someone needs hug

[cardea]

Hyvin harvoin Liza hermostui, mutta nyt hän oli vihainen, tai paremminkin äkäinen. Ensinnäkin, se yksi opettaja oli nipottanut tatuoinnista ja koska oli perjantai, myös liian raisusta t-paidasta, jossa luki kuulemma jotain liian rumaa. Päivä oli pahentunut kun huoltajat olivat soittaneet ja ilmoittaneet jostain ärsyttävästä sukukokouksesta. Viime kertaisessa Lizaa oli tuijotettu ilkeästi ja hän oli lopulta kumonnut tyynen rauhallisesti boolit erään rouvan niskaan, kun tämä oli puhunut pahaa hänen sijais äidistään. Se oli synnyttänyt kunnon kohtauksen. Hän ei tasan menisi sinne.

Tuntien loputtua hän oli marssinut metsään ja polttanut kaksi tupakkaa putkeen ja lopulta lähtenyt kohti kämppää. Hän koetti rauhoittua, mutta mikään ei auttanut. Ei edes matemaattisen laskun päässä läpi käyminen. Hän ei kuitenkaan halunnut häiritä kämppistään Mimosaa. Tämä oli jotenkin onnistunut saamaan Lizan puolelleen ja hän hiljaa mielessään koetti aina tasoittaa vähän hajamielisen tytön tietä. Ehkä hän pystyisi hieman hillitsemään itseään.

Suoraan ovesta astuttuaan Liza marssi sängylleen ja kaatui siihen ja jäi tuijottamaan kattoa. Hän vilkaisi Mimosaa ja totesi toisen olevan ainakin suunnilleen ehjänä.
”Hei”, Liza sanoi jälkijunassa ja tajusi sitten haisevansa tupakalta. Mimosa ei pitänyt siitä, vaikkei toinen sanonutkaan mitään.
”Sori tää haju”, ärtynyt tyttö mutisi ja nousi aukaisemaan ikkunan.
”Miten päivä meni?” Hän kysyi normaaliin tapaansa ja katseli ulos. Toivottavasti joku oli ollut ilkeä, niin Liza voisi mennä oikomaan sen järjestykseen. Ei hän normaalisti ollut väkivaltainen, mutta nyt kyllä jonkin lyöminen olisi auttanut. Kädet puristuivat kuitenkin nyrkkiin iskemättä mitään, kun hän ajatteli niitä juhlia. Hän ei kyllä tyytyisi vain booliin, jos niihin joutuisi. Kakku voisi olla hyvä idea.

[Agitha]

Mimosa istui polvillaan sänkynsä päällä, ja kirjoitti muistiinpanoja mustaan kierrelehtiöönsä. Oikeastaan se oli musta kierrelehtiö #67, mutta se oli tismalleen samanlainen kuin edeltäjänsä. Siihen Mimosa kirjoitti lähes kaikki ajatuksensa, tutkimustuloksensa koulun sosiaalisesta verkosta ja luonnostelmia tulevista artikkeleista koulun lehteen.
Yhtäkkiä Mimosaan iski kirjoittajan blokki. Sitä tapahtui aina välillä, vaikkakin melko harvoin. Se tarkoitti ajatusten sekoittumista ja punaisen langan katoamista, ja se katkaisi flown. Mimosa ei koskaan pakottanut itseään kirjoittamaan, sillä se tekisi hänen elämänsä suolasta pakkopullaa, ja sitä hän ei halunnut. Niinpä hän sulki lehtiönsä rauhallisesti, ja laittoi sen yöpöytänsä lipastoon. Sitten hän vain istui aloillaan, ja antoi ajatustensa vaellella vapaasti.

Mimosa havahtui mietteistään, kun hänen huoneensa ovi kävi. Hajamielinen vilkaisu kelloon paljasti, että hän oli tuijottanut tyhjyyteen 15 minuuttia, eikä hän edes muistanut, mitä hän oli ajatellut. Se ei haitannut, sillä kaikenlainen ajatteleminen oli hyvästä.
"Hei", Mimosa vastasi huonetoverinsa tervehdykseen. Liza oli tyttö, jolla oli kova ulkokuori, mutta pehmeä ydin. Hän ei ollut kovin suosittu etenkään koulun henkilökunnan keskuudessa, mutta Mimosa oli ennakkoluuloton. Ajan kanssa Liza oli muuttunut vähän avoimemmaksi, ja nyt he tulivat toimeen oikein hyvin.
Mimosa nousi seisomaan sänkynsä viereen, ja huomasi jalkojensa puutuneen. Hän lipui kirjoituspöytänsä luokse, ja istahti tuolille. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään syytä vaihtaa sijaintiaan, jaloitteleminen vain oli tuntunut hyvältä idealta.
Anteeksipyynnön Mimosa ohitti räpsäyttämällä kummallisia silmiään kerran.
"Kiitos hyvin", hän vastasi. "Mitä sinulle kuuluu? Et näytä kovin hyväntuuliselta."
Joskus ihmiset häiriintyivät Mimosan tarkkanäköisyydesta mitä mielialoihin tuli, mutta Mimosa oli sitä mieltä, että hänen oli turha teeskennellä tietämätöntä.

[cardea]

Ensin Liza oli katsonut kummasti huonetoverinsa lipumista, mutta tottunut tähän jo niin, ettei huomannut mitään. Aluksi myös toisen tarkkanäköisyys oli häirinnyt ja Liza oli vastannut vain nyökkäyksillä ja pään ravistuksilla, mutta lopulta alkanut puhumaankin. Tälläkin kertaa hän avasi sanaisen arkkunsa ja puhuessaan hän marssi huoneessa tuohtuneen oloisena.
”Mä vihaan tätä samperin pukeutumis säännöstöä. Mun piti antaa pois snike bite ja kulmaläväri ja nyt minun paidastani kimitetään! Lisäksi mun pitäis kuulemma antaa pois nää!” Liza viskasi rotsin sängylleen ja näytti tatuointejaan. Mimosa tiesi niiden olevan tärkeitä hänelle, mutta Liza ei ollut puhunut mitään sen kummempaa.

”Herra jumala, ei me olla millään 1920-luvulla! Sitten mun pitäisi mennä kuuntelemaan taas niitä piiketteleviä vanhoja elämäänsä kyrsiintyneitä mammoja, jotka haukkuu vaan mun sijais äitiäni, joka on hyvä ihminen. Mä tällä kertaa varmasti kumoan koko pito pöydän vaikka sen yhden ihme Elizabethin päälle ja usutan sen piskit sen kimppuun!”Liza jatkoi ja lopulta iski nyrkkinsä tyynyyn ja hengitti kiivaasti ja lösähti sitten voimattomana sänkyyn.
”Miksen mä voi olla niinkuin sä? Kaikki pitää susta ja kukaan ei katso kieroon. Mä olen aina vaan se friikki”, Lizan silmät näyttivät taas liian vanhoilta ja surullisilta. Häntä itketti pitkästä aikaa. Hän halusi olla taas kolmevuotias ja käpertyä isän syliin. Inhottava kuva hyppäsi taas silmille paisuneista kasvoista ja hento tyttö hautasi päänsä tyynyyn. Tuntui kuin hänen aivoissaan oli kamera, joka otti koko ajan kuvia. Hän vihasi sitä.

[Agitha]

Mimosa kuunteli Lizan valitusta ymmärtäväisen näköisenä. Oikeastaan koulu oli huomauttanut hänenkin vaatteistaan jotain, koska hän herätti niin paljon huomiota. Toistaiseksi hän ei ollut kuitenkaan joutunut luopumaan mistään, sillä mikään yksittäinen vaatekappale ei ollut kummallinen.
Lizan toiveelle muistuttaa enemmän Mimosaa Mimosa kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä. Hän kuuli sellaista harvoin, ja vähiten hän olisi odottanut kuulevansa sitä Lizan suusta. Liza oli kovin erilainen kuin hän, lähes päinvastainen. Joskus Mimosakin joutui yllättymään.
"En minä sanoisi noinkaan. Uskon, että monilla on kaunoja minua kohtaan", Mimosa sanoi ja hymyili muistaessaan muutaman erittäin terävän havainnon, jotka hän oli tehnyt. Hän ei tosin halunnut satuttaa ihmisiä, mutta joskus tietämättään kaivoi esiin kaikkein synkimmät salaisuudet. "Ja jos friikeistä puhutaan..." Mimosa jatkoi, mutta jätti lauseensa kesken. Hän tiesi, että hän oli kaikin puolin kummallinen, ja joskus häntä oltiin kiusoiteltukin jo pelkästään ulkomuodon vuoksi. Parhaimmillaan häntä oltiin pidetty kummituksena, sillä hän tiesi kaiken kaikesta ja näytti kovin aavemaiselta. Se ei loukannut häntä, sillä ihmisten kammoa oli helppo ymmärtää.
"Tosin jos haluat olla rakastetumpi, kannattaa olla ystävällisempi ihmisille. Kohteliaan käytöksen kanssa ei koskaan voi ampua yli", Mimosa neuvoi kuulostaen hyvin äidilliseltä. "Ja ole optimistinen."
Niitä neuvoja Mimosakin noudatti, ja vaikka hän ei ollut suosittu, hän ei myöskään ollut vihattu. Ja hän tiesi, että Lizakaan ei ollut. Oudoksuttu ehkä, ja vieroksuttu, mutta vihan saavuttamiseksi oli oltava paljon... vihattavampi.

[cardea]

Välittömästi kun Liza havaitsi tietyn äänen sävyn hän kohotti päänsä ja katsoi huonetoveriaan terävillä sinisillä silmillään.
”Sä olet vain hieman omanlaisesi. Sä olet ehkä yksi parhaista ihmisten tuntijoista joita tiedän. Sinä et sentään sanomaan tarkalleen joitain yksityis kohtia tai muistosi eivät ole valokuvia. Se on friikkiä”, Liza painoi päänsä alas huokaisten ja haroi hiuksiaan saaden ne epäjärjestelmällisen järjestykseen.
”Enkä minä voi edes sammuttaa sitä”, hän mutisi itsekseen ja hieraisi silmiään. Hän oli joskus miettinyt loppuisiko se kaikki, jos hän sokaisisi itsensä. Toisen ehdotukselle ystävällisyydestä Liza tuhahti ja positiivisuudelle hän nauroi jo suorastaan. Liza ei ehkä ollut mikään äiti teresa tai mitään, mutta hän oli omalla tavallaan ystävällinen, mutta ei positiivinen. Hän oli kyyninen realisti.
”Mimosa, mä ja positiivisuus ei mahduta samaan lauseeseen”. Hän totesi ja nousi potkaisemaan maiharit pois jaloistaan ja tallusti hakemaan suklaata.

Kun maailman paras aine alkoi sulamaan suussa Liza alkoi rauhoittumaan ja hän tuijotteli ikkunasta. Jalat eivät osuneet lattiaan, joten hän heilutteli jalkojaan ja pyöritteli niskojaan.
”Hei, jos joku ikinä sanoo sua friikiksi tai mitään, niin mä tuun näyttämään niille oikeen friikin”. Liza totesi yllättäen ja nyökkäsi. Hän pitäisi Mimosan puolia, sillä toinen ei oikein sitä osannut. Sossujen osoittamissa lapsikodeissa oli oppinut pitämään pintansa ja Lizan menneisyys ei ollut pehmoinen, kaikkea muuta.

[Agitha]

Mimosa hymyili hieman.
"Kaikki ovat omanlaisiaan. Ja sinä olet yksi parhaista muistajista jotka tiedän", hän vastasi. Kaikki hyveet olivat saman arvoisia, ja se mitä piti hyveenä, oli subjektiivinen kokemus. Hyvin pitkälle kyse oli asenteista.
Hetkeksi Mimosa jäi miettimään, miltä Liza ja positiivisuus vaikuttaisivat yhdessä.
"Minun mielestäni se ei ole mahdoton ajatus", hän vastasi sitten mietteliäästi. "Positiivisuus ei ole ominaisuus, vaan asenne. Tietenkin yksilön ominaisuuksista riippuu, kuinka saavutettavissa positiivisuus on asenteena, ja toisille se on haasteellisempaa kuin toisille. En kuitenkaan usko, että se on mahdotonta kenellekään. Ainakaan sinulle." Mimosa vilkaisi Lizaa ja hymyili salaperäistä hymyään. "Positiivisuus ei ole mitään hihhulihei-meininkiä, vaikka niin minun perusteellani saattaisikin luulla. Se tarkoittaa vain asioiden hyväksymistä, virran mukana kulkemista. Mitä muutakaan voit tehdä?" Mimosalla oli tapana vastata kysymyksiin perusteellisesti, ja niin hän teki nytkin. Hänen puheenvuoronsa muistuttivat melko usein filosofian esseitä.

"Väkivalta ei ole ratkaisu", Mimosa huomautti. "Mutta kiitos. Minäkin pidän sinusta."
Lizan lupaus oli selvä kiintymyksen tunnustus, ja ilmeisesti myös melko vahva sellainen. Se oli ilahduttava myös toisella tavalla, sillä niin sinut kuin Mimosa olikin itsensä kanssa, ja niin optimistisesti kuin hän suhtautuikin kaikkeen, syrjityksi tuleminen satutti aina vähän. Siihen ei auttanut edes muiden motivaatioiden ymmärtäminen.

[cardea]

Hiljaa mielessään Liza nauroi Mimosan perusteellisuudelle, mutta ei hän vieläkään uskonut positiivisuuteen. Ei ainakaan tänään, ehkä jokin muu päivä.
”Et sä ole hihhuli”, Liza mutisi ja nyppi samalla jostain ilmestyneitä roskia paidastaan kunnellessaan. Tosin toisen kiittäessä ja kertoessa hänenkin pitävän Lizasta tyttö vilkaisi huonekaveriaan kummeksuen. Hän ei ollut sanonut suoranaisesti pitävänsä tästä, mutta... No, Mimosa kyllä luki kaikkea hemmetin vikkelään.

Pieni katkeamisen ääni ja Liza ojensi rakkaasta suklaastaan osaa Mimosalle. Ehkä joku katsoisi sen pitämisen tunnustamiseksi tai jotain, mutta Lizalle se oli vain suklaata, jonka hän voisi jakaa huonekaverinsa kanssa.
”Mun pitää kirjoittaa äikkään joku tarina. Mä en ole koskaan ollut hyvä sellasessa, mutta sä olet. Miten mä saisin väännettyä jonkun sellasen kelvollisen jutun? En mä osaa tuottaa mitään mielikuvitus juttuja” Liza kysyi ja asettautui Mimosan sängylle makamaan, mutta varoi sotkemasta tämän lakanoita suklaalla. Hänen lakanoillaan saattoikin olla suklaa tahroja, mutta ne olivatkin hänen omansa, joten niillä ei ollut väliä.

[Agitha]

Mimosa vastaanotti Lizan ojentaman suklaapalan, ja nakersi sitä hiljalleen. Hän ei erityisemmin värittänyt makeista ruuista, mutta söi niitä ihan siitä ilosta, että joku niitä sattui tarjoamaan. Suklaa ei ollut pahaa, se vain ei ollut niin mahtavaa kuin jotkut antoivat ymmärtää.
"Kiitos", Mimosa kiitti. "Oliko tämä lahjontayritys?" hän kysyi sitten hymyillen. Hän ei suostuisi kirjoittamaan kenenkään esseetä, mutta auttoi kyllä mielellään parhaansa mukaan. Luovan kirjoittamisen huono puoli oli siinä, että siihen ei ollut mitään niksejä, kuten vaikka lehtiartikkeleiden kirjoittamiseen. Kaikki piti tehdä tunteen perusteella. Joillekin se oli helppoa, joillekin se oli vaikeaa.
"Ei sen välttämättä tarvitse olla mielikuvitusjuttu. Hyvinkin realistisista tarinoista saa satumaisia, jos ne kirjoittaa tietyllä tavalla. Ehkä olennaista on kiinnittää kuvailussa huomiota merkityksettömiin seikkoihin, ja pitää tarinan juoni selkeänä. Yksinkertaiset lauserakenteet ja toistetut lauseet tekevät siitä lastenkirjamaisen, mutta en tiedä haluatko siitä aivan niin lapsenomaista", Mimosa neuvoi.
"On kuitenkin toinenkin tapa, ja minä pidän siitä paljon enemmän. Siinä kyse on estoista luopumisesta. Unohda loogisuus, realistisuus ja sosiaaliset normit. Anna itsellesi lupa kirjoittaa mitä vain, ja jos mahdollista, tunnustele mitä itse haluaisit lukea. Mistä todella haluaisit lukea. Sillä lailla minä kirjoitan, ja täytyy myöntää, että se on hyvin rauhoittavaa."
Mimosa ei ollut varma, mikä Lizan todellinen ongelma tehtävänannon suhteen oli, mutta yllättävän suuri osa ongelmista ratkesi ympäripyöreillä ja kannustavilla ohjeilla.

[cardea]

Hetken aikaa Liza mietti lahjontaa oikein kunnolla, mutta totesi, ettei se toimisi Mimosaan. Tämän tekstin opettaja varmasti tunnistaisi, sillä tämä tunsi Lizan sukkamaisuuden. Hän oli se looginen tyttö, joka ei tajunnut miksi ihmeessä joku väitti yksisarvisia oikeiksi.
”Ei”, Liza tyytyikin siis toteamaan ja vastasi jotenkin väkinäisesti hymyyn. Hän kuitenkin keskittyi siihen mitä toinen sanoi ja huokaisi lopulta jotenkin kärsivänä.
”Mä haluaisin lukea genetiikan uusimmasta opuksesta”, hän totesi ja katsoi Mimosaa vakavana.
”En mä tykkää mielikuvituksesta. Se on ärsyttävää. Tekee maailmasta vaan pahemman ja harhaisemman”, Liza tiesi mistä puhui ja värähti tajuamattaan muistaen isän taas. Helvetti, hän tarvitsi paukun.

Suklaa loppui ja Liza nousi herneen kokoisilla vatsalihaksillaan istumaan ja tuijotti otsa rypyssä ovea.
”Mä en osaa kirjoittaa naperoille mitään, paitsi joku kuvakirja”, tyttö mutisi ja lähti etsimään piilottamaansa taskumattia. Mimosa ei ehkä arvostaisi, mutta tästä päivästä ei selvänä selviäisi. Eikä Liza nyt mitään kaatoa meinannut ottaa, vain yhden hörpyn. Kyllä hän nyt tajusi, että koulussa ei kannattanut perseitä vetää, jos halusi pysyä sisällä.

Liza nousi kiikkerälle tuolille ja nappasi piilosta pienen pullon. Vikkelästi hän hypähti omalle sängylleen ja siitä Mimosan vuoteelle ja asettui risti-istuntaan. Hän keskittyi miettimään mistä ihmeestä repäisisi tarinan.

[Agitha]

"Ei mielikuvitus välttämättä ole harhaisuutta. Kyse on juuri siitä, mitä sinä haluat. Ihmiset, joilla on vahva mielikuvitus, voivat luoda ympärilleen kokonaisia maailmoja mielensä mukaan, mutta silti ne eivät vaikuta todellisuuden pahuuteen tai harhaisuuteen. Jos vaikuttavat, ihminen on häiriintynyt", Mimosa selitti hymyillen. "Juuri se hyvä puoli mielikuvituksessa on. Se vain on, ja se on sitä mitä sinä haluat."
Mimosa arvosti vilkasta mielikuvitusta. Koulussa oli muutamia oppilaita, joiden mielikuvitus oli ihailtavan vilkas. Joskus sellaiset ihmiset tulivat väärinymmärretyiksi, mutta Mimosan mielestä niin sanottu tyhjästä nyhjäiseminen oli upea ominaisuus ihmisessä.
"Jos et halua kirjottaa keijukaisista tai dinosauruksista, kirjoita jostain arkisesta. Kyse on vain siitä, miten sinä siitä kirjoitat. Pidä asiat kauniina ja yksinkertaisina, ja mistä tahansa tekstistä tulee sadunomainen", hän jatkoi, sillä Liza ei vaikuttanut kovin innostuneelta keksimään kokonaista maailmaa omasta päästään. "Valitse vaikka jokin tietty kuvakulma, joka on poikkeuksellinen. Kirjoita vaikka puun tai kaivon kuvakulma, ja niiden tarina."
Mimosa seurasi katseellaan, kun Liza haki itselleen juotavaa. Hän ei arvostanut alkoholia rentoutumiskeinoja, sillä se ei ollut kovin aitoa. Alkoholi oli juuri sitä pahimman luokan eskapismia, mielikuvitusta, joka sai ihmiset luulemaan asioiden olevan paremmin. Todellisuutta ei muutettu yhdellä pullolla.
Mimosa ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän tiesi, ettei muiden juominen ollut hänen ongelmansa.
"Jos sinun on vaikea keksiä mitään, voin keksiä sinulle aiheen. Mutta en voi kirjoittaa sinun puolestasi", Mimosa sanoi, kun Liza oli taas istunut hänen sängylleen. Essee ei ehkä ollut Lizan pahantuulisuuden ydinsyy, mutta se oli se osatekijä, jonka tyttö oli ottanut puheeksi. Yksi ratkaistava ongelma, josta olisi hyvä aloittaa.

[cardea]

No niinhän se oli. Lizan isi oli ollut pipi päästään, hullu, vainoharhainen, mutta Liza oli rakastanut häntä. Kun Mimosa alkoi sitten selittämään jotain kaivojen näkökulmasta Liza alkoi näyttämään hyvin epätoivoiselta. Ei hän tiennyt mitään kaivojen aivotoiminnasta. Hän oli todellakin helpottunut saatuaan kulauttaa naista vähän väkevämpää kurkkuunsa. Hän kyllä tiesi, että Mimosa ei pitänyt siitä, että hän joi, mutta se ei nyt haitannut.

Kun Lizalle tarjottiin mahdollisuutta apuun, hän tapitti hetken Mimosaa kuin puulla päähän lyöty ja kähisi: ”Kiitos”. Ei hän ollut odottanut mitään toisen raapustamaa. Hän oli vain halunnut kitistä, mutta Mimosa olikin alkanut auttamaan. Hänellä oli maailman paras kämppis, ikinä.
”Mä en kyllä tee mitään hienoa novellia, mutta ei sitä voi sitten hylätäkkään”, Liza totesi ja nousi viemään taskumatin pois. Hän oli aikonut juoda vain yhden hörpyn, joten hän myös joi yhden hörpyn.
”Jos sä tarttet joskus matikassa tai noissa apua, niin mä autan”, Liza lupasi ja hymyili melkein yllättäen, jolloin hänen kasvonsa pehmenivät hätkähdyttävästi.

[Agitha]

"Yksi tyylikeino on tehdä siitä mahdollisimman epähieno", Mimosa vastasi hymyillen. "Tosin joskus raja on vaikea vetää oikeaan paikkaan, ja vaikka opettajat ovat täällä päteviä, en usko että he ovat tarpeeksi päteviö ymmärtämään kirjoitusvirheitä tyylikeinona. Yritä vain parhaasi, et sinä huono ole."
Liza oli selvästikin myöntynyt ottamaan hänen tarjoamansa avun vastaan. Mimosa ryhtyi miettimään Lizalle sopivaa teemaa. Jotan vapauteen liittyvää, ehkä? Jonkilainen kasvutarina? Linnut olisivat hieman klisee siinä asiayhteydessä, mutta ainakin ne olisivat varma valinta jo symboliikkansakin puolesta.
"Kirjoita linnunpoikasista", Mimosa ehdotti. "Miltä maailma näyttää yhden poikasen silmissä. Miltä sen emo näyttää, ja miltä sen sisaret näyttävät. Jos haluat opetuksen tarinaan, voit hyödyntää vaikka kärsivällisen harjoittelun opetusta. Lastenkin tarinoissa voi olla raakoja teemoja, joten ei kannata yrittää pitää tarinaa liian pehmoisena. Uskon että opettavaiset ja hieman synkätkin tarinat sopivat sinun tyylillesi."
Hetken aikaa Mimosa harkitsi itsekin kirjoittavansa ehdottamastaan aiheesta, mutta tajusi sitten, että se saattaisi vaikuttaa kilpailemiselta. Hän ei halunnut Lizan vertaavan itseään häneen, etenkään mitä kirjoittamiseen tuli, joten hän hylkäsi idean nopeasti.
"Yritä pitää mielesi avoimena, ja kirjoita mitä oikeasti haluat. Älä ajattele, että jokin olisi väärin tai typerää. Kirjoita vaan, ja yritä nauttia siitä."

[cardea]

Hetken aikaa Liza istui hiljaa ja odotti Mimosan älynväläystä. Hän siis kirjoittaisi linnun poikasista. Hienoa. Hetken aikaa Liza istui vain vuoteella ja tuijotti tyhjyyteen. Ehkä hän onnistuisi siinä, mutta ei siitä mitään kirjallisuuden palkintoa tulisi.
”Okei”, hän mutisi ja ryömi sänkynsä alle, jonne oli muistanut viskanneensa äidinkielen vihkonsa. Se löytyi kahden likaisen sukkaparin viereltä, arvoiseltaan paikalta.

Liza ryömi esiin ja katsoi vihkoa hetken otsa rypyssä, kuin haastaen sen arvovaltaa.
”Mä teen parhaani”, hän totesi ja istuutui tuoliinsa ja tarttui kynään. Hän tuijotti tyhjää sivua ja sulki silmänsä. Hän pohti miltä linnun poikaset näyttivät ja tuntuivat. He olivat kerran löytäneet linnunpesän ja siellä oli ollut pieniä poikasia. Liza oli pitänyt yhtä kädellään. Isä oli nauranut ja sanonut häntä linnunpoikasekseen.

Hiljalleen kynä alkoi kulkea paperilla ja vaikka Lizan teksti ei ollut mitenkään upea, hän oli sangen tyytyväinen itseensä. Hän oli muotoillut jokaisen lauseen päässään jo valmiiksi, joten oikolukuun ei ollut tarvetta. Hän lopetti tarinan pienellä pisteellä. Se kertoi miten linnunpoikanen oli joutunut tuulen riepoteltavaksi ja joutunut sitten ihmisten käsiin. Se kertoi miten poikanenkin oli halunnut oppia lentämään ja lopulta se oli oppinut lentämään. Se kuitenkin kuoli, sillä syksy oli liian pitkällä ja se ei ehtinyt entää etelään. Ehkä se kelpaisi. Liza kuitenkin kiikutti tarinansa Mimosalle ja katsoi toista vakavana ojentaessaan vihkoaan, jonka marginaalit olivat täynnä erilaisia laskuja ja tarkkoja huomioita siistillä koruttomalla käsialalla.

[Agitha]

Mimosa hymyili kannustavasti, kun Liza pienen harkinnan jälkeen innostui hänen ideastaan. Tyttö tarttui heti toimeen, ja Mimosa jäi istumaan kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen edessään ei ollut paperia tai tietokonetta, eikä hän aikonutkaan kirjoittaa. Hän vain tuijotti hajamielisesti ulos huoneen ikkunasta nojaillen pöytäänsä, ja kuunteli Lizin kynän rauhoittavaa rapinaa paperia vasten.
Ehkä Mimosa oli nuokahtanut istualteen, tai sitten Liza oli nopea kirjoittamaan, mutta ennen kuin hän osasi odottaa, Liza jo seisoi hänen edessään ojentaen äidinkielen vihkoaan hänelle vakavana.
Oli aika selvää, että Liza halusi Mimosan lukevan hänen tarinansa, vaikka hänellä ei tietenkään ollut mitään velvollisuutta näyttää sitä. Mitään sanomatta Mimosa tarttui Lizan ojentamaan vihkoon, ja ryhtyi lukemaan tytön kirjoittamaa tarinaa linnunpoikasista.
Mimosa luki nopeasti, mutta myöskin sisäisti lukemansa. Hänellä kesti vain hetki lukaista tarina läpi, ja sitten toinen miettiessä sen sisältöä. Ihmisten kirjoittamat tekstit paljastivat niin paljon heistä itsestään, mutta Mimosa yritti ajatella tarinaa pelkästään kielellisestä näkökulmasta.
"Se on aika surullinen tarina", Mimosa sanoi ojentaessaan vihkoa takaisin Lizalle. Siitä huolimatta hän hymyili. "Mutta minä pidin siitä. Enkä ole kovin yllättynyt, että etenkään sen kielellisessä puolessa ei ole mitään vikaa. Uskon, että tämä riittää täyttämään tehtävänannon kriteerit."
Teksti oli koruton ja toteava, mutta sellaista Mimosa oli osannut odottaakin. Hän ei laittanut yhtä kirjoitustapaa toisen edelle.
"Oletko jo vähän tyytyväisempi nyt kun ainakin yksi asia on järjestyksessä", Mimosa kysyi sitten. Yksi asia kerrallaan, niin päivää yleensä parannettiin.

[cardea]

Katsellessaan miten Mimosa luki hänen tekstiään, Liza tunsi jännittävänsä. Lopulta saadessaan vihon takaisin hän huokaisi helpotuksesta.
”Hyvä, se äikän maikka ei koskaan ole innostunut mun sanaisasta arkusta”, Liza totesi ja hymähti. Kyseinen opettaja oli ottanut hänen hiljaisuutensa melkein henkilökohtaisena loukkauksena, mutta eihän tyttö puhunut juuri kenellekkään. Eniten ehkä Mimosalle, koska hän tunsi tämän parhaiten. Hän myös luotti siihen, että hänen sanomisensa eivät päätyisi lehteen ja jos päätyisivät Mimosa tietäisi, että Liza ei enää ikinä puhuisi hänelle.

Pieni nyökkäys kertoi yhden tuhansista kivistä vierähtäneen pois Lizan sydämeltä.
”Mun pitää nyt vaan vakuttaa vanhukset siitä, että me ei mennä niihin juhliin”, Liza totesi ja vei vihkonsa lojumaan pöydälle. Hän ei koskisi siihen enää. Sen sijaan hän kaivoi rakkaan koneensa esiin ja näpytteli monimutkaisen salasanansa sille. Hän halusi koettaa päästä taas koulun koneille. Niissä oli aina mielenkiintoisia tietoja ihmisistä. Liza oli heti tarkistanut mitä hänen kansiossaan oli lukenut ja närkästynyt vähän joistain psykologi lausunnoista. Hän ei kärsinyt masennuksesta ainakaan.
”Mun pitäisi taas osallistua johonkin rahakilpailuun, niin voisin ostaa siskolle syntymäpäivä lahjan. Se toivoo sitä uusinta menestys fantasia kirjaa”, Liza sanoi ja katsoi Mimosaa yllättäen ja hymyili. ”Sä tykkäisit siitä. Sekin on vähän haaveilija”, Liza puhui todella harvoin perheestään, mutta tätä aihetta ei voinut johdattaa vaarallisille poluille.