaiseen kysymykseen. Hän mietti vain, miten paljon ihmisen arvostelukykyä saattoi sumentaa ajatus siitä, ettei tahtonut loukata toista, vaikka tämä ei koskaan hänen ajatuksiaan kuulisikaan.

Ephram kohotti katseensa lautasestaan jälleen hieman hämmentyneenä, kun kuuli Emilyn äänen. Toinen puhui ruoasta. No kai se oli sopivaa. He olivat juuri tehneet sitä.
"Olet oikeassa", Ephram mumisi hiukan epävarmana ja hymyili hiukan. Hänkin piti lähes kaikista ruuista. Jopa herneistä.
"Minä en pidä pavuista", Ephram myönsi sitten auliisti ja virnisti hiukan kömpelösti. Hän ei ollut niin mukana ruokakeskustelussa, kuin olisi voinut toivoa, sillä hän mietti yhä, tulisiko Emilystä kuuluisa kuvataiteilija.
"Oletko muuten miettinyt, tai siis, että tiedätkö mikä sinusta tulee isona?" Ephram kysyi ja hymyili taas ujosti.

[Agitha]

Emily nöykäytti päätään ymmärtäväisenä. Pienempänä hänen oli ollut vähän vaikea käsittää, että muiden mielipiteet eivät aina olleet samat hänen kanssaan, mutta nyt hän osasi ajatella toisin. Pavuthan saattoivat maistua Ephramin mielestä herneiltä. Kuka muka tiesi, miltä ruoka toisten mielestä maistui? Kukaan ei voinut mennä toisen ruumiiseen ja kokeilla.
"Isona?" Emily toisti, ja jäi miettimään. Häntä oli aina naurattanut, kun joku oli sanonut "isona", sillä Emilysta ei koskaan tulisi kovin iso. Hänen äitinsäkin oli lyhyt. Mutta Ephram varmaankin tarkoitti tulevaisuuden ammattia, sillä sitä kysymys yleensä tarkoitti.
"En voi tietää", hän vastasi hitaasti. Hän ei osannut katsoa tulevaisuuteen. "Mutta haluaisin piirtää", hän vastasi yllättävän itsevarmasti. Jos hän jotain tekisi, hän piirtäisi. Vaikka siitä ei saisi edes rahaa, ja hän joutuisi tekemään jotain muuta, hän piirtäisi silti. Piirtäminen oli aina pääasia. Piirtäminen oli ruokaakin tärkeämpää, ja Emily oli iloinen, että ne eivät sulkeneet toisiaan pois.
"Sinusta tulee säveltäjä", Emily totesi, ja lusikoi viimeiset keitot lautaseltaan suuhunsa. Vasta sitten hän tarttui yhteen sämpylöistä. Se oli edelleen lämmin, mutta ei enää polttanut sormia. Emily halkaisi sen kahtia, ja levitti voita molemmille puoliskoille.
"Kristallipallo olisi aika hieno", hän huokaisi itsekseen. Sillä voisi katsoa tulevaisuuteen. Kristallipalloja ei tosin ollut olemassa... Siksikin se olisi hienoa.

[Fairytaler]

Ephram odotti vaitonaisena Emilyn vastausta. Hän toivoi, että hänen tarkoituksensa oli tullut ymmärretyksi, eikä tyttö luullut, että hän lasketteli huvikseen siansaksaa tai jotakin. Emily suhtautui kysymykseen kuitenkin kutakuinkin järkevästi. Ephram kunnioitti hänen asennettaan, joskin hätkähti toisen suorasukaista ilmausta hänen tulevasta ammatistaan. Muusikko ehkä, mutta säveltäjä tuskin.
"En usko, että minusta tulee säveltäjä. En ole erityisen hyvä", Ephram sanoi kohteliaan varovasti ja hymyili perään kevyesti. Sitten hän huomasi saaneensa sämpylänsä syötyä ja nosti yhden viimeisistä keittolusikallisistaan suuhun. Hän oli kuitenkin jälleen purskauttaa keitot ulos suustaan, kun kuuli Emilyn toteamuksen.
"Kristallipallo?" hänen oli pakko varmistaa kuulemansa oikeaksi. Joskus, tai oikeastaan yleensä, Ephram ei tajunnut, mistä Emily ihmeelliset ajatuksensa keksi, mutta ei hän siitä tavallisesti välittänytkään. Oli ihan piristävää, että jollakulla ajatukset joiden perässä oli niin vaikea pysyä, ettei Ephram uskonut tytön onnistuvan siinä itsekään. Mutta kristallipalloa hän ei tajunnut. Puhuttiinhan niistä kirjoissa ja väitettiin, että niistä saattoi lukea tulevaisuuden, mutta ei kai tyttö oikeasti uskonut sellaiseen?
"Umh. Tahtoisitko sinä tietää tulevaisuuden vai?" Ephram uteli sitten ja vei viimeisen lusikallisen keittoa suuhunsa.

[Agitha]

Emily nyökäytti päätään, ja tunki kokonaisen sämpylän puolikkaan suuhunsa. Hän pureskeli sitä rauhallisesti posket pullottaen. Hän jauhoi sämpylän huolellisesti muussiksi suussaan, ennen kuin nielaisi sen kolmessa osassa.
"Tietysti", hän sanoi. Kukapa ei haluaisi? Tai ehkä joku ei haluaisi. Olisi hyvä, jos voisi katsoa tulevaisuuteen, ja päättää vasta sitten, halusiko tietää tulevaisuutensa vai ei. Miksi päätökset piti aina tehdä ensin, eikä vasta jälkeen? Se oli aika epäreilua.
"Mutta ei kristallipalloja ole olemassakaan", hän huomautti, ja kohotti Ephramille kulmiaan vihjaisten, että poika oli vähän höpsö. Höpsö. Ehkä Ephram oli vähän höpsö. Sana sai Emilyn hymyilemään itsekseen.
Hän tunki sämpylän toisenkin puolikkaan suuhunsa, ja söi sen samalla tavalla kuin edellisen.
"Kannattaa kokeilla", hän kehoitti syötyään sämpylän samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Oli hauskaa tunkea suu täyteen ruokaa, ja sitten niellä se kaikki. Tosin sillä tavalla tuli yleensä syötyä liikaa, ja sitten mahaan alkoi sattua. Emily ajatteli pitää tarkkaa lukua syömistään sämpylöistä. Yleensä viisi oli liikaa.