I really want you to really want me

[loveliina]

//my lovely agitaattori und damien666 //

Oli kaunis lauantai-iltapäivä, ulkona paistoi viileän syksyiset auringonsäteet ja ilma oli kipakka. Viikonloppu oli kauan odotettu, eikä siksi asuntola kuhissut elämää, kuten yleensä viikolla. Ihmiset olivat lähteneet kaupunkiin tai koteihinsa näkemään ystäviään tai perhettään. Vielä ei ollut paineita maanantain läksyistä, kokeista tai sen puoleen yhtään mistään. Kaiken piti olla hyvin, hienosti, olihan sentään lauantai!
Cass ei ollut samaa mieltä. Poika makasi mahallaan tyhjän oleskeluhuoneen sohvalla, ja tuijotti puhelintaan joka lepäsi tämän pään vierellä. Cass toisaalta halusi tarttua siihen, halusi näppäillä erään tietyn numeron, jota oli tuijottanut tarpeeksi, että melkein jo muisti sen kokonaan, halusi nostaa luurin korvalleen ja odottaa että tuuttaus loppuisi, ja toisesta päästä vastaisi tuttu ääni.
Mutta samalla Cass halusi myös heittää puhelimen seinään ja hakata itsekin päätä niin kauan vasten kovaa pintaa, ettei voisi enää muistaa numeroa, jonka opettelemattaankin osasi.
Ei se edes vastais, jos mä soittaisin.
Damien oli itsekin sanonut, ettei kulkenut puhelimensa kanssa kaikkialle, että kannatti lähettää tekstari jos oli asiaa, että saisi minkäänlaista viestiä perille. Ehkä jos Cass sitten lähettäisi viestin, ehkä sitten... Äh, ei. Cassiella ei ollut mitään asiaa toiselle. Ei varmasti ollut, poika ei myöntäisi, ennen kuin Damien olisi oppinut edes jotain. Koska Damien oli se jonka piti soittaa Cassielle, ei toisin päin. Damien oli se, jonka piti tajuta olevansa täysi idiootti. Damienin piti olla se, joka... Tunsi olonsa yhtä huonoksi kuin Cass.
Cassie huokaisi ja hautasi kasvonsa sohvan karheaan kankaaseen.

Poika ei vain pitänyt toisen asenteesta. Että Cassie oli se joka aina tulisi matelemaan toisen jaloissa. Että teki Damien mitä vain, sanoi mitä halusi, Cassie oli siinä potkittavana. Miksi Cassie olisi sellaista sietänyt? Miksi Cass... Eihän heidän välillään tuskin ollut yhtään mitään! Ei mitään virallista ainakaan. Toki, oli ollut se yksi yö, kun Cass oli ollut varma, että Damienkin... tunsi jotain tätä kohtaan. Että he eivät vain panneet... Että Damien näki Cassiessa muutakin kuin helpon panon. Mutta toinen oli tehnyt aika harvinaisen selväksi seuraavan aamun käyttäytymisellään, ja sitä seuranneen viikon aikana, että ei toki kyseessä ollut mitään suurempaa. Ei Damien ollut käyttäytynyt koulussa tämän nähdessään yhtään normaalista poiketen, oli ystävällinen ja kaverillinen, mistä Cass näki että Damienia ei tainnut todellakaan kaduttaa. Että toinen ei todellakaan tainnut ymmärtää mistä oli kyse, koska oli vain niin järkyttävän tyhmä. Cassie oli tahallisesti vastannut toisen satunnaisiin viattomiin ehdotuksiin kylmästi. Cass halusi että toinen ymmärsi... ettei ollut tuollainen ääliö!
Ja siksi juuri Cass ei halunnut soittaa. Tämän keho ja mieli kyllä jollain tasolla, aika vahvalla sellaisella kaipasi Damienia lähelleen, mutta mieli pysyi lujana. Ei. Cassie ei olisi se joka antautuisi. Damienin täytyisi oppia jotain. Damienin olisi pakko... Kyllä Damien soittaisi kohta, puhelin värisisi ja näytölle ilmestyisi se yksi ja ainoa nimi jonka Cass halusi nähdä. Millä hetkellä hyvänsä.
Cassie huokaisi uudestaan sohvaan. Eikä soittaisi.

No ainakin oli lauantai. Ei tarvinnut tehdä mitään. Sillä Cassieta ei olisi hotsittanutkaan mikään. Tämä halusi vain sekuntien matelevan ohitse, päivän muuttuvan illaksi, että saattoi mennä takaisin nukkumaan, että pääsi hetkeksi eroon näistä ajatuksista jotka vainosivat poikaa.
Mitäköhän Damien teki? Juoksenteli huolettomana King's Waldensin kaduilla, joi teetä kotonaan perheensä ympäröimänä? Vai... oli töissä?
Cass ei voinut huokaisuilleen mitään, ja tyytyi vain painamaan päätään tiukemmin kiinni sohvaan, toivoen sen imevän kaikki ikävät ajatukset pois, päästävän Cassien vapaaksi kuin taivaanlinnun. Ehkä jos Cass yrittäisi tarpeeksi kovasti, tulisi uni.
Huokaisu.
Damien sai suksia takaisin sinne kuuseen mistä oli tullutkin, Japaniin tai jonnekin...!

[Agitha]

Silkasta tottumuksesta Damien vietti viikonloppunsakin koululla. Hänellä ei ollut pienintäkään halua palata kotiin, tuhlata vapaa-aikansa isänsä seurassa vaivaantuneessa hiljaisuudessa, vastaanottaa nöyrästi olalletaputukset hyvien arvosanojen johdosta, ja torjua kysymykset ikuisesti puuttuvasta tyttöystävästä. Koulussa tunnelma oli paljon aidompi ja lämpimämpi, ja parin viime vuoden aikana Damien oli ruvennut mieltämään kulloisenkin koulunsa kodikseen. Edellinen oppilaitos oli sijainnut toisella puolella Englantia, ja siellä vapaat viikonloput olivat olleet palkinto eivätkä päivänselvyys, mutta nuorellakin koiralla oli vaikeuksia oppia uusia temppuja, kun se kärsi motivaatiopulasta. Damien kuului niihin oppilaisiin, jotka olisivat viihtyneet koulun tiluksilla kesälomatkin, jos oppilaita ei olisi häädetty pois juhlapyhiksi ja pitkiksi lomiksi.
Se viikonloppu oli kuitenkin harvinaisen hiljainen. Monet oppilaat, jotka viihtyivät suurimman osan vapaa-ajastaankin koululla, olivat lähteneet kotiin. Damien ei tiennyt miksi, mutta luultavasti kyseessä oli tavallinen teini-ikäisten keskuudessa tapahtuva dominoefekti. Kaikkien oli käytävä kotona joskus, joten oli parempi tavata perhettä silloin kun rakkaimmat kaveritkin tekivät niin. Damienilla ei ollut mitään pakkoa käydä kotona, sillä luultavasti hän ja isä olivat samaa mieltä talossa vallitsevasta painostavasta tunnelmasta kun hän oli paikalla. Hänellä ei myöskään ollut niin rakkaita ystäviä, että muutaman päivän erossa olo olisi aiheuttanut hänelle yksinäisyyden ja epätoivon puuskan. Niiden sijaan hänellä oli harvinainen kyky nauttia seurasta kuin seurasta, jopa omasta seurastaan, joten tyhjä asuntola ja seesteinen tunnelma eivät häirinneet häntä. Sen sijaan tekemisen puute häiritsi.
Damien mateli pitkin asuntolan käytävää ja kurkisteli parempien virikkeiden puutteessa sisään huoneisiin, joiden ovi oli auki. Sellaisia huoneita oli vain kolme, ja kun se kolmaskin ovi oli paiskattu kiinni Damienin nenän edestä, jäi hän vaikka tekemistä. Hetken hän harkitsi jonkun onnettoman puolitutun piinaamista kunnes saisi tästä seuraa, mutta päätti mieluummin suunnata oleskeluhuoneeseen. Siellä laiskottelivat muut tappavasta tylsyydestä kärsivät oppilaat, jotka toivoivat tapaavansa muita tappavasta tylsyydestä kärsiviä oppilaita. Damien oli tappavasta tylsyydestä kärsivät nuori, joten tappavasta tylsyydestä kärsivien nuorien seuraa etsivät tappavasta tylsyydestä kärsivät nuoret olivat hänelle oivallista seuraa.
Tehden täyden käännöksen reitillään Damien suunnisti oleskelutilaan, ja totesi vain yhden jalkaparin olevan paikalla siitä päätellen, että ne olivat ainoa sohvan käsinojan yli näkyvä jalkapari.
Jalkaparia peitti raidallinen sukkapari, ja hän tiesi vain yhden oppilaan käyttävän raidallisia sukkia. Täydellistä!
Damien hiipparoi Cassien valtaavan sohvan viereen, ja kutitti pojan jalkaopohjia.
"Cassie!" hän lauloi iloisessti virnistellen. "Tappavasti tylsistyneiden nuorten banzai!" hän julisti, ja kiipesi istumaan sohvan selkänojalle välittämättä siitä, runnoiki Cassin sääriä siinä samalla.
"Mitä kuuluu, Cassie", Damien uteli raivostuttavan pirteästi tiedostaen hyväntuulisuutensa ärsyttävyyden itsekin. "Katso Cass, istun selkä nojalla! Katso Cass, minulla on napa", hän jatkoi iloitsemistaan silkkaa ilkeyttään, sillä Cass vaikutti pahantuuliselta. Cass oli vaikuttanut viimeaikoina pahantuuliselta harvinaisen usein.
Suunnilleen viikko sitten Damien ja Cass olivat tavallaan juoneet viinaa kesken kouluviikon, ja ikään kuin päätyneet harrastamaan seksiä Damienin ja Kylen huoneessa. Damien arveli sinä iltana saattaneensa myöntää itselleen tuntevansa mahdollisesti jotain ihastuksen tapaista Cassia kohtaan, ja kun tieto oli jokseenkin näennäisesti sulatettu ja hyväksytty hänen mielessään, olin hän kohauttanut sille olkiaan ja päättänyt tehdä asialle jotain. Casskin piti hänestä, sehän oli selvä.
Ikävä kyllä juuri kun Damien olisi suostunut poikkemaan tutuksi tallaaamaltaa polulta, Cass oli ruvennut käyttäytymään kylmästi häntä kohtaan. Tai ehkä kylmä oli väärä sana. Negatiivisen kuuma olisi ehkä ollut oikea, sillä vaikka hän kuinka teeskenteli välinpitämmätöntä, ei hän sitä ollut. Siitä huolimatta hän oli kerta toisensa jälkeen torjunut Damienin houkuttelevat tarjoukset kylmästi, ja se oli vähintään yhtä huolestuttavaa, kuin tappouhkaus. Damienilla ei ollut harmainta aavistustakaan mistä kenkä puristi, mutta koska erikoinen käytös kohdistui yksinomaa häneen, sillä luultavasti oli jotain tekemsistä sen kanssa, mitä hän oli saattanut tehdä. Hän ei itse muistanut tehneensä mitään loukkaavaa, mutta naiset ja Cass olivat monimutkaisia olentoja. Niinpä Damien oli päättänyt hyvittää vakavan rikkomuksensa, ja viettää Cassien kanssa enemmän aikaa kuin kenenkään muun kanssa. Toisin sanoen hän oli vainonnut poikaa, tarjonnut ihastuttavaa seuraansa toiselle silloinkin kun sitä ei oltu kaivattu, ja kohdistanut huomionsa yksinomaa Cassieen. Se oli aika paljon Damienilta, joka onnistui yleensä olemaan useassa paikassa samaan aikaan ja yleensä sellaisiessa, missä tapahtui. Uhrauksesta huolimatta Cass ei ollut lämmennyt, joten Damien jatkoi uhrautumistaan. Hän painostaisi Cassia vaikka ikuisuuksiin, hitto vie, ja olisi päivä päivältä mukavampi, kunnes toinen ei enää kestäisi.

[loveliina]

Cassie tökki toisella kädellään puhelinta kevyesti, odottaen että jotain tapahtuisi. Että jotenkin onnistuisi lähettämään elektromagneettisen viestin aivoillaan maailmalle, joka saapuisi ratsullaan, ehkä Wilhelmillä, pelastamaan Cassien kaikelta tältä. Damienilta, ajatustyöltä, hitaasti ohi riipiviltä sekunneilta, jotka eivät tuntuneen auttavan tilannetta pätkän vertaa. Pojan suusta pääsi useampi hiljainen huokaus, minkään tapahtumatta, kaiken pysyessä tavallisen tylsänä.
Yhtäkkiä Cass säpsähti tökäten puhelimensa samalla reunan yli maahan tuntiessaan jonkun tai jonkin koskettavan jalkapohjaansa. Pojan keho hypähti hiukan, yllättyneenä ja tämä kääntyi vauhkona katsomaan olkansa yli kuka oli kehdannut hyökätä pojan kimppuun, tuhoten tunteen jylhästä yksinäisyydestä. Cassien silmät eivät ehtineet harhailla pitkään, ennen kuin tämä näki tutut kasvot ja hiuspehkon huutamassa banzaita.
Hetken ajan Cassien ilme oli ainoastaan yllättynyt. Oliko Damien jotenkin mystisesti aistinut, että syvällä sisimmässään poika oikeasti halusi nähdä toisen, ja että enemmän kuin mitään tämä odotti Damienin juoksevan huoneeseen kädet avonaisina huutaen anteeksipyyntöään? Oliko Damien tajunnut ongelman ytimen ja vihdoin viimein saapunut Cassien luo tajuttuaan tyhmyytensä? Lyhyen, lyhyen hetken ajan Cassien rinnassa kyti toivo ja kasvoilta saattoi melkein nähdä ilahtumisen toisen näkemisestä.
Mutta sitten Damien avasi suunsa.

Toinen änkesi istumaan sohvalle, välittämättä Cassien siinä maanneista sääristä sen enempää kuin Cassien tunteistakaan ilmeisesti. Pojan ilme vaihtui hitaasti takaisin siksi Damienille jo varmasti tutuksi käyneeksi ärsyyntyneisyydeksi, kulmien kohottamiseksi.
"Vau", Cass totesi toisen navalle, ja kömpesi sohvalla kauemmas Damienista. Juuri sillä hetkellä Cass ei halunnut jalkojensa koskettaa toista sen enempää, kuin tällä ei riittänyt malttia sivistyneeseen keskusteluunkaan. Poika tietoisesti jätti kiinnittämättä huomiota Damieniin, vaikka toisen ylipirteä äänensävy ja käyttäytyminen muutenkin suorastaan huusi haluavansa huomiota. Mutta sitä Cass ei tosiaan ollut toiselle antamassa, sitä Damien ei ansainnut. Cass kumartui sohvan reunan yli noukkimaan puhelimensa lattialta, tuijottaen sen ruutua herkeämättä, aivan kuin siinä silmien edessä olisi tapahtumassa jotain äärimmäisen jännää, joka ansaitsi kaiken Cassien huomion.

Poika näppäili suojakoodin näppäinlukostaan auki ja esitti kirjoittavansa tekstiviestiä, niin röyhkeänä ja töykeänä tilanteeseen nähden kuin vain pystyi. Cass ei ollut aloittamassa keskustelua toisen kanssa, saati lähtemästä paikalta. Cass oli ollut tässä ensin. Damien saisi jutustella itsekseen niin pitkään kuin tahtoi, kunnes väsyisi ja ryömisi pois.
Cassieta melkein harmitti, miten tämä ei pystynyt kuin hukkaamaan aikaa toisen kanssa. Ei Cass halunnut vihainenkaan olla, mutta se nyt taas ei todellakaan ollut pojan oma vika. Damien oli avainasemassa, tämä saisi Cassien lämpenemään hyvinkin helposti jos vain jaksaisi hiukan miettiä missä oli vika.
Cass naurahti ontosti puhelimelleen, yrittäen parhaansa pitää katseen nauliintuneena näyttöön, ettei varmasti katsonut Damieniin päinkään. Aivan kuin tämä olisi saanut hauskan viestin. Hauskalta ihmiseltä. Sellaiselta jolle tahtoi puhua.
Vähän niinkuin Damien.

[Agitha]

Cass käyttäytyi vielä viileämmin kuin aikaisemmin saaden Damienin turhautumaan ja harmistumaan hyväntuulisen kuorensa alla. Ilmeisesti hän sai olla kiitollinen jopa niistä kolmesta kirjaimesta, jota toinen hänelle suvaitsi lausua. Se lietsoi hänen taisteluhenkeään, ja hän päätti kiskoa pojasta ystävällisiä sanoja ulos vaikka väkivalloin, jos niikseen tuli.
Cass vaikutti huomattavasti kiinnostuneemmalta kännykästään kuin Damienista, ja muutaman ystävällisen sanan sijaan hän naureskeli puhelimelleen ikään kuin se olisi ollut paljonkin Damienia kiinnostavampaa seuraa. Ei varmasti ollut! Yksi puhelin ei päihittänyt Damienia, viihdyttämisen mestaria!
"Cassiee, sanoin moi", Damien huomautti pehmeästi välittämättä siitä, ettei oikeastaan ollut tervehtinyt toista lainkaan. "Siihen vastataan moi."
Damien kellahti vatsalleen sohvan selkänojalle, ja ryömi laiskasti eteenpäin päästäkseen hieman lähemmäksi toisen kasvoja. Sohva oli vähällä keikahtaa hänen painonsa alla vaikka Cass makasikin vastapainona, ja Damien laski toisen jalkansa maahan säilyttääkseen tasapainonsa. Oikeastaan olisi ollut mukavaa antaa sohvan kaatua, sillä se olisi pakottanut reaktioita ulos Cassiesta, mutta luultavasti ne reaktiot eivät olisi olleet kovin positiivisia. Jos Damien olisi ollut yhtään tahdikkaampi, hän olisi ymmärtänyt olla häiritsemättä Cassia, kun hänen seuraansa ei selvästikään kaivattu, mutta hänpä ei ollut. Cass sai olla kiitollinen, että hän viitsi estää sohvaa kaatumasta.
Pian hän nousi takaisin edellisiin asemiinsa makaamaan pitkittäin sohvan selkänojalla, ja nojasi leukaa kämmeniinsä.
"Cassiee", hän maanitteli taas. "Tehdään jotain kivaa. Kenelle tekstaat?"
Hänen käytöksensä alkoi muistuttaa huolestuttavasti huomionkipeän lapsen käytöstä, mutta ehkä se herättäisi Cassien äidillisen hoivavietin.
Tympäännyttävän hiljaisuuden jatkuessa Damien päätti siirtyä astetta kovempiin keinoihin. Jos Cass ei huomioinut häntä hyvällä, niin huomioikoon pahalla.
Huokaisten syvään Damien asettui sopiviin asemiin sohvan selkänojalla pudottautuakseen siltä alas. Hän kierähti oikealle ja mätkähti selälleen suoraan Cassien päälle sohvan istuinosalla koko painollaan. Pudotus oli vain puolisen metriä, mutta epäilemättä se tuntui epämukavalta myös Cassista, sillä siltä se tuntui myös Damienista.
Damien käännähti ympäri ja nousi istumaan Cassien lantiolla kasvot poikaan päin. Hän nappasi kännykän pojan käsistä, ja piti sitä toisen ulottumattomissa.
"Cassie, ei sinulla aina voi olla menkat", Damien valitti. "Eikä ne kestä noin kauan, minä tiedän. Mitä sinä murjotat?"
Koska Damien ei yleensä pysynyt hetkeäkään aloillaan, hän laskeutui makaamaan mahalleen toisen päälle ja tunki Cassien kännykän farkkujensa taskuun.
"Jos jatkat tuolla linjalla, luulen ettet enää rakasta minua", hän sanoi surkeana, mutta selvästi leikkimielisesti. Kaikkihan Damienia rakastivat, siinä ei ollut mitään henkilökohtaista. Kaikki, paitsi Cass.
Silti Damienille ei tullut mieleenkään, että hänellä olisi saattanut olla syytä ottaa kuvitteelinen pelkonsa tosissaan.
"Cass", Damien valitti taas ties kuinka monetta kertaa. "En minä ole sinulle mistään vihainen, joten ei sinun tarvitse pitää minulle mykkäkoulua."
Tunne-elämältään Damien todella oli 7-vuotiaan tasolla. Sillä hetkellä hän tunsi mustasukkaisuutta, huomionkipeyttä ja hämmennystä, mutta tunteet jäivät pinnallisiksi ja yksipuolisiksi. Jokin hänessä yksinkertaisesti esti häntä syyllistämästä itseään. Ehkä se oli suojamuuri, minkä monien vuosien syyllisyys oli kovettanut hänen ympärilleen.

[loveliina]

Cassie olisi niin kovin mielellään halunnut hiljentää Damienin, painaa äänetön-painiketta ja palata vaikka edellisiin ajatuksiinsa, joissa sentään edes kaipasi hiukan Damienia. Nyt se tunne oli kuitenkin onnellisesti hävinnyt Damienin selän iskeytyessä kipeästi pojan päälle. Damien oli niin huomiokipeä, keskenkasvuinen, ärsyttävä...! Äh, voi luoja soikoon. Eikö toinen tajunnut vinkistä, aika selvästä käyttäytymisellä annetusta vihjeestä, että ei, Cass ei kaivannut toisen seuraa, ei juuri nyt. Tai siis... Että Cassie, okei, kaipasi toisen seuraa, tälläkin hetkellä, mutta ei myöntänyt sitä itselleen saati toiselle, ennenkuin Damien pyytäisi anteeksi. Kunnolla. Oikeasti. Eikä heti anteeksipyyntönsä jälkeen jatkaisi samalla radalla kuin ennen vaan oikeasti haluaisi Cassieta niin paljon, että niin sanotusti muuttuisi tämän vuoksi. Tai ainakin tukkisi turvastaan ne ärsyttävän lausahdukset ja oletukset siitä, että Cass pysyisi siinä vaikka mikä tulisi. Koska Cassie osasi käyttää ovea, ja tämä aika onnistuneesti itsekin tuntui näyttäneen Damienille ovesta ulos myrskyämisen jalon taidon. Cass ei ollut sidottu toiseen, eikä tähän suhteeseen. Jota ei voinut edes kutsua suhteeksi hemmetti soikoon.

Kännykkä katosi Cassien kädestä, ja pojan huulilta karkasi pieni, varoittava henkäys, käden yrittäessä hapuilla sen takaisin tuloksetta. Ei helvetti. Ei hitto. Ei helvetti hitto, Damien oli juuri napannut Cassien kännykän. Ja niin ei tehty. Ei vain yksinkertaisesti tehty, kännykkä oli Cassien, ja vain Cassie sai pitää siitä huolta. Poikaa ärsytti valmiiksi kaikki ihmiset, jotka koskivat tämän rakkaimpaan, puhelimeen, ja sitten Damien vielä...! Damien. Damien oli niin mennyttä kalua. Cassien teki tiukkaa purra huultaan, toisen vielä ärsyttäessä menkoilla. Miksi Cass murjotti, mikä oli vikana.
"Anna se takas", Cass lausui vakaalla, pelottavan rauhallisella äänellä katsoen Damienin ohi. Toinen kuitenkin vain tunki puhelimen taskuunsa ja jatkoi sanoen, että pian luulisi ettei Cass rakastanutkaan Damienia. Mistä Damien sellaista oli päätellyt? Cassien käytöksestäkö? Mitä, ihanko tosi? Cassieko toisen mielestä yritti ehkä saada sellaista vaikutelmaa, että oli jotenkin kylmennyt? Ihan tosi?

Pojan päässä naksahti jokin Damienin seuraavien sanojen kohdalla. Damien antoi anteeksi. Damien ei ollut vihainen, Damien antoi luvan olla pitämättä mykkäkoulua. Damien vapahtaja, kiitos luojan, ihanaa! Damien kehtasi olla niin itseriittoinen ääliö, että oikein antoi luvan. Voi että... Voi, että Cassieta osasi ärsyttää. Poika tunsi kielensä suussaan kiemurtelevan, hyvä on. Kauempaa Cass ei hiljaisuuteen pystyisi, joten ihan sama.
"No voi kiitos", Cassie sanoi ivallisesti kääntäen katseensa pistävästi toiseen. "En olekaan ikinä tuntenut tällaista helpotusta, kiitos, kiitos niin paljon", tämä jatkoi oikein värähtäen ärsytyksestä.
"Mutta jos herra olisi hyvä nyt, ja kehtaisi nostaa ruhonsa", poika jatkoi yrittäen käsillään tyrkätä toista päältään. "Ja viedä sen jonnekkin, ihan sama, vaikka vittuun niin arvostaisin."
Poika ei tuntunut saavan Damienia liikkumaan, joten kurtistaen hitaasti kulmiaan tämä asetti lisää voimaa käsilleen ja antoi koko kehon työntää toista pois. Pojan yritykset tyrkätä toista alas epäonnistuivat kerta toisensä jälkeen, kunnes liike oli lähinnä toisen alta kiemurtelemasta ahertavasti. Cass vain halusi pois toisen kosketuksesta...
"Ja anna mun... Kännykkä, takas... Ääliö!" tämä ähersi. No mitä sitten, ehkä Damien oli saanut tässä aikaan jonkinlaista eloa... Mutta helvetti soikoon, mitä siitä. Kännykkään ei koskettu!

[Agitha]

"Mitä? Kännykkäkö?" Damien ihmetteli, kun Cass vaati puhelintaan takaisin. Hän vilkaisi laitetta kädessään, ja puisteli sitten päätään. "Olen sille mustasukkainen. En halua.

Laitettuaan kännykkän farkkujensa takataskuun ja armahdettuaan Cassien mykkäkoulun taakasta Damien keskitti koko huomionsa toiseen. Se oli aika ystävällistä häneltä, mutta ilmeisesti Cass menetti lopultakin hermonsa hänen kiltteydestään huolimatta. Damien ei ollut varma, oliko Cassin tuuppausten tarkotus pudottaa hänet toisen päältä, sillä ne muistuttivat lähinnä rintaan taputusta. Cass oli häntä huomattavasti pidempi, joten tokihan poika olisi saanut hänet helposti lattialle tai vaikka ikkkunasta ulos, jos todella halusi hänestä eroon. Sen vuoksi Damien jäi istumaan hänen päälleen kuten aiemminkin, sillä olisi ollut ikävää poistua paikalta, kun Cass viimein alkoi avautua.
Kuultuaan toisen ivaavat sanat Damien huokaisi, ja pyöräytti silmiään. Selvä, jossain siis oli jotain vikaa. Ja ilmeisesti se jokin oli Damien. Hiljalleen mysteeri alkoi ratketa. Ilmankos Damienin armahdus ei ollut aiheuttanut riemukasta reaktiota toisessa.
"Sarkasmi", Damien sanoi hieman vakavampana, ja läski etusormensa Cassien huulille. "On ruma tapa." Ele oli melko uhkarohkea, ja hän veti sormensa nopeasti pois, kun näytti siltä että Cass saattaisi purra sen poikki.
"Vittuun?" hän toisti ikään kuin harkiten ehdotusta tosissaan. "Minulla on tässä koulussa aika monta hyvää vittua, joihin voisin hyvin painua, mutta en minä nyt halua. Taidan istua mieluummin tässä. Sitäpaitsi minusta tuntuu, ettet sinä oikeasti toivo minun lähtevän pillujahtiin."
Mikä Cassieta vaivasi? Jos hänellä oli kana kynittävänä Damienin kanssa, miksi hän halusi hänen lähtevän? Eikö asiaa voinut sopia sanallisesti ja lyödä kättä päälle? Tai vakavassa tapauksessa antaa suoraan turpaan, ja asia olisi sillä selvä? Damien oli erittäin lahjakas saamaan pataan, sillä joidenkin tyttöjen vihaiset poikaystävät ja joidenkin poikien vihaiset poikaystäväst joidenkin tyttöjen vihaisia tyttöystäviä ja joideenkin poikien vihaisia tyttöystäviä unohtamatta Damien oli saanut kunnolla kuonoon muutamaan otteeseen. Jos verinen nenä saisi Cassien entiselleen, hän olisi valmis kestämään sen.
Kännykkä? Aivan, se kännykkä jonka Damien oli vienyt hetki sitten ja piilottanut taskuunsa. Siinäpä vasta panttivanki.
Damien kaivoi puhelimen esiin, ja heilutteli sitä Cassien ulottumattomissa.
"Tämä kännykkä? Arvaa mitä." Hän nousi seisomaan sohvalla, ja roikotti kännykkää melkein parin metrin korkeudella lattian yläpuolella. "Jos sinä et kerro mikä sinua vaivaa, kännykkä putoaa. Lattialle. Tältä korkeudelta. Sitten et voi tekstata enää, olet ihan ilman kontaktia ulkomaailmaan", hän uhkasi, ja heilutteli kännykkää ilmassa uhkaavasti.
"Antaa kuulua."
Tietenkin Damien olisi voinut käyttää hienovaraisempia keinoja, sellaisia kuin tyttöjen kanssa kuului käyttää. Hän olisi voinut voinut anoa vastausta kunnes saisi sen, pidellä toista väkisin sylissään kunnes toinen leppyisi, tehdä tyhjänpäiväisiä ja kauniita lupauksia. Mutta Cass oli poika, hitto vie! Asiat ratkaistiin nyt miesten kesken kypsästi ja maltillisesti.
Heiluttelemalla toisen puhelinta ilmassa, niin. Hyvin kypsää ja maltillista.

[loveliina]

"Ei mua vittu kiinnosta... Kuha nyt vaa vittu painut jonnekki", tämä vastasi ähisten toisen pillujahtiin. Okei, ehkä oli harvinaisen selvää Cassielle itsellekin, ettei poika halunnut toisen lähtevän ja panevan yhtään kenenkään kanssa muuta kuin Cassien mutta... Ei Cass pystynyt pitämään kieltään kurissa. Ja kun poika sanoi, ettei tätä kiinnostanut, tämä aivan selvästi tarkoitti että kiinnosti. Ja aika helvetisti.
Damien nousi ylös vaivattomasti Cassien sylistä, saaden tämän ponnistelut tipauttaa toinen yltään näyttämään harvinaisen heikoilta. Cassiella ei koskaan ollu ollut suurempaa tarvetta kasvattaa lihaksistoaan, ei tämä nyt heikko ollut, mutta ei kyllä vahvakaan. Cassie ei koskaan ollut pitänyt mitenkään erityisemmin lihaskimpuista, puristuvista suonista kaulalla ja sen sellaisesta, mutta nyt... Olisipa tässä edes hiukan enemmän voimaa!
Cassie ei ehtinyt ajatella itseään hetkeäkään kauemmin, Damienin yhtäkkiä pidellessä puhelinta pelottavan kaukana maanpinnasta. Toinen oli noussut seisomaan sohvalla, ja näin moninkertaistanut sen matkan, jonka kännykkä tippuisis tippuessaan. Cassien ilme muuttui valppaaksi tämän tajutessa vikkelään, mitä oli tapatumassa. Ei helvetissä. Ei, Damien ei voisi... Ei Cassien kännykkää.

Damien kertoi pelin säännöt. Cass nyt kertoisi mikä tätä vaivasi tai kännykkä saisi kärsiä vahingon, ja pojan ainoa kontakti ulkomaailmaan katoaisi. Damien siis oli tasan niin tyhmä, ettei tiennyt. Ettei tällä ollut pienintäkän hajua, mitä oli tehnyt väärin. Ei helvetissä... Jos Damien oli oikeasti sellainen läskipää, niin ei, Cass ei ollut kertomassa. Mutta asialle oli tehtävä jotain.
Cassie tunsi yllättävän tunteen sisällään. Enemmän kuin tämä halusi kännykkänsä koskemattomana itselleen, poika halusi... Damienin kärsivän asianmukaisen rangaistuksen. Tai siis... Ei Cass nyt myöntänyt, että välitti toisesta sitä vähää, että Damien olisi kännykkääkin tärkeämpi, mutta.
Cassien keho, yllättäen pojan itsenkin tarrasi yhtäkkiä kiinni toisen keskivartalosta, ponkaistuaan itse ylös sohvalta. Poika tiedosti, että puhelin toisen kädessä saattaisi lentää huoneen poikki hajoten palasiksi, mutta... Mutta sillä ei ollut yhtään minkäänlaista väliä. Ei juuri nyt. Poika riuhtaisi toisen mukanaan kaatuvaan liikkeeseen haluten hetken verran vain satuttaa Damienia. Saada toisen tuntemaan edes fyysisesti sen kivun, ja sielua repivän tuskan jota toinen ei kyennyt henkisesti tuntemaan. Kaatuen ensin sohvaa vasten, ja kierähtäen sitten lattialle Cassie oli päätynyt puoliksi Damienin päälle, silmät suljettuna iskun voimasta. Cass pudisti äkkiä päätään ja nousi hiukan.
Tajuttuaan asemansa, tämä tarttui toista olkapäistä, pakottaen Damienin pysymään selällään Cassien alla.

"Oletko sä oikeasti noin vitun tyhmä?" Cassien huulten välistä pääsi ehkä hiukan kovempaan ääneen kuin alunperin tämä oli tarkoittanut. Onneksi oleskeluhuone oli tyhjä, sillä Cassiella oli sellainen kutina, että keskustelusta saattaisi tulla henkilökohtainen. Tai ei nyt kutina... Vaan varma tieto sen perusteella, että Cass vaikka hakkaisi nyrkillään Damienista tiedon ulos.
"Väitätkö sä oikeasti, että sä et tiedä mistä tässä on kyse?" poika jatkoi samalla äänenvoimakkuudella, ja tunsi puristavansa sormiaan toisen olkapäillä lujaa. Lujempaa. Niin, että Damien varmasti tunsi tämän ärsytyksestä ja vihaisuudesta jännittyneen kehonsa. Varmasti kuuli sanat. Ei voinut paeta niitä kauempaa.
"Etkö sä... Etkö sä...!" Cassie yritti sanoa, joutuen itse tukahduttamaan omat sanansa. Eikö Damien välittänyt Cassiesta yhtään? Äh, miksi Cassien kasvot muuttuivat epätoivoisiksi, miksi sanoissa ei tuntunut olevat samanlaista ponnetta?

Miksi Damien ei tajunnut?

[Agitha]

Damien hymähti tyytyväisenä Cassien reaktion ollessa vaivan arvoinen. Kännykkä siis todella oli se heikko kohta, jonka avulla hän saisi mitä halusi. Cassien rakas puhelin ei palaisi koskaan entiselleen, jos poika ei tekisi, mitä Damien halusi. Sen akku sinkoilisi ympäri huonetta, simkortti repeytisi irti turvallisesta kolostaan, näppäimistö lähtisi irti ja katoaisi sohvan alle ulottumattomiin ja tietoja saattaisi tuhoutua puhelimen muistista. Sitäkö Cass halusi? Ei, ei halunnut. Se oli hänen pahin pelkonsa, hurjin painajaisensa. Kun Damien hallitsi kännykkää, hän hallitsi Cassia. Se oli ikään kuin kaukosäädin.
Tai niin Cassien reaktio Damienille kertoi, vaikkakin tulkinta saattoi olla hieman liioiteltu.
"Sinä tiedät, miten minä kohtelen omaa kännykkääni", Damien sanoi uhkaavan dramaattisesti, ja irrotti yhden sormen Cassien kännykän ympäriltä. "Saatan unohtaa sen, saatan pudotella sitä. Sen takakuori on niin löysä, että se irtoilee omia aikojaan ja muisti niin täynnä, että se hidastaa sen toimintaa. Kuvitteletko ettei minusta ole tähän? Kuvittele uudestaan."
Aina silloin tällöin Damienin elämä muuttui B-luokan gangsterileffaksi. Se oli ihan normaalia, ja kuului hänen arkisen elämänsä kiertokulkuun. Niin kävi itse kullekin.
"Jos et halua, että kännykkäsi paiskaantuu kovaa ja kylmää lattiaa vasten kuin tonnikala kalastajan veneeseen... Puhu!"
Viimeisen sanan Damien sanoi terävän käskevästi siristellen silmiään uhkaavasti.
Mutta Cass ei totellut hänen yksiselitteistä käskyään. Ilmeisesti pelkonsa ja vihansa sokaisemana hän hyökkäsi Damienin kimppuun kuin nurkkaan ajettu tiikeri pelastaakseen lemmityn kännykkänsä, ja kaatoi heidät molemmat sohvalta lattialle tavalla, joka jäi Damienille täydeksi mysteeriksi. Hän huomasi vain maailman keikahtavan, ja tunsi sitten istun selässään paiskautuessaan lattialle Cass päällään. Vähältä piti, ettei häneltä mennyt ilmat pihalle, ja jonnekin häntäluun tienoille ilmaantuisi varmasti ruma mustelma. No, melko reilua se oli kuitenkin. Damienkin oli ehtinyt runnoa Cassia jo hyvän aikaa hetki sitten saadakseen pojan huomion, ja olihan hän juuri toivonut Cassien antavan hänelle kuonoon, joten oikeastaan hän sai ansionsa mukaan. Sitä paitsi selkäkivun ja muutaman mustelman lisäksi hän sai Cassien jakamattoman huomion, ja se oli vähintäänkin kaikkien maailman vitsauksien arvoista.
Damien oli ehtinyt muodostaa jonkinlaisen tunnesiteen Cassien kännykkään heidän lyhyen tuttavuutensa aikana ja sen sijaan, että olisi uhrannut puhelimen oman turvallisuutensa tähden, hän oli refleksinomaisesti tunkenut sen takataskuunsa ennen lattialle mätkähtämistä. Siellä puhelin luultavasti otti vähintään yhtä paljon vahinkoa kuin Damien, mutta ainakin se oli näennäisesti turvassa hänen takamuksena alla, ja edelleen hänen panttivankinaan.
Damien oli jo nousemaisillaan ylös, kun hänet painettiin uudestaan lattiaa vasten olkapäistä käsin. Hän älähti valmiinki arastelevan selän osuessa takaisin lattiaan, ja katsoi Cassia ihmeissään silmiään räpytellen.
Okei, ei siin pakoon juoksemista. Olisi pakko kuunnella ja yrittää ymmärtää.
Cassiella näyttä olevan vaikeuksia saada sanoja ulos, ja se teki tilanteesta entistä monimutkaisemman. Miten Damien olisi voinut tietää mitä hän oli tehnyt niin kamalan väärin, jos Cass vain jatkaisi änkyttämistään ja hänen paiskomistaan?
"No ehkä minä sitten olen", Damien sanoi levitellen käsiään neuvottomana sen verran, kun se Cassien otteen alla oli mahdollista."Mutta en minä tiedä, siksihän minä kysyn! Jos on jotain mitä minä voin tehdä, niin toki, sano vain sana ja minä teen sen. Olet käyttäynyt kuin perseeseen ammuttu karhu parit viime päivät ja minusta tuntuu, että minussa on vikaa, joten ei tämä näin etene."
Damien huokaisi. Nyt kun hän ei voinut enää varastella Cassien tavaroita tai murjoa häntä kehollaan, ei auttanut muu kuin puhua.
Cassien ilme muuttui epätoivoiseksi, ja Damien tunsi samaa epätoivoa. Hän yritti miettiä, mitä hän oli mahdollisesti tehnyt tai sanonut väärin, mutta omasta mielestään hän oli toiminut niin kuin aina. Missä oli mennyt vikaan?
"Kerro minulle, Cassie", Damien pyysi oikein kauniisti.

[loveliina]

Cassien paisuva raivo kumpusi ylös epäuskoisena nauruna, no kai Damien sitten vain oli. Oliko tuo tosissaan toisen vastaus tämän kysymyksiin. Kaipa Damien vain sitten oli. No niimpä. Taisi tosiaan olla aika todella tyhmä jos ei parempaan vastaukseen pystynyt. Mutta Cassien nauru tyyntyi samalla nopeudella kuin oli alkanutkin. Ei se nyt ihan niin hauskaa kuitenkaan ollut.
Hymy hyytyi hitaasti Cassien kasvoilta, tämän tuijottaessa toista suoraan silmiin. Cassie, perseeseen ammuttu karhu. Mikä ehkä ärsytti Cassieta enemmän kuin se, että juuri Damien oli sanonut nuo sanat, oli poika kullut ne ennenkin. Vai oliko Cass silloin ollut karhu, jonka perseeseen oli tuikattu pitkä kepakko? Joka tapauksessa haukkuma nimitys ei ollut vieras. Eikä kovin mukava.
Mutta poika muistutti itselleen, oli nimitys kuinka kuvaava tahansa, Cassiella oli täysi oikeus käyttäytyä perseeseen ammutun karhun tavoin. ...Kuolla hitaasti ja kivuliaasti verenhukkaan anuksen kautta? Ei, mutta olla aivan tasan yhtä ärtynyt toiselle. Koska Damien ei vain tajunnut. Toisen pieneen mieleen ei vain uponnut, että mikä oli mennyt väärin. Ja se jos jokin ärsytti vielä entisestään. Jos Cass ei olisi tehnyt tästä näin isoa asiaa... Niin ei tästä olisi tehty varmaan asiaa ollenkaan, perkele!

Damien myönsi huomanneensa Cassien käytöksen perusteella, että hänessä saattoi olla ilmeisestikin jonkin sortimentin vian poikanen. Damienista tuntui, että vika oli hänessä. Ei kai, ei kai Damien tosissaan sellaista ollut saanut pääteltyä? Mikä Sherlock, saatana.
Mutta... Cass ei myöskään voinut olla huomaamatta suoranaista vilpittömyyden tunnetta, joka huokui toisen äänestä ja ilmeistä. Damien oikeasti.. Oikeasti halusi tietää, mitä voisi tehdä tilanteen parantamiseksi. Damien ei halunnut Cassien jatkavan kylmää käytöstään... Mutta miksi? Että palattaisiin olemaan sitä jotain määrittelemätöntä, mitä oltiin oltu tähän asti? Niitä vähän parempia tuttuja. Jotain ehkä hiukan enemmän kuin panokamut, mutta vain hiukan.
Halusiko Cass sitä? Halusiko Cass olla toiselle jokin epämääräinen määrittelemätön... jokin? No ei, mutta... Ei Cassie halunnut tehdä tästä mitään vaikeaakaan. Ei Cass halunnut vaatia toiselta mitään, mitä tämä ei ollut ilman vaatimista valmis antamaan. Äh. Jos Damien vain tajuaisi itse, niin Cassien ei tarvitsisi joutua miettimään, mitä tasan tarkkaan halusi ja mistä oli kyse.

Damien hyvin asiallisesti ja kiltisti pyysi saada tietää, mitä Cassiella oli sanottavana. Poika tuijotti toisen harmaita silmiä epätoivon kasvaessa tämän omilla kasvoilla. Mitä Cass voisi sanoa, kuulostamatta typerältä? Mitä tämä voisi pyytää, tekemättä peruuttamattomia virheitä? Poika sulki silmänsä ja pudisti päätään.
"Mä haluan... Haluan... Että sä et oo nii välinpitämätön mua kohtaan", tämä pusersi huuliltaan, sanojen ollessa vaikeita ja liimautuessa kurkkuun. Niin kai oli turvallista sanoa? Se ei kai paljastanut liikaa, mutta kuitenkin tarpeeksi? Cassie piti kuitenkin silmänsä suljettuna, tahtomatta katsoa enää, Damienia suoraan silmiin, tahtomatta Damienin katsovan tätä. Pojan pää painui hiukan, häpeissään?

"Damien, jos sä... Tai... Mitä sä tarkoitat asioitten etenemisellä?" tämä sai lopulta huuliltaan. Niin, minne Damien niin kovin kiivaasti tahtoi homman etenevän. Vai päämäärättömästikkö toinen halusi vain tilanteen paranevan. Mutta yhtäkaikki, Cassien täytyi tietää, jotta tiesi mitä uskaltaisi sanoa ja minkä osan sensuroisi kokonaan. Cassie halusi faktoja pöytään, missä mentiin tai minne oltiin menossa. Vai oltiinko ollenkaan. Ja jos Damienilla ei olisi vastausta?
No sittenhän heitä olisi kaksi tässä.

[Agitha]

Damien odotti rauhassa, että Cassien väkinäinen nauru kaikkosi. Selvä, jokin oli siis hullusti. Kuinkakohan monta kertaa hän oli jo tullut siihen tulokseen osaamatta sanoa sen enempää? Hän ei osannut lukea ajatuksia, ei oikeastaan ihmisiä yleensäkään. Hänen vahvuutensa olivat ihmisten kässittelemisessä ja hallitsemisessa, eivät ymmärtämisessä, ja useimmiten hän onnistui välttelemään tilanteita, joissa vaadittiin jonkinlaista empatiakykyä. Kyllä Damien tiesi kuinka hänen olisi tullut käyttäytyä vaikuttaakseen aidosti katuvaiselta, luultavasti hän olisi saanut jopa uskolteltua Cassielle tietävänsä mistä on kyse mainitsematta asiaa sanallakaan, mutta kaikesta epärehellisyydestään ja oikullisuudestaan huolimatta hän oli vilpitön ja suora ihminen. Hän ei halunnut tunnustaa mitään tunnetta, ennen kuin oikeasti tiesi sen tulevan sydämestä. Jääräpäinen rehellisyys oli saattanut hänet usein ongelmiin, joita hänellä ei olisi ollut, jos hän olisi sepittänyt sopivan valkoisen valheen, mutta silti hänestä ei ollut teeskentelemään. Jos hän halusi asian selviävän perin pohjin, hän teki sen suorinta ja ehkä myös kivuliainta tietä. Jos hän taas ei halunnut selvittää asiaa pienintäkin yksityiskohtaa myöten, hän ei viitsinyt nähdä vaivaa. Useimmiten jälkimmäinen vaihtoehto päti Damieniin, mutta sillä hetkellä hän kallistui enemmän ensimmäisen puoleen. Eikä se johtunut pelkästä uteliaisuudesta.
Viimein Damienin odotus palkittiin, ja Cass avasi suunsa päästääkseen ulos muutaman järkevän sanan.
"Välinpitämätön?" Damien ihmetteli. "Välinpitämätön? Cass... Minä olen ollut kaikkea muuta kuin välinpitämätön. Se olet kyllä sinä, joka on käyttäytynyt kylmästi kuin lumiukko ilman kaulaliinaa sydäntalvisena yönä kolmenkymmenen asteen pakkasessa tuulen nopeuden ylittäessä 25 metriä sekunnissa."
Hänen äänessään ei ollut ivaa tai syytöstä. Hän vain totesi asian niin kuin se oli, sillä Damienhan se oli Cassien helmoissa roikkunut, eikä päinvastoin.
Cassien seuraava kysymys oli entistä oudompi.
"Minkä asioiden? Asioiden yleensä, vai...?"
Damien ei ollut muistaakseen puhunut minkään asian etenemisestä, mutta sen verran hänestäkin oli arvaamaan, että hän tiesi mistä luultavasti oli kyse.
"Tämän... Meidän jutun?"
Cass oli esittänyt kymmenen pisteen kysymyksen.
Damien huokaisi hieman vaivaantuneena, ja katsoi Cassien ohi kattoon. Oli turha väittää, ettei hän ollut nähnyt tätä tulemassa. Hän oli jopa omalla tavallaan odottanut sitä, mutta silti hän ei tiennyt, mitä hänen kuului vastata. Eihän hän tiennyt edes mitä hän halusi, ja olisiko hänestä mihinkään... vakavampaan. Damienilla oli vahva epäilys siitä, ettei Cass ollut täysin sisäistänyt sitä, kenen kanssa oli tekemisissä.
"En minä tiedä", Damien myönsi. "Minä... Tämä... En minä tiedä. Mitä sinä haluaisit tehdä?"
Kysymys oli turhaa, mutta Daimien toivoi Cassien vastauksen ohjaavan myös häntä.
"Kai sinä tiedät, että..." Viime kerralla tunnustus oli tullut alkoholin vaikutuksen alaisena. "Minä makaan vähän kaikkien kanssa. Ja se on vähän niin kuin elinehto, on ollut monta vuotta. Se... Ei minulla ole kokemusta näistä jutuista, ja minusta tuntuu että minun osaltani asiat saattavat mutkistua vain pahemmin..."
Se ei ollut kieltävä tai myöntävä vastaus. Taaskin Damien vain totesi tosiasiat vilpittömään ja rehelliseen tapaansa.

[loveliina]

Cassie nielaisi lyhyesti, sydämen pampahtaessa lujempaa. Ai tämä meidän juttu, Damien kysyi. Cassie ei sanonut mitään, ja antoi hiljaisuutensa olla kaikki se vastaus mitä tästä pääsi ilmoille. Pojan pää hakeutui painumaan entisestään, kunnes lopulta otsa hipaisi Damienin rintakehää. Cassie antoi päänsä painua vasten toista, ottaa siitä tukea, samalla kun kätki kasvonsa. Niin, tämä meidän juttu.
Ainakin... Damien myönsi että heillä oli juttu. Tai juttua. Tai jotain. Se oli... positiivista. Tavallaan. Damien ei ollut päissään eikä Cass ollut päissään, mutta silti. Heillä oli juttua. Hyvä, sen verran Cassiekin myönsi. Ja se nyt olisi ollut vain typerää kieltää, mikä juttu, ai tämä satunnaisesti toistuva melkein tavaksi käynyt päätyminen sänkyyn jokaisella tapaamisella, varmaankin korkeampien voimien johdosta. No joo, ehkä ei ollutkaan niin mullistavaa, että Damien ei kieltänyt juttua Cassien kanssa.
Damien sanoi, ettei tiennyt ja Cass oli hiljaa. Poika nielaisi ja painoi tiedon aivoihinsa. Toinen kysyi mitä Cass halusi.
"En mä...", tämä antoi huuliensa muodostaa nielaisten uudestaan lauseensa lopun. Ei Cass tiennyt enää, ei nyt. Vaikka tällä olisi jotain villejä kuvitelmia ollut jostain, ehkä seuruste- siis... säännöllisemmästä tapaamisesta, yksinoikeudesta Damienin sänkyyn... Niin ei sitä enää ääneen voinut sanoa. Jos Damien ei tiennyt suoralta kädeltä näitä samoja asioita, ei Cassiekään niitä ääneen voinut sanoa. Ei, ei se vain mennyt niin. Siispä Cass ei tiennyt.

Damien sanoi... tai varmisti, että kai Cass tiesi Damienin ympäriinsä makaamisen olevan elinehto toiselle.
Cassien ilme valpastui... elinehto? Sanoiko Damien sitä, ettei periaatteessa pystynyt elämään ilman irtosuhteitaan? Sitä, että meni asiat miten vain, Damien jatkaisi elämäntapaansa sellaisena kuin sen tunsi, sillä se oli pojan elinehto. Aa-aaivan. Cass ei tiennyt oliko enemmän yllättynyt vai loukkaantunut päätelmästään, mutta näiden kahden dominoivan tunteen yhteisvaikutuksesta poika nosti päänsä toisen rintakehältä ja hitaasti päästi irti otteensa, jolla piti toisen maassa kiinni. Cass vetäytyi taaemmas, niin että istui polvillaan Damienin jalat haarojensa välissä.
Pojalla oli aika tyhjä ilme.
"Joo..." tämä myöntyi ensin suhteellisen ontolla äänellä. Tajuttuaan ilmeensa ilmeettömyyden, Cassie räpäyttäen muutaman kerran ripsiään pudisti idiootit ajatuksensa irti. Aivan, aivan. Damien ei tiennyt mihin heidän juttunsa olisi menossa, ja joka tapauksessa aikoisi pettää Cassieta. Juu.
Yllättäen itsensäkin Cassie nosti huulilleen huolettoman hymyn, peittäen täysin sen tuhon ja hävityksen, jonka toisen sanat olivat lahjakkaasti saaneet aikaan. Ei Cassieen sattunut! Katso kuinka Cass hymyili, Cassie oli elämänsä kunnossa, eikö vain? Poika hiukan kömpelön kankeasti taputti toista olalle ja nyökkäsi. Hymyillen!

"Joo, ei siinä", tämä sanoi nyökkäillen. Käytös olisi ehkä saattanut mennä läpi, jos ei olisi ottanut huomioon pojan täysin päinvastaista suuntaa edellisestä käyttäytymisestä, sillä kyllähän Cass nyt osasi näytellä. Siinähän poika juuri hyvä olikin.
"Sinäpä sitten... Makaat ihan niin paljon ja kenen kanssa kuin haluat", tämä jatkoi pelottavan ystävällisellä äänellä. Ja hymyili. Cass nyökkäsi vielä kerran ja kankesi itsensä ylös. Harhautuksia, harhautuksia! Niitä mieli tarvitsi ja vikkelään, ettei Cass murtuisi siihen Damienin eteen. Ilme ei saanut värähtääkään, sillä mikään ei ollut satuttanut Cassieta, ei yhtään mikään.
"Mitäs... Mitäs, mitäs, mitäs", tämä toisteli itsekseen ja pujahti television eteen. "Telkusta vaikka tulisi..."
Poika nielaisi ja joutui puremaan huultaan, ollessaan selin Damieniin.

[Agitha]

Yhtäkkiä Cass teki täyskäännöksen, mitä hänen tunneilmaisuunsa tuli. Damien katseli kummeuksen, kun toinen hieman kangerrellen ilmoitti kaiken olevan kunnossa, täysin selvä ja vallan mainiosti. Cass nousi istumaan ja hymyili näyttäen siltä, kuin kaikki maailman asiat olisivat juuri loksahtaneet paikoilleen ja elämä olisi muuttunut yhdeksi suureksi piirileikiksi piikittömien ruusujen keskellä.
Se oli hieman epäilyttävää, kun Cass vasta vähän aikaa sitten oli ensin kohdellut Damienia kuin vierasta, ja sen jälkeen paiskannut lattialle kuin pahimman vihamiehen. Moiseen ailahtelevaisuuteen oli vain kolme syytä. Joko Cassilla oli harvinaisen pitkään kestäneet kivuliaat kuukautiset, hän oli raskaana, tai jokin oli edelleen hullusti. Eihän Damien ollut edes sanonut mitään tyhjentävää tai lohdullista Cassia painavien murheiden suhteen, mitä ikinä ne olivatkaan! Jos Cass todella oli halunnut tietää "tilanteen etenemisestä", hänen olisi kuvitellut toivovan parannusta vakavampaan, syvempään suuntaan. Eihän hän muuten olisi sellaista vaivaantunut utelemaan, vaan olisi hyödyntänyt sitä, ettei Damien koskaan esittänyt hankalia kysymyksiä tai vaatimuksia! Se, jäikö suhde vain panosuhteen tasolle vai kehkeytyikö siitä jotain muuta, ei ollut hänen päätettävissään. Sysäten syrjään omat tunteensa Damien odotti toisen osapuolen aloitetta, mikäli hän itse oli edes kiinnostunut, ja vasta sen jälkeen uhrasi asialle ajatuksen tai pari vain todetakseen tilanteen olevan toivoton. Niin kävi aina hyvin harvoin, sillä yllättävän harvat onnistuivat kehittelemään kevyttä ihastusta syvempiä tunteita Damienia kohtaan. Hän ei antanut heidän kehitellä. Cassie oli eriskummallinen poikkeus, poika kokonaan toisesta maailmasta.
"Cass..." Damien mutisi, kun toinen vetäytyi kauemmaksi television ääreen paeten tilannetta, josta Damien oli pihalla kuin lumiukko ilman kaulaliinaa... jne.
Mitä, ensin keskusteltiin, ja sitten jätettiin asia sikseen? Se ei käynyt päinsä! Sitä joko keskusteltiin tai ei keskusteltu, ja jos ei keskusteltu, niin pantiin. Se oli koko elämän ydin, tarkoitus ja merkitys, ja Cass kieltäytyi toimimasta tämän ehdottoman katsomuksen mukaisesti.
"Kukahan tässä nyt on välinpitämätön ja ketä kohtaan?" Damien kysyi, ja konttasi Cassien perään huitaisten upouuden television kaukosäätimen samalla kauemmaksi. Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan mitä niin hieno vekotin teki koulun oleskelutiloissa, mutta sillä ei silloin ollut väliä. Nyt keskusteltiin niin kuin kolmen lapsen isien kuului. Tai jotain.
"Senkö sinä halusit kuulla? Että minä en tiedä mitään, ja makaan muiden kanssa? Eikö se ollut jo muutenkin selvää? En usko, että tuo on syy sinun murjottamiselle. Olet outo edelleen", Damien sanoi ja istahti maahan niin voimalla, että kännykkä hänen takamuksensa alla rusahti inhottavasti.
"Miksei me voida puhua tätä selvästi? Ei minua huvita riidellä, en minä tykkää sellaisesta."
Damien huokaisi ja haroi sekalaista tukkapehkoaan.
"En minä vaan tajua..."
Mitä Cass häneltä vielä halusi? Poika oli saanut hänet ihastumaan itseensä rehellisyydellään ja vilpittömyydellään, ja nyt sama henkilö mutkisti asiat käsittämättömiksi. Damien kaipasi niitä aikoja, kun saattoi lukea Cassieta kuin avointa kirjaa. Olivatko hänen omat tunteensa vieneet häneltä sen kyvyn? Välittikö hän liikaa? Oliko ollut virhe myöntää edes itselle, että Cass kiinnosti häntä muutenkin, kuin seksuaalisessa mielessä?
"Minä ihan oikeasti yritän olla sinulle mieliksi, mutten enää tiedä, mitä sinä haluat. Jos... Jos sinä..."
Damien piti pienen, kiusaantuneen tauon. Hän ei ollut tottunut puhumaan siihen malliin.
"Jos sinä haluat minut... Vähän niin kuin omaksi... Tai niin minä olen ymmärtänyt, älä kysy miksi! Mutta jos se on niin... Niin miksi sinä murjotat? Kun... Hm. Minä yritän parhaani, ihan oikeasti yritän. Olen koko viikon piinannut sinua, yrittänyt pitää sinua hyvällä tuulella ja pitää hauskaa, mutta olet ollut niin outo. Viet koko huomion, ja hitto... Ei ole mitään kivaa tapaa sanoa tätä, mutta minulla ei ole yhtään rahaa. Silloin kun koulu ei vie minun huomiotani, niin sinä viet sen. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?"
Se tarkoitti sitä, ettei Damien ollut maannut kenenkään kanssa rahasta. Oikeammin hän ei ollut maannut kenenkään kanssa koko viikkoon.
"Tiedätkö mitä se tarkoittaa, Cass?" Damien toisti, ja katsoi vakavana kaikkialle muualle paitsi Cassin silmiin. Hän nielaisi, ja toivoi ettei kasvojen kuumotus johtunut punastuksesta.

[loveliina]

"Välinpitämätön, ai kuinka niin?" Cassie kysäisi ohimennen, kuin ei olisi edes kunnolla kuunnellut toisen sanoja tuijottaen uuden hienon television nappeja aivan kuin olisi kovinkin halitoitunut niistä. Olipa niitä monta, ja kaikki erivärisiä, hieno kapistus. Uusikin taisi olla. Jotenkin pisti silmään kaiken muun ollessa niin nuhjuista ja käytettyä oleskeluhuoneessa, mutta niin hieno televisio, ajatella. Poika kyllä tiesi yrittävänsä häiritä normaaleja ajatusratojaan, pakenevansa tilannetta ja todellisuutta, mutta yritti ohittaa ajatuksen niin tehokkaasti kuin vain pystyi. Asia sillä selvä kuin sillipurkki, kaikki kunnossa, elämä jatkuu.
"Hmm, outoko?" tämä naurahti, pystymättä kuitenkaan katsahtamaan huolettomana olkansa yli, kuten ensiksi oli aikonut. Cass ei pystynyt ihan vielä, ei ihan vielä ollut koonnut itseään tarpeeksi ehjäksi pakkaukseksi, että voisi katsoa Damieniin päin.
"En minäkään halua riidellä", tämä sanoi samaan kepeään sävyyn. Niin no, ei Cass halunnutkaan riidellä ja siksi juuri luultavasti käyttäytyikin, niinkuin käyttäytyi. Sillä pääsi tarpeeksi kauas, ei ollut tilanteessa enää niin vahvasti kiinni, ettei tarvinnut riidellä. Ottaa kantaa, menettää hermojaan. Sanoa jotain, mitä ei koskaan saisi sanomattomaksi ja rikkoa kaikkea. Elämän sai vähän niinkuin... pauselle. Joo. Televisiosta löytyi pause-nappikin, katsos kehveliä!

Cassien leppoisa television ränkläys hyytyi Damienin aloittaessa puhumaan uudestaan. Jos Cass halusi Damienin vähän niinkuin omakseen, kuten Cass oli antanut ymmärtää. Pojan sydän pampahti lujempaa, kiristäen tahtia, typerän, valheellisen virneen hyytyessä liikkeiden mukana.
....Hetki pieni, Damienko oli yrittänyt pitää Cassien hyvällä tuulella koko viikon? Damienko oli tosissaan ajatellut, että seuraamalla Cassien kannoilla, ehdotellen rivouksia koko pitkän viikon, Cassie leppyisi siitä jostain, mikä oli toiselle jäänyt mysteeriksi. Cassielta kesti hetki sulattella sitä, että toinen olisi niin tunne-elämältään kypsymätön, ettei tajuaisi sellaisen huomionhakuisuuden olevan kuin lähinnä ärsyttävää, kuin niinkään mieltä ylentävää. Tai no, itseasiassa... Hetkinen, siinä oli paljonkin järkeä... Juuri Damien saattoi olla niin saapas, että ajatteli niin...!
Toinen sanoi jotain siitä, ettei tällä ollut rahaa ja että Cassie vei kaiken huomion. Ja kysyi, tiesikö Cass mitä se tarkoitti. Se kuulosti tavallaan suloiselta, mutta Cassiella ei aluksi ollut harmainta aavistustakaan mistä he nyt puhuivat.

Poika kääntyi ah niin kiinnostavan television puolesta jälleen Damieniin, joka oli kömpinyt lähemmäksi. Toisen kasvot punoittivat poskilta, ja Cassie kyllä näki että tämän katsetta yritettiin vältellä. Damien esitti kysymyksensä uudestaan.
"Niin siis se, että sulla ei ole rahaa ja sä käytät kaiken aikas muhun liittyy taas- hei... Ooh!", Cassie aloitti, mutta keskeytti lauseensa henkäykseen tajutessaan itsekin, mitä Damienin sanat todellisuudessa tarkoittivat. Damien... Damien ei ollu työskennellyt. Damien oli ajatellut Cassieta. Damien ei... Damien oli... Damien!
Hidas aito hymy laskeutui pitkin pojan kasvoja. Cass tunsi sydämensä lyövän jälleen tuntuvasti, nyt oltiin ehdottomasti jännän äärellä. Poika nielaisi, istui alas risti-istuntaan Damienin eteen menettämättä kasvoiltaan sitä palavan kiinnostuksen liekkiä.
"Ja se, että sä et voi lakata ajattelemasta mua, tarkottaisi, että...?" Cassie sanoi, päättäen hiukan avittaa toista. Niin Damien, mitä se yleensä tarkoitti, kun ei saanut toista mielestään? Kun Cass niin selvästi häiritsi kaikkea mitä toinen teki. Poika huomaamattaan pidätti hengitystään, nojautuen vaistomaisesti hiukan lähemmäs Damienia. Cass halusi tietää.

[Agitha]

Cassiella kesti oman aikansa ymmärtää se yksinkertainen yhtälö, jota Damien yritti kiertoteitse selittää. Olisi ollut yksinkertaisempaa vain todeta, että hän ei ollut tehnyt "töitä", mutta jotenkin sen ääneen sanominen tuntui hirvittävän nololta ja henkilökohtaiselta. Melkein kuin... Melkein kuin...
Cass yritti avittaa Damienia esittämällä toisen kysymyksen, jonka vastaus oli oikeastaan hyvin läheisessä yhteydessä ensimmäisen kysymyksen vastauksen kanssa, mutta se sai hänet kiusaantumaan entisestään. Yrittikö Cass todella saada hänet sanomaan...? Odottiko hän Damienin kertovan...?
Siinä tapauksessa hän saisi odottaa vielä hetken. Damien ei ollut niitä poikia, jotka sanoivat sellaista helposti. Mihin hän edes tarvitsi sanoja, kun hän saattoi teoillaan osoittaa välittävänsä? Miksi hänen olisi pitänyt nöyryyttää itseään sillä tavalla? Typerää. Typerää ja... noloa.
Damien kohotti katseensa, ja katsoi Cassia vakavana silmiin.
"Niin. Olen persauki ja ajattelen sinua jatkuvasti, koska..." Hän piti dramaattisen tauon. "Olet minulle velkaa 2000 puntaa kymmenestä panosta."

Hetken ajan Damien malttoi tuijottaa Cassia kuolemanvakavana ikään kuin olisi odottanut Cassien taikovan muutaman tonnin tuosta vain. Kasvot eivät kuitenkaan pysyneet peruslukemilla kovin kauaa, sillä tuttu virne väänsi ne vinoon hymyyn ennen kuin Cass ehti saada taas yhden hepulin. Hymy oli tosin jokseenkin lievä versio tavanomaisesta, ikään kuin ujosteleva aave, joka ei tiennyt kuuluiko sen olla kaino vai rivo.
"Mutta!" hän kiirehti lisäämään. "Minä annan ne velat anteeksi, koska..."
Sillä kertaa tauko ei ollut dramaattinen, vaan epävarma. Damien joutui punnitsemaan sanojaan, eivätkä ne silti kuulostaneet siltä, kuin niiden olisi pitänyt.
"Koska minullakin on ollut kivaa..."

Oliko siinä tarpeeksi?
Ei varmasti ollut. Cass tuntui nauttivan siitä, että hän kiukuttelullaan pakotti Damienin sanomaan asioita, joita hänestä sai ulos vain julmasti kiduttamalla. Hän ei ollut vielä kuivilla vesillä, sen näki toisen pojan kasvoilta.
"En minä halua ottaa sinulta rahaa", Damien jatkoi nyppien nukkaa räsymatosta, jonka päällä he istuivat. "En haluaisi ottaa keneltäkään, mutta isällä ei ole varaa ostaa minulle kaikkea mitä tarvitsen, joten minun on pakko... Tai siis, en saa töitä mistään etenkään, kun opiskelen sisäoppilaitoksessa..."
Kuinka lapselliselta se kuulostikaan, kun sen sanoi ääneen!
"Mutta sinulta minä en halua etenkään. Se... Minä... Se varmaan johtuu... Jostain... Jutusta..."
Damienin puhe vaimeni hiljaiseksi mutinaksi, ja matto hänen ympärillään alkoi olla nukkavapaata aluetta.
"Äh! Mitä sinä oikein odotat minun sanovan?" Damien älähti, ja käänsi katseensa Cassieen. "Kyllä sinä tiedät missä mennään, tiedät ihan hyvin! Eikä tämä ole siitä kiinni. Tässä on kyse rahasta... Ainakin vähän... Ja... Ja... Siitä etten minä ole hyvä tällaisissa jutuissa, kuten hyvin huomaat!"
Cassien ei tarvinnut edes sanoa mitään, sillä pelkkä intensiivinen tuijotus riitti, ja Damien pulputti kuin änkyttävä papupata.
"Tässä on vähän monta muuttujaa... Mutta niin kuin minä viime perjantaina sanoin, niin... Olen valmis yrittämään. Se vaan... Tarvitaan aikaa ja ymmärrystä ja kaikkea, mutta minun puolestani se on okei, koska..."
Hänen katseensa kääntyi takaisin mattoon.
"Taidan pitää sinusta... Tai jotain..."

[loveliina]

Cassien odottava nojautuminen kohti Damienia pysähtyi kuin seinään Damienin sanojen myötä. Se ei ollut ihan mitä Cass oli odottanut kuulevan. Cass oli toiselle velkaa 2000 puntaa. Ai jahas. Sitäkö Se Damienille tarkoitti? Se, ettei saanut Cassieta mielestään eikä ollut maannut kenenkään muun kanssa. Cass oli velkaa? Cassie oli teoillaan aiheuttanut toisen taskut tyhjenemään. Joten nytkö olisi maksun aika?
Damien, omaksi hyväksi onnekseen, lisäsi, ettei Cassien tarvinnut maksaa. Poika olisi keksinyt muutamankin keinon tasata tilit, mutta yksikään niistä ei ollut järin... mukava. Kaikkiin kuului Cassien nyrkki pamautettuna vasten Damienin leukaa. Idiootti. Ja miksi Cassien ei tarvinnut maksaa? Koska Damienillakin oli ollut kivaa.
Ei, tämä ei riittänyt. Cass tiesi Damininkin tietävän, mikä olisi oikea vastaus. Mitä toisen sanat oikeasti tarkoittivat. Ne eivät helvetti vieköön tarkoittaneet, että joo oli ollut ihan kivaa. Ne tarkoittivat jotain hiukkasen enemmän. Ja se nyt vain oli fakta. Cassie itsepintaisena jäi tuijottamaan toista syvälle silmiin, hakien puhumattomuudellaan ja haudan vakavalla katseellaan enemmän. Damien ei olisi pääsemässä näin helpolla, nyt kun kerran oltiin melkein jo päästy vauhtiin.

Cassien katse oli tiivis ja herkeämätön. Ja näytti tehoavan. Damien ei mennyt hiljaiseksi, saati sanoillaan jatkanut heidän pientä keskusteluaan vitsinä. Damien puhui totta. Ja Cass oikeastaan nautti vaikutuksestaan toiseen, myönnettäköön se. Toinen takelteli sanoissaan mikä oli aika suloista, mutta ei sanonut silti niitä asioita, joita Cass kaipasi kuulla. He eivät pääsisi eteenpäin, ennen kuin Damien sanoisi jotain ratkaisevaa. Cassien katse ei siirtyisi, vaan jäisi tuijottamaan toista tasan niin kauaksi aikaa, kuin tarvitsisi. Cass istuisi siinä perkele vaikka maailman loppuun, kunnes Damien tajuaisi sanoa jotain... !
Sitten yhtäkkiä, ilman että Cass oli osannut odottaa sanojen kipuavan toisen huulilta ulos, Damien sanoi sen. Sen. Damien sanoi... että... Että piti Cassiesta. Tai jotain. Että Cassiessa ja heissä oli työtä Damienille, mutta se oli ok, koska Damien, Damien piti Cassiesta, tai jotain! Damien... oikeasti, oli sanonut tuon ääneen tai jotain. Se oli auttamattomasti maailman historiaa tai jotain, eikä... Eikä Damien saisi sitä sanomattomaksi, ei koskaan tai jotain.

Sekuntti oli pitkä aika. Siinä ehti tapahtua hyvin paljon, jos katseli Cassien sielunmaailmaa. Kaikki alkoi pojan kiihtyvästä sydämenlyönnistä, joka valpastutti mielen. Cassien sisälle levisi räjähdysmäisesti kaikkea sitä - yllätystä, onnea, riittävyyden tunnetta - niin että tämän oli vaikea pysyä yhden ihmiskehon sisällä. Aivan kuin se kaikki, mikä pyyhki altaan pois kaiken ärtyisyyden ja huonoksi käyneen ilmapiirin ei vain voisi pysyä Cassien sisällä, vaan se oli pakko päästää ulos, ihmisten ilmoille, huutaa kadulla ja julistaa maailmalle. Cassie oli nyt, ilman epäilystäkään, niin kovin täydellisen onnellinen!
Pojan huulille levisi hymy, leveämpi ja idioottimaisempi kuin koskaan. Cassien silmät, jotka toki olivat yhä hiukan yllättyneet syttyivät pilkehtimään miljoonien tähtien lailla. Ah. Damien. Ah.

Cassien käsi nousi hellästi nostamaan toisen leukaa, kääntäen Damienin kasvot vaikka sitten pakolla katsomaan omiaan.
"Oikea vastaus", tämä mutisi virnistäen ja painoi huulensa vasten Damienin huulia. Miten paljon ne olivatkaan kaivanneet toisen kosketusta! Viikko oli ollut pitkä aika elää ilman Damienia. Damienin huulia. Käsiä. Silmäripsiä. Ja nyt, Cassiella ei ollut enää mitään syytä olla vihainen. Maailma oli täydellinen paikka!
"Mutta tässä ei kyllä ole kyse rahasta", poika naurahti huomauttaen, saatuaan vihdoin otteen itsehillinnästään ja vetäydyttyä sentin pari toisen huulista. Ei tässä ainakaan pitänyt olla.